Yksin matkustavat naiset vastustavat sosiaalisia normeja

Naisten yksinmatkailuun on liittynyt historiallisesti erilaisia odotuksia ja mielipiteitä. Viime aikoina lisääntynyt yksin matkustaminen ei tapahdukaan tyhjiössä, sillä siihen vaikuttavat henkilökohtaisten odotusten lisäksi matkakirjallisuuden muodostamat mielikuvat. Matkakirjallisuudesta löytyykin toistuvia puhetapoja, joilla matkustamisen kokemusta kehystetään.

Kiinnostus yksinmatkailua kohtaan on kasvanut viime vuosina. Mediassa on julkaistu niin yksin matkailevien haastatteluita, ohjeita soolomatkailijoille kuin koosteita parhaista ja vaarallisimmista matkakohteista. Vaikka tekstien sävy on kannustava, artikkeleita yhdistää pohdinta siitä, onko yksin matkustaminen turvallista.

Keskeisenä näkökulmana ja kohderyhmänä jutuissa ovat olleet nimenomaan yksin matkustavat naiset. Heitä saatetaan esimerkiksi kehottaa välttämään turvattomilla alueilla liikkumista öisin, pukeutumaan peittävästi, käyttämään valevihkisormusta ja jopa kantamaan lompakossaan sukulaislasten kuvia. Ilmiö ei sinänsä ole uusi: vastaavia neuvoja on jaettu 1880-luvulta lähtien, jolloin ensimmäiset naisille suunnatut matkaoppaat ilmestyivät.

Tämä artikkeli perustuu matkailututkimuksen graduuni, jossa tutkin suomalaisten naisten yksinmatkailua ja sitä, miten yksinmatkailu esitetään suomalaisessa matkakirjallisuudessa ja millaisia käsityksiä ne esittävät todellisuudesta. Aineistonani oli viisi 2010-luvulla julkaistua naisten kirjoittamaa kotimaista matkakirjaa.

Tutkielmani pohjautuu ajatukseen siitä, että tapamme puhua asioista vaikuttaa siihen, millaisia mielikuvia ja käsityksiä niistä meille muodostuu. Ajan kuluessa nämä erilaiset puhetavat eli diskurssit voivat vakiintua, jolloin ne alkavat muokata tapaamme toimia ja ymmärtää todellisuutta.

Omasta aineistostani tunnistin neljä puhetapaa tai teemaa, jotka liittyvät naisten yksin matkustamiseen. Nämä puhetavat koskivat vastarintaa, turvallisuutta, sukupuolta ja muutosta. Näiden teemojen kautta matkakirjat vaikuttivat siihen, millaisia käsityksiä yksin matkailusta ja naisten matkustuskäyttäytymisestä ja matkakokemuksista lukijalle muodostui.

Aineistonani käytin seuraavia matkakirjoja: Päivi Laitisen Vihreiden vuorten varjossa − polkupyöräretkellä Skotlannissa (Mediapinta 2010), Merja Mähkän Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois (Tammi 2012), Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013), Sirkku Passisen Vanha nainen Espanjassa (SAGA Egmont 2017) ja Emma Vepsän Asfalttivolgaa etelään − Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin (Atena 2018).

Yksin matkaileva nainen uhmaa odotuksia

Tutkimissani teoksissa toistuva teema oli sosiaalisten odotusten vastustaminen. Tämä ilmeni kahdella tapaa. Ensinnäkin matka itsessään saatettiin esittää sääntöjen vastustamisena ja irtiottona arjesta. Aineiston naimattomille ja lapsettomille kolmekymppisille naisille pitkä yksinmatka näyttäytyi vaihtoehtona ”vastuullisen aikuisen” roolille, johon nähtiin kuuluvan vakituinen työ, naimisiinmeno ja perheen perustaminen.

Toiseksi naiset kapinoivat pienillä teoilla matkan aikana esimerkiksi syömällä ulkona yksin, vaikka se olisikin ollut jollain tapaa sosiaalisesti epäsoveliasta. He nauttivat vapaudesta olla oma itsensä, mikä on saattanut tarkoittaa esimerkiksi epäsosiaalista käytöstä ja vapautta olla ujo tai ärtyisä. Sekä matka itsessään että matkan aikana tehdyt pienet, kapinanomaiset teot ilmensivät havaitsemistani teemoista vastarinnan puhetapaa.

Aiempi tutkimus on osoittanut, että muiden mielipiteet ja ennakkoluulot voivat rajoittaa naisten yksinmatkailua. Sama ilmeni myös omassa aineistossani, mutta toisaalta huomautteluilla saattoi olla päinvastainenkin vaikutus. Yksi naisista esimerkiksi kirjoitti saaneensa tarpeekseen kauhistelusta ja liftaavansa yksin maailmalla ”ihan piruuttaan”.

Matkustaminen ei ole kaikille samanlaista

Eräs yksin matkustamisen sukupuolittuneista piirteistä on naisten pelon maantieteeksi (the geography of women’s fear) kutsuttu ilmiö, jossa väkivallan pelko vaikuttaa naisten tapaan käyttää tilaa. Esimerkiksi tutkija Gill Valentinen mukaan väkivallan uhan mahdollisuus voi johtaa siihen, etteivät naiset liiku tietyillä alueilla vaikkapa öisin. Pelon maantiede oli havaittavissa myös tutkimissani teoksissa, joskin kullakin kirjoittajalla oli erilaiset käsitykset siitä, mitä alueita saatettiin pitää turvallisina ja missä yhteydessä.

Yksin matkustamiseen liittyvät pelot eivät nousseetkaan aineistossani erityisen keskeiseen asemaan. Vaikka kaikki kirjailijat ilmaisivat pelkäävänsä tietyissä tilanteissa, toiset enemmän kuin toiset, teksteissä kuvattiin paljon myös itseluottamusta ja uskoa siihen, että kaikki sujuu hyvin. Yksin matkustavat naiset arvioivat jatkuvasti turvallisuuteen liittyviä asioita muokaten käyttäytymistään niiden mukaan.

Turvallisuus ja vastarinta liittyvät läheisesti sukupuoleen, ja siihen liittyen yksin matkustavat naiset kohtaavatkin usein haasteita. Heiltä saatetaan odottaa peittävämpää pukeutumista tai he joutuvat valehtelemaan olevansa naimisissa, jotta saavat olla rauhassa.

Epämiellyttävät kohtaamiset miesten kanssa nousivatkin esiin, mutta tutkimissani kirjoissa tapaukset kuvattiin pääasiassa humoristisella sävyllä. Vaikka aineistoni oli pieni, yksin matkustaminen vaikuttaisi erilainen kokemus eri-ikäisille naisille. Esimerkiksi vanhemmat naiset saattavat kokea olevansa vähemmän alttiita seksuaaliselle häirinnälle.

Euroopan ulkopuolelle matkustaneiden, nuorempien naisten kirjoista nousi esiin vielä erityinen muutoksen puhetapa. Heille pitkä yksinmatka ei ollut vain lomareissu, vaan tapa löytää itsensä, kasvaa ihmisenä tai muuttaa maailmaa.

Muutakin kuin matka muutokseen

Tutkimani kirjailijat pitivät itseään matkailijoina tai jopa tutkimusmatkailijoina erottaen itsensä tavanomaisista turisteista, mikä on toistuva teema matkakirjallisuudessa. Kirjat jakautuivat kahteen ryhmään myös sen mukaan, miten paljon yksinmatkailu on muuttanut kirjoittajaa.

Kaukaisiin kohteisiin matkustaneet kirjailijat lainasivat voimakkaasti romanttisesta matkakirjoittamisen perinteestä. Siihen kuuluvat esimerkiksi vahvat tunteet, autenttisuuden kaipuu ja omiin vaikeuksiin keskittyminen.

Matkakertomukset muistuttivatkin kaunokirjallisuuden juonirakenteita kuten Joseph Campbellin tunnetuksi tekemää sankarin matkaa, jossa päähenkilö kohtaa monia koettelemuksia ennen kuin palaa kotiin muuttuneena. Vaikka romanttisen matkakirjoittamisen perinne on herättänyt arvostelua esimerkiksi tutkimuksessa, malli on edelleen laajasti käytössä.

Aineistoni kaksi ryhmää erosivat toisistaan myös julkaisijoiden osalta. Muutosta korostaneet ja kaukokohteisiin kohdistuneet matkakirjat, kuten Mähkän puolitoistavuotista maailmanympärimatkaa ja Kankimäen Japanin-matkaa käsittelevät teokset, olivat Tammen ja Otavan kaltaisten perinteisten ja isojen kustantamoiden julkaisemia. Tyylillisesti suoraviivaisemmat, Euroopan-matkoihin suuntautuneet matkapäiväkirjat olivat joko oma- tai pienkustanteita.

Tämä herättää kysymään, edellyttääkö laajempaan kaupalliseen jakeluun pääsevä matkakirja jonkinlaisen kertomuksen sisäisestä matkasta ja muutoksesta. Tapa, jolla naisten yksinmatkailua esitetään kirjoissa, lehtiartikkeleissa tai matkablogeissa, muokkaa mielikuvaa siitä, millaista yksin matkustaminen on tai voisi olla. Matkakirjallisuudessa tulisikin kiinnittää huomiota siihen, millaisia puhetapoja ja kerronnallisia rakenteita niissä käytetään.

Kuvat: bannerikuva Leah Kelley / Pexels, muut kuvat järjestyksessä Porapak Apichodilok, Nubia Navarro & Ben Mack / Pexels.