Elämää veitsen terällä: vaihtoehtoterapiat työelämässä uupuneiden selviytymiskeinona

Miksi Suomessa moni etsiytyy mindfulnessin, elämäntaitovalmennuksen tai energiahoitojen pariin? Vaihtoehtoterapioita käytetään keinona raskaaksi koetun työelämän oravanpyörän pysäyttämiseen, hiljentämiseen ja hylkäämiseen, Suvi Salmenniemi kirjoittaa.

Tämän jutun voi kuunnella myös äänikirjana (kesto 11:03).

”Koitin olla maailman paras ja tehä kaikki työt mitä eteen tuotiin. Että saahan tän maailman valmiiks yksinkin. Vaikka kaikki oli ulkoisesti hyvin niin mä havahduin siihen, että alkoi noi rekan keulat näyttää liian houkuttelevilta.”

”Mä sairastuin stressistä tosi pahasti. Eka sairastuin fyysisesti…. kunnes sit yhtenä päivänä mulla romahti mieli. Mä vaan itkin koko ajan, ja tärisin ja pelkäsin. Sit mä nukuin kaks vuotta.”

Kuulin lukemattomia tämän kaltaisia kertomuksia haastatellessani vaihtoehtoisia terapioita käyttäviä ihmisiä eri puolella Suomea. Työelämä ei ollut alun perin tutkimukseni keskiössä, mutta siitä tuli vähitellen keskeinen teema. Se puhutti haastattelujen lisäksi myös monissa seminaareissa ja koulutuksissa, joihin kenttätyöni aikana osallistuin. Monilla tutkimukseeni osallistuneilla oli omakohtaista kokemusta työperäisestä masennuksesta ja burnoutista, ja monet vaihtoehtoterapeutit nimesivät työelämän paineet keskeiseksi asiakkaidensa motivaatioksi hakeutua hoitoihin.

Kiinnostuin näistä työelämän kärsimyksiä käsittelevistä tarinoista. Tarinat olivat monella tapaa pysäyttäviä ja varsin tunnistettavia. Kokemukset jatkuvasta kiireestä, alati kasvavista vaatimuksista, ylitöistä, kilpailusta, arvoristiriidoista, unettomuudesta sekä kivistävistä hartioista ovat tuttuja myös yliopistoarjen käytäväkeskusteluista.

Työuupumus on ollut näkyvästi esillä julkisessa keskustelussa viime aikoina, etenkin sen jälkeen, kun Touko Aalto ilmoitti luopuvansa vihreiden puheenjohtajuudesta masennuksen vuoksi. Lääkärilehti uutisoi, että mielenterveyden häiriöistä johtuva nuorten aikuisten työkyvyttömyys lisääntyi 30 prosenttia vuodesta 2005 vuoteen 2015. Monissa medioissa on jaettu henkilötarinoita, jotka kiertyvät uupumuksen ja siitä seuranneiden elämänmuutosten ympärille.

Vaihtoehtoterapiat ja vieraantuminen

Tutkimani vaihtoehtoisten terapioiden kenttä on kirjava ja sisältää kaikkea mindfulnessista, energiahoidoista ja elämäntaitovalmennuksesta onnellisuusretriitteihin, enkeliterapiaan ja akupunktioon.

Tutkimuskirjallisuudessa on keskusteltu siitä, miten näitä erilaisia vaihtoehtoisia terapiakäytäntöjä on tuotu myös työpaikoille lisäämään tuottavuutta ja työntekijöiden sitoutumista työhön. Niiden on nähty toimivan keinona puristaa ihmisistä lisää tehoja irti ja kutsua heidät sietämään rakenteellisten ristiriitojen aiheuttamia ongelmia työn arjessa. William Davies kuvaa mainiossa kirjassaan The Happiness Industry, kuinka uupuneet toimitusjohtajat ja poliitikot hortoilevat maailman talousfoorumissa mindfulness-sessiosta toiseen, ja kuinka yritysten hengennostatustapahtumissa pyritään motivoimaan työntekijöitä löytämään intohimoinen ote puuduttaviin ja epämielekkäisiin työtehtäviin.

Monissa kriittisissä analyyseissä on tuotu esiin, että tällaiset terapeuttiset käytännöt kutsuvat ihmisiä investoimaan strategisesti omaan itseensä ja hyvinvointiinsa maksimoidakseen työkykynsä. Vaikka törmäsin tutkimukseni kuluessa myös tällaiseen strategiseen itsensä kehittämiseen, haastatteluista esiin piirtyvä tarina oli usein varsin toisenlainen. Haastattelut kertoivat sinnittelystä ja pyrkimyksestä selviytyä jotenkin, tässä ja nyt. Vaihtoehtoterapioita ei käytetty niinkään oravanpyörässä tarpomiseen vaan pikemminkin tämän pyörän pysäyttämiseen, hiljentämiseen tai hylkäämiseen.

Haastattelut kertoivat sinnittelystä ja pyrkimyksestä selviytyä jotenkin, tässä ja nyt.

Haastatteluista välittyi vahvasti kokemus ideologisten kutsujen ja työn realiteettien ristiriidasta. Tätä ristiriitaa voi ymmärtää Luc Boltanskin ja Eve Chiapellon The New Spirit of Capitalism -teoksen avulla. Kirjoittajat tarjoavat teoksessaan kapitalismin perusteellisen ruumiinavauksen ja esittävät teesin kapitalismin ”uudesta” hengestä. Tämän hengen ytimessä on kapitalismin oikeuttaminen määrittelemällä työ itsensä toteuttamisen, nautinnon, luovuuden ja autenttisuuden lähteeksi. Tämä uusi henki myös synnyttää uudenlaisia vieraantumisen kokemuksia.

Tätä marxilaiseen teoriaan paikantuvaa vieraantumisen käsitettä on käsitelty kiinnostavasti viimeaikaisissa kriittisen teorian keskusteluissa. Esimerkiksi australialainen Craig Browne ja saksalainen Hartmut Rosa ovat peräänkuuluttaneet vieraantumisen käsitteen tuomista takaisin sosiologiseen keskusteluun.

Rosa käyttää vieraantumisen käsitettä viittaamaan ”subjektin dysfunktionaaliseen suhteeseen maailmaan”; siihen, miten erkaannumme itsestämme, toiveistamme ja kehostamme ja miten maailma alkaa näyttäytyä meille kylmänä ja mykkänä. Browne puolestaan on hahmottanut vieraantumisen käsitteellä kapitalismin uuden hengen ruumiillistamaa ristiriitaa. Yhtäältä meitä kutsutaan toteuttamaan itseämme ja sitoutumaan työhön nautinnon ja merkityksen lähteenä, mutta toisaalta samaan aikaan nautinto ja merkitys usein systemaattisesti kielletään arkipäivän työelämän käytännöissä tai ne valjastetaan tuottavuuden kasvattamisen välineeksi.

Vieraantumisen ytimessä on Rosan ja Brownen mukaan psyyken ja subjektiviteetin vaurioituminen, joka ilmenee monenlaisina affektiivisina tiloina: turhautumisena, burnoutina, masennuksena.

Työn sietämätön raskaus

Nämä keskustelut löytävät runsaasti kaikupohjaa aineistostani. Vaihtoehtoterapioiden kenttä toimiikin kiinnostavana prismana, joka nostaa näkyviin ja tematisoi monia kapitalismin ruumiillistettuja vaurioita: tunnetta itsestä vieraantumisesta, itsensä menettämisestä ja elämän arvokkuuden ja merkityksellisyyden vaimenemisesta. Kuten Sanna Rikalan hieno työuupumusta käsittelevä tutkimus tuo esiin, kehosta tulee globaalin kapitalismin kamppailukenttä, johon työn rakenteelliset ongelmat kiteytyvät ja jossa niiden seurauksia käsitellään.

Tutkittavieni kertomuksia työelämästä leimasi usein armottomuus ja hengästyttävä, pakotettu liike: pitää juosta, ehtiä, paiskia, suorittaa, jaksaa. Työtä kuvaavat metaforat olivat usein varsin väkivaltaisia: töissä ”piiskattiin”, ”ruoskittiin” ja oltiin ”veitsenterällä”. Monia kertomuksia luonnehti tunne toimijuuden puutteesta: töissä oltiin ulkoisten voimien armoilla, saatanallisten myllyjen puristuksessa.

Näitä kertomuksia on vaikea laittaa yhteen kapitalismin uuden hengen nautintoa, itsensä toteuttamista, yksilöllisyyttä ja luovuutta korostavan tulkinnan kanssa. Päinvastoin, kertomuksissa toistui kriittisen ajattelun kieltäminen ja ehdottoman kuuliaisuuden ja alistumisen velvoite. Esimerkiksi hoiva-alalla työskentelevä Leena kertoi:

Vaikka sanotaan että kaikki on yksilöitä, ”Täällä on yksilöllistä, jokainen hoitaja on omanlaisensa”, niin paskat! Sun pitää tehdä just niin kuin ne sanoo. Se on vaan kaunista puhetta, mikä ei käytännössä toteudu. Et saa olla oma ittes. Parempi et pidät turpas kiinni tai saat kuulla.

Yliopistolla pitkään hallinnollisissa tehtävissä työskennellyt Tiina oli puolestaan jäänyt pitkälle sairauslomalle toistuvien organisaatiomuutosten seurauksena. Hän kuvasi työnkuvansa muutosta prosessiksi, jossa ”tuntui kuin olisi sormia viety poikki”. Samalla tapaa kuin moni muukin haastateltava, Tiina koki että työyhteisö oli torjunut hänet ihmisenä, ”huonompana väestönosana”:

Ennen meillä todettiin, että toiset on tämmösii ja toiset on näin. Mutta nyt tuntuu, että juttu on se, että kaikkien pitäis olla vaan sitä mitä sieltä [johdosta] toitotetaan. Et joo, jos sä et pysy muutoksen mukana tai sä et hyväksy muutosta niin sit sä aivan auttamatta olisit jotain huonompaa väestönosaa. Ennen oli että pitäis olla vähän tämmösii kriittisii ihmisii.

Vieraantumisen kokemus ei kuitenkaan synnyttänyt vain alakuloa, turtumista ja uupumusta vaan myös neuvottelua ja vastarintaa. Moni oli pyrkinyt vaikuttaman työorganisaatioon ja työn rakenteisiin muun muassa ammattiyhdistystoiminnan kautta tai nostamalla epäkohtia esiin omassa työyhteisössään. Tämä ei kuitenkaan ollut usein johtanut toivottuihin muutoksiin.

Moni etsiytyi vaihtoehtoisten terapioiden pariin ottaakseen etäisyyttä palkkatyöhön ja löytääkseen vaihtoehtoja työelämän kilpailun, taloudellisen hyödyn ja suorittamisen logiikalle. Vaihtoehtoiset terapiat toimivat kulttuurisena resurssina, joiden avulla voitiin pohtia uupumukseen johtaneita syitä ja etsiä vaihtoehtoisia olemisen tapoja. Ne tarjosivat myös tilan muotoilla poliittista kritiikkiä, joka laajeni työelämästä laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin oikeudenmukaisuudesta, eriarvoisuudesta ja hyvinvoinnista.

Oravanpyörästä pelastusrenkaaseen

Vaihtoehtoterapioiden avulla ei pyritty optimoimaan itseä entistä tehokkaammaksi työntekijäksi ja kapuamaan takaisin oravanpyörän vietäväksi. Sen sijaan niiden avulla pyrittiin selviytymään ja tekemään ymmärrettäväksi kokemusta maailmasta, joka uhkasi näyttäytyä kylmänä ja mykkänä ja jossa toivo paremmasta oli välillä etsittävä hyvinkin pienistä ja arkisista palasista. Monille vaihtoehtoiset terapeuttiset käytännöt toimivat ikään kuin ”pelastusrenkaana”, joiden avulla kiskottiin itseä takaisin pinnalle uupumisen mustista vesistä. Ne tarjosivat mahdollisuutta siihen, minkä työelämän koettiin kieltävän: mahdollisuuden pysähtyä, hellittää, rauhoittua ja hidastaa.

Haastattelut piirtävät esiin tutkittavien kamppailun kuulua itselleen eikä joutua työelämän kolonisoivan logiikan kaappaamaksi. Keräämällä terapeuttisia itsehoivan paketteja erilaisista tekniikoista, ajattelumalleista, esineistä ja yhteisöistä tutkittavat pyrkivät neuvottelemaan uudelleen suhdetta työhön ja vastustamaan sen vaurioittavaa vaikutusta.

Tutkittavat pyrkivät neuvottelemaan uudelleen suhdetta työhön ja vastustamaan sen vaurioittavaa vaikutusta.

Osa päätyi jättäytymään kokonaan palkkatyön ulkopuolelle ja eli vapaaehtoisessa niukkuudessa sosiaaliturvan tai perheen tuen varassa. Osa ryhtyi hyvinvointialan yrittäjäksi ja pyrki näin määrittelemään työtä ja sen merkitystä uudelleen. Aina palkkatyön pakeneminen yrittäjyyteen ei kuitenkaan onnistunut, vaan samat kiireen, suorittamisen ja kilpailun paineet tulivat uudelleen vastaan.

Vaihtoehtoiset terapiat, toisin kuin vaikkapa Kelan tarjoama työelämään kuntouttava terapia, tuntuivat tarjoavan tutkittaville laajempia horisontteja, joihin kiinnittyä ja joiden avulla pitää yllä toivoa. Ne tarjosivat suuntaviittoja uusille mahdollisille poluille tilanteessa, jossa jo kuljettu polku osoittautui umpikujaksi. Kuten eräs tutkittavista tiivisti: "Hyppäsin virrasta syrjään, ja nyt mä soudan tätä paattia vain tämän verran."

***
Tutkittavien nimet on muutettu.

Kirjoitus pohjautuu osittain artikkeliin: Salmenniemi, Suvi, Nurmi, Johanna & Jaakola, Joni (ilmestyy) Living on a Razor Blade. Work and Alienation in the Narratives of Therapeutic Engagements. Teoksessa Salmenniemi, Suvi, Harley Bergroth, Johanna Nurmi & Inna Perheentupa (toim.) Assembling Therapeutics: Ethnographies of Politics, Materiality and Everyday Life. London: Routledge.

***

Kuvat: Tim Goedhart (pääkuva), Lua Valentina & J. D. Mason, Unsplash