Ukrainalaisten pakolaisten tekemä hoivatyö jää tunnustamatta

Keskustelu Ukrainan pakolaisista keskittyy usein tuen nopeaan mobilisointiin pakolaisia vastaanottavissa yhteiskunnissa. EU:n jäsenvaltioiden ja kansalaisyhteiskuntien ponnistelut ansaitsevat tunnustuksensa, mutta on myös tärkeää kysyä, kuka kantaa vastuun ukrainalaisten pakolaisten sosiaalisesta tuesta pitkällä aikavälillä. Sotaa paenneet tekevät itse jatkuvaa hoivatyötä, joka jää tunnistamatta ja tunnustamatta. Samalla he ovat jäämässä epävarmojen työmarkkinoiden vangiksi. Tekstissään Daria Krivonos tarkastelee Puolaan muuttaneiden ukrainalaisten siirtotyöläisten ja pakolaisten asemaa.

Saavuin Varsovaan ensimmäisen kerran helmikuussa 2020 tutkiakseni Puolen ja Ukrainan välistä työperäistä muuttoliikettä. Kiinnostukseni aiheeseen juontui siitä, että Ukrainan kansalaiset olivat EU:ssa työperäisten oleskelulupien yleisimpiä saajia ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2022. Jo ennen hyökkäyssotaa Puola oli johtava työperäisen muuttoliikkeen kohdemaa EU:n sisällä. Maailmanpankin mukaan Ukraina oli ennen vuotta 2022 maailman kymmenenneksi suurin rahalähetysten vastaanottaja absoluuttisesti mitattuna, ja vuonna 2020 tällaiset rahalähetykset muodostivat 9,8 % maan bruttokansantuotteesta.

Vuoden 2022 jälkimainingeissa ukrainalaisten pakolaisten liike noudatteli aiemmin vakiintuneita työvoiman muuttoreittejä. Puolaan on rekisteröitynyt lähes miljoona ihmistä tilapäiseen suojeluun, mikä on tällä hetkellä toiseksi suurin luku EU:ssa Saksan jälkeen.

Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen myötä suuri osa julkisesta ja akateemisesta keskustelusta käytiin kohdemaiden näkökulmasta, ja keskiössä oli se, miten nopeasti ukrainalaisten pakolaisten tuoksi kyettiin järjestämään erilaisia solidaarisuusverkostoja. Puola sai merkittävää huomiota poikkeuksellisen vieraanvaraisuutensa ansiosta, vaikka se rakensi samaan aikaan muuria Valko-Venäjän vastaiselle rajalleen.

Vapaaehtoisten, niin puolalaisten kuin muidenkin, valtavat ponnistelut ukrainalaisten pakolaisten tukemiseksi on tärkeää tunnustaa, erityisesti kun vakaasti rahoitetut kansainväliset avustusjärjestöt epäonnistuivat täysin hyökkäyssodan alkukuukausina. Pitkäaikainen etnografinen tutkimukseni ukrainalaisten keskuudessa ja kriittinen humanitaarisuuden tutkimus paljastavat kuitenkin, että välittömän solidaarisuuden taustalla olevat hauraat sosiaaliset suhteet voivat nopeasti heikentyä.

Tilanne pahenee entisestään, kun kansainvälisten avustusjärjestöjen rahoitus ehtyy ja paikallisyhteisöt väsyvät jatkuvaan sotaan ja solidaarisuusponnisteluihin. Tässä yhteydessä on ratkaisevan tärkeää keskittyä itse ukrainalaisiin siirtotyöläisiin ja pakolaisiin, jotka edelleen tarjoavat välttämätöntä tukea pakkosiirretyille ihmisille, vaikka kiinnostus sotaa ja pakoon lähteneiden ihmisten ahdinkoa kohtaan alkaakin hiipua.

Hoivan kustannukset ja ehtyminen

Tutkimuksessani tarkastelen Ukrainan kansalaisten Varsovassa tekemää päivittäistä hoivatyötä sosiaalisen uusintamisen teorian avulla. Feministiset tutkijat tarkoittavat sosiaalisen uusintamisen työllä kaikkea toimintaa ja vastuuta, joka liittyy työvoiman ja laajemmin yhteiskunnan ylläpitoon ja uusintamiseen, eli hoivaa, kotitöitä ja muuta yhteisöjen ylläpitämistä. Työ on usein palkatonta tai alipalkattua, mutta se on välttämätöntä taloudelle ja yhteiskunnalliselle elämälle. Tämänkaltainen työ on tyypillisesti aliarvostettua ja se jää näkymättömiin valtavirtaisessa talousanalyysissä.

Ukrainalaiset tekevät omaa hoivatyötään epävarmoilla työmarkkinoilla tekemänsä palkkatyön ohella. Katsonkin, että huomio on siirrettävä niihin, jotka ovat pitkään kärsineet ilmiöstä, jota tutkija Shirin Rai on kutsunut ehtymiseksi (engl. depletion). Sillä tarkoitetaan sekä palkalliseen että palkattomaan hoivatyöhön liittyviä inhimillisiä kustannuksia.

Hoivatyö on jokapäiväistä ja tavallista, ja se jää usein äänekkäiden "Ukrainan rinnalla"-iskulauseiden varjoon siksi, ettei niissä aina tunnisteta päivittäisessä hoivatyössä mukana olevia ihmisiä eikä heidän kehojaan ja mieliään. On ratkaisevan tärkeää ymmärtää tätä hoivatyötä, jotta käsittäisimme, mikä pitää ihmisten elämää yllä, kun selviytymiskykyä uhkaavat sodat, pakkomuutto, säästötoimet, sosiaaliturvan leikkaukset, turvapaikkavastainen politiikka tai niin sanottu sosiaalisen uusintamisen kriisi.

Tutkimuskirjallisuudessa maahanmuuttajien omiin sosiaalisen uusintamisen kokemuksiin on kiinnitetty vain vähän huomiota.

Ukrainalaisten pakolaisten tapaus kolme vuotta Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkamisen jälkeen on tästä hyvä esimerkki. Nykyisessä keskustelussa pakolaiset näyttäytyvät humanitaarisen avun passiivisina vastaanottajina. Näkökulma onkin kiireellisesti siirrettävä yhteisölliseen sosiaalisen uusintamisen työhön, jota nämä ihmiset tekevät päivittäin niin sanotun solidaarisuusväsymyksen varjoissa.

Näkökulma työtä tekeviin kehoihin on tärkeä, kun yleinen kiinnostus monia maailmanlaajuisia tapahtumia kohtaan on hiipumassa ja ihmisten keskittymiskyky on lyhyt jopa sellaisissa aiheissa, jotka näyttävät muuttavan maailmaa merkittävästi. Jo vuonna 2023 Euroopan komissio varoitti EU:n elinkustannuskriisistä johtuvasta "solidaarisuusväsymyksestä." Tutkija Kate Golebiowskan ja kumppaneiden mukaan ukrainalaisten pakolaisten vastaanottamisen kannatus Puolassa on hiipumassa. Myös kansainvälisten humanitaaristen järjestöjen rahoitus on vähenemässä, ja tavallisten ihmisten osallistuminen vapaaehtoistyöhön on vähenemään päin, kuten tutkijat Joanna Fomina ja Marta Pachocka osoittavat.

Sittemmin EU:n jäsenvaltiot ovat alkaneet vähentää tukeaan Ukrainan pakolaisille: majoitusavustuksia, pakolaismaksuja ja kertaluonteisia maksuja on lopetettu, asumistukia on vähennetty ja sosiaaliturvan kelpoisuuskriteerejä sekä oleskelulupien vaatimuksia on tiukennettu.

Arkista työtä Ukrainan rinnalla

Keskustellessani Varsovassa vuosina 2022–2023 asuneiden ukrainalaisten kanssa kuulin lukuisia tarinoita, jotka kertoivat arjen ponnisteluista. Ukrainalaiset majoittivat ja hoitivat sukulaisiaan ja ystäviään, etsivät heille turvallisia reittejä pois Ukrainasta, avustivat iäkkäitä perheenjäseniä lääkärikäynneissä ja tukivat lapsia Zoomin kautta järjestettävässä kotiopetuksessa.

Ukrainalaiset kertoivat myös jatkuvasta, väsymättömästä vapaaehtoistyöstään humanitaarisissa keskuksissa ja lahjoituksista, joita he tekevät armeijalle. Samalla he itse kamppailivat epävarmojen työmarkkinoiden, matalapalkkatyön, nousevien vuokrien ja oikeudellisen asemansa epäselvyyden kanssa. Tätä työtä tekivät sekä Puolaan ennen vuotta 2022 muuttaneet ukrainalaiset siirtolaiset että ne, jotka joutuivat pakenemaan Venäjän aloittaman hyökkäyssodan vuoksi.

Kesällä 2023 yhdessä yksinomaan ukrainalaisten ylläpitämistä humanitaarisista keskuksista ruokapakettijono alkoi aamulla ja lyheni vasta myöhään illalla. Heillä oli Varsovan keskustassa suuri toimisto, jonka kaupunki oli vuokrannut heille kohtuuhintaan. Ajan myötä kaupunki alkoi kuitenkin vaatia korkeampaa vuokraa, mikä vaaransi järjestön olemassaolon. Toimiston keskustasijainti oli ratkaisevan tärkeä avun tarjoamisen kannalta: ohikulkijat piipahtivat silloin tällöin tekemään lahjoituksia, ja vaatteita ja ruokaa vailla olevat pääsivät toimistoon helposti julkisilla liikennevälineillä.

Järjestön vapaaehtoiset olivat ukrainalaisia siirtotyöläisiä, usein naisia. He tulivat jakamaan ruokapaketteja ja vaatteita lähtemään joutuneille naisille tehtyään ensin palkkatyöpäivänsä siivoojina, kotiapulaisina tai opettajina, jotka luennoivat Zoomissa ukrainalaisille koululaisille. Haastatteluissani he kertoivat tehneensä palkatonta vapaaehtoistyötä tauotta puolitoista vuotta.

Näiden naisten työpanoksen tulisi olla keskipisteessä, kun keskustellaan Ukrainan tukemisesta. Maahanmuuttajayhteisöjen panosten huomiotta jättäminen ei ainoastaan pidä yllä "kiitollisen pakolaisen" mielikuvaa passiivisena humanitaarisen avun vastaanottajana, vaan se hämärtää entisestään siirtotyöläisten tekemää palkkatyötä, jolla on pitkään tuettu EU:n kansantalouksia. Tutkimuksessani kuvaamani päivittäisen työn menneisyydet ja nykyisyydet onkin kiireellisesti otettava huomioon, jotta ymmärtäisimme paremmin, kuinka arkipäiväistä hajaannuksessa tehtävä sosiaalisen uusintamisen työ on.

Lähteet

Krivonos, Daria (2025): The ordinariness of life-making in displacement: Young Ukrainian workers’ care and work in Warsaw after 2022. The Sociological Review, 73(3), 489-507. https://doi.org/10.1177/00380261251316645.

Rain, Shirin M. (2024): Depletion: The Human Costs of Caring. Oxford: Oxford University Press. https://doi.org/10.1093/oso/9780197535547.001.0001.

Kuvat: Tina Hartung / Unsplash, Wiktor Karkocha / Unsplash

***

Artikkelin teksti on käännetty englannista suomeksi. Kääntämisestä on vastannut Ilmiön toimitus.