Mitä on hyvä sosiologia? Hyvän sosiologian määrittelyjä tulosorientoituneessa yliopistossa

Suomessa on todettu olevan Euroopan tulosorientoitunein tieteen rahoitusjärjestelmä. Tulosorientaation tiukassa otteessa myös sosiologien oma näkemys hyvästä sosiologiasta on kapeutunut.

Tämän jutun voit myös kuunnella, kesto 15:12.

Veera Kaleva ja Hanna Kuusela kirjoittavat Ilmiössä 26.2. ilmestyneessä kirjoituksessaan Ei tiedettä ilman vapautta eikä vapautta ilman demokratiaa vuonna 2010 voimaansaatetun uuden yliopistolain vaikutuksista yliopistodemokratialle. Kirjoittajat osoittavat, kuinka uuden yliopistolain saattelemana Suomessa otettiin käyttöön yksi tulosorientoituneimmista tieteen rahoitusjärjestelmistä Euroopassa. Tulosorientoitunut rahoitusmalli on ongelmallinen, sillä se ei Kalevan ja Kuuselan mukaan ”huomioi tieteenalojen välisiä eroja tieteen tekemisen tavoissa, julkaisukulttuureissa tai opetuksen järjestämisessä”.

Tämä väitöskirjaani Mitä on hyvä sosiologia? Poikkikulttuurinen tutkimus sosiologian itseymmärryksestä perustuva kirjoitus toimii jatko-osana Kalevan ja Kuuselan kirjoitukselle. Tässä kirjoituksessa pohdin, millaisia heijastusvaikutuksia tulosorientoituneella tiedepolitiikalla on sosiologialle. Tarkastelen, millä tavoin viimeaikaiset tiedepoliittiset toimet näkyvät siinä, millä tavoin hyvää sosiologiaa määritellään tieteenalan sisällä.

Nykyisessä tuloksellisuuteen nojaavassa, tieteen kansallista kilpailukykyä ja innovaatiotoimintaa painottavassa tiedepolitiikassa humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat ovat epäedullisessa asemassa. Yhteiskuntatieteiden tiedontuotanto ei perinteisesti ole suuntautunut markkinoille tai ole ollut käännettävissä välittömästi markkinoilla hyödynnettäviksi tuotteiksi. Myös tieteen laatua mittaavat arviointijärjestelmät ovat rakentuneet tavalla, joka ei huomioi humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tiedontuotannon erityislaatua. Tällä tavoin nykyinen tiedepoliittinen konteksti haastaa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteenalojen asemaa.

Miten viimeaikaiset tiedepoliittiset toimet näkyvät siinä, millä tavoin hyvää sosiologiaa määritellään tieteenalan sisällä?

Tiedepolitiikan historiallinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että tiedepolitiikkaan on mahtunut erilaisia ajanjaksoja, jotka ovat olleet seurausta kulloinkin vallalla olevista kansainvälisistä ja kansallisista poliittisista tahtotiloista ja intresseistä. Tieteenalojen arvostus on eri aikoina vaihdellut, mihin on vaikuttanut se, minkälaiseksi yliopistojen rooli on kulloisenkin tiedepolitiikan tavoitteenmuodostuksessa käsitetty. Siten myöskään humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tieteenalat eivät ole aina olleet alakynnessä tiedepolitiikan intresseihin nähden.

Suomalainen tiedepolitiikka on monilta osin noudatellut kansainvälisiä trendejä. 1970-luvulta lähtien ylikansallisten toimijoiden, kuten OECD:n ja sittemmin myös Euroopan Unionin, ohjausvaikutus kansalliseen tiedepolitiikkaan on ollut suuri. Seuraava tiedepolitiikan vaiheiden kuvaus näyttää suomalaisen tiedepolitiikan trendivirtausten vaikutuksen eri tieteenalojen asemiin eri aikoina.

Tieteenalat tiedepolitiikan trendivirtauksissa

Toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla tiedepolitiikka vakiintui omaksi politiikkasektorikseen. Sotienjälkeisessä Suomessa humanistisilla tieteillä oli tärkeä rooli, sillä yliopistot miellettiin ”korkeimman hengenviljelyn” paikoiksi, joiden tehtävänä oli kehittää kansallista kulttuuria ja identiteettiä. 1960-luvulle tultaessa tiedepolitiikassa tapahtui käänne, jossa tiedejärjestelmä nähtiin ennen kaikkea osana demokraattisen hyvinvointivaltion kehittämistä. Yhteiskuntatieteille tämä merkitsi kulta-aikaa, sillä valtionjohdon kiinnostus kohdistui erityisesti yhteiskuntatieteiden tuottamaan tietoon.

Yhteiskuntatieteiden suosio tiedepolitiikan kiintopisteenä jatkui aina 1980-luvulle, jolloin taloudellinen nousukausi muovasi jälleen tiedepolitiikan intressejä. 1980-luvulta lähtien yliopistot saivat uuden merkityksen: niistä muodostui talouskasvua vauhdittavan uuden teknologian synnyttämisen paikkoja, mikä merkitsi teknisten tieteiden esiinmarssia.

1990-luvulla hallitusohjelmat nostivat keskiöön innovaatiopolitiikkaan. Yliopistojen rooliksi muotoutui toimiminen kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentajina, ja akateeminen tutkimus miellettiin strategiseksi resurssiksi globaalissa tietoperusteisessa taloudessa. Tekniikkatieteiden rinnalla luonnontieteet, kuten bio- ja lääketiede nousivat aloiksi, joihin panostettiin uudella tavalla.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden rinnalla tiedepolitiikan iskusanaksi on muodostunut huippututkimus.

2000-luvulla nämä 1990-luvulta alkaneet muutokset ovat syventyneet entisestään. Suomessa vuonna 2010 käyttöön otetun yliopistolain julkilausuttuna tavoitteena on ollut yliopistojärjestelmä, joka koostuu vahvuusalueillaan kansainvälistä tasoa edustavista yliopistoista. Uudistuksella on kannustettu yliopistoja tavoittelemaan parempaa laatua, tehokkuutta ja kansainvälisyyttä sekä haluttu kohentaa yliopistojen kykyä kilpailla kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta. Myös puhe tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on korostunut tiedepolitiikassa, mikä suppeimmillaan on ymmärretty yliopistojen toiminnan arvioimisena niiden tuottaman taloudellisen hyödyn kautta.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden rinnalla tiedepolitiikan iskusanaksi on muodostunut huippututkimus. Suomessa vuonna 2013 uudistetussa yliopistojen perusrahoitusmallissa tutkimuksen rahoitus kytkettiin Julkaisufoorum-järjestelmään (JUFO), jossa tutkimusten tieteellistä laatua ja vaikuttavuutta arvioidaan kolmiportaisen tasoluokituksen kautta. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden näkökulmasta JUFOa on pidetty ongelmallisena, sillä se painottaa englanninkielistä artikkelijulkaisemista kotimaisen tiedejulkaisemisen kustannuksella. Vaikka yhteiskuntatieteelliset ja humanistiset alat ovat kansainvälisesti orientoituneita ja ammentavat kansainvälisen tiedeyhteisön perinteestä, on julkaiseminen kansallisella kielellä kansallisista ilmiöistä ollut niille tyypillistä.

Lisäksi niiden tiedontuotanto on kohdistunut tieteellistä vertaisyleisöä laajemmin poliittisille päätöksentekijöille, julkishallintoon, kolmannelle sektorille ja kansalaisyhteiskunnalle. Siksi JUFO-luokituksen ei ole nähty noteeraavan riittävästi humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteenalojen julkaisemisen erityispiirteitä vaan sopivan paremmin luonnon- ja lääketieteellisten alojen julkaisujen mittaamiseen.

Millä tavoin sitten humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tieteenalat, joiden loiste tiedepolitiikan intressien valossa näyttää himmenneen, ymmärtävät itsensä ja orientoituvat nykyisessä tilanteessa? Seuraavaksi esittelen, millaisia hyvän tutkimuksen määrittelyjä 2010-luvun sosiologia yleisenä yhteiskuntatieteenä pitää sisällään.

Hyvää sosiologiaa määrittelemässä: huippututkimussosiologian valtakausi, emansipatorisen sosiologian ahdinko

Väitöskirjassani tutkin haastatteluaineiston avulla, miten sosiologian professorit määrittelevät hyvää sosiologiaa. Tarkastelin hyvälle sosiologialle annettuja merkityksenantoja sekä 1970-luvun ja 2010-luvun suomalaisessa sosiologiassa että kahdessa eri kansallisessa kontekstissa: Suomessa ja Ruotsissa. Erotin neljänlaisia määrittelytapoja, joita ovat huippututkimussosiologia, humboldtlainen sosiologia, politiikkasosiologia ja emansipatorinen sosiologia. Nämä määritelmät löytyivät erilaisina versioina eri kansallisista ja ajallisista konteksteista.

Havaitsin tutkimuksessani, että suomalaisen nykysosiologian sisäisissä hyvän sosiologian määritelmissä huippututkimussosiologia on hallitsevassa asemassa. Huippututkimussosiologiassa hyvän sosiologian mittana on kansainvälinen näkyvyys ja julkaiseminen kansainvälisissä huipputason tieteellisissä julkaisuissa. Tiedontuotanto on suuntautunut kansainväliselle tiedeyhteisölle, ja arvostetuin julkaisumuoto on kansainvälinen referee-artikkeli. Myös politiikkasosiologialla on vahva asema. Politiikkasosiologiassa hyvä sosiologia tarkoittaa ”yhteiskunnallisesti hyödyllistä” sosiologiaa, joka tuottaa tutkimustuloksia poliittisen päätöksenteon tarpeisiin.

Sen sijaan ajallinen vertailu paljasti sekä humboldtlaisen että emansipatorisen sosiologian aseman ohentuneen suomalaisten sosiologien hyvälle tieteelle antamissa määrittelyissä. Humboldtlaisessa eli teoreettisessa, esseistisessä ja tutkijan henkilökohtaista ilmaisua painottavassa sosiologiassa pidetään arvossa asioiden ja ilmiöiden pitkäjänteistä ja syvällistä tarkastelua, jota tieteellinen kirja julkaisumuotona palvelee parhaiten. Haastateltavat totesivat humboldtlaisen sosiologian kärsivän tilanteessa, jossa nykyiset tieteen arviointi- ja palkitsemisjärjestelmät suosivat nopeaa, tehdasmaista artikkelien sarjatuotantoa.

Suomalaisen nykysosiologian sisäisissä hyvän sosiologian määritelmissä huippututkimussosiologia on hallitsevassa asemassa.

Etenkin emansipatorisen sosiologian, jonka päämääränä on tavoittaa kansalaisyhteiskunta ja tarjota voimaannuttavaa, rakenteellisia reunaehtoja esiin tuovaa tutkimusta, todettiin olevan ahtaalla. Nykyinen tutkimusrahoituspolitiikka ei haastateltavien mukaan noteeraa kansalaisyhteiskuntaan suuntautunutta tutkimusta, mutta emansipatoristen äänten katsottiin myös tieteenalan sisällä hiljenneen. Niiden nähtiin jääneen 1970-luvulle, jolloin myös ajan yhteiskunnallinen ja tiedepoliittinen henki tuntui olevan vastaanottavainen sosiologian kriittisille puheenvuoroille.

Väitöstutkimukseni osoitti, että sosiologian itseymmärrys ja näkemys hyvästä tieteestä muodostuu monimutkaisessa valtasuhteiden verkossa, jossa vaikuttavat niin tieteensisäiset keskustelut ja valtakamppailut kuin kansallisten korkeakoulusysteemien erityispiirteet. Huippututkimussosiologian valta-asema ja politiikkasosiologian vahvuus kuitenkin ohjaavat vääjäämättä tulkintaan, jossa etenkin tiedepolitiikka näyttää olevan merkittävässä roolissa tieteenalan sisäisissä itsemäärittelyissä. Lisäksi humboldtlaisen ja emansipatorisen sosiologian ahdinko viittaa siihen, että suomalainen huippukilpailullinen rahoitusjärjestelmä ja tiukka poliittinen ohjaus jättävät vähän tilaa sellaiselle tutkimustoiminnalle, josta ei suoraan palkita.

Vertailu 1970-luvun ja 2010-luvun suomalaisaineistojen välillä nosti esiin, että 1970-luvun aineistossa erilaiset hyvän sosiologian määrittelyt löysivät paikkansa tieteenalan kentällä eli kaikille eri hyvän sosiologian määrittelyille oli tilaa. Kuten suomalaisen tiedepolitiikan vaiheiden kuvauksesta kävi ilmi, myös tiedepolitiinen ilmapiiri oli 1970-luvulla yhteiskuntatieteille suosiollinen. 2010-luvun sosiologian kahtiajako hallitsevaan huippututkimussosiologiaan ja vahvaan politiikkasosiologiaan sekä marginaaliin joutuneisiin humboldtaiseen ja emansipatoriseen sosiologiaan sen sijaan johtaa tulokseen, jossa näkemyksen siitä, mitä hyvä sosiologia on, voi todeta tulosorientaation tiukkenevassa otteessa kapeutuneen.

Markkinoistuva tiede ja mittaamisen kulttuuri

Vaikka kansallisilla tiedepolitiikoilla on omat erityispiirteensä, mikään kansallisvaltio tiedepolitiikkoineen ei voi välttyä siltä, että tiede on yhtä enenevässä määrin muuttunut kaupalliseksi toiminnaksi. Tieteen kaupallistumisesta kuitenkin hyötyvät useimmiten muut toimijat kuin itse tieteentekijät. Tiedepolitiikan kansainvälisissä trendeissä viehtymys mittaamiseen ja arviointiin linkittyy muun muassa tiedekustantamojen kilpailuun markkinoilla.

Tiedejulkaisemisesta vastaavat yhä useimmin yksityiset, voittoa tavoittelevat kustantajat, jotka hyödyntävät uusia, itse lanseeraamiaan indikaattoreita. Näin ollen yritysten hallussa olevat julkaisut tarjoavat tiedekentän kilpailussa vaadittuja pisteitä, ja yritykset keräävät akateemisilla markkinoilla miljoonavoitot. Karkeasti ilmaisten voitaisiin todeta, että akateemisten ammattilaisten määräysvalta suhteessa omiin arviointikriteereihinsä on siirtynyt muutaman monipoliasemaan päässeen kustannustalon käsiin.

Yliopistohallinnossa erilaisia mittareita, indikaattoreita ja rankingeja käytetään strategisen johtamisen välineinä. Korkeakoulututkija Ellen Hazelkornin mukaan indikaattorivetoisesta yliopistohallinnosta seuraa, että olemassa olevat mittarit eivät enää pelkästään kuvaa todellisuutta vaan myös rakentavat sitä. Toisin sanoen yliopistot tuottavat sitä, mitä mittarit määräävät. Myös brittiläisen akateemisen kulttuurin muutosta tarkastellut Roger Burrows on todennut arviointien ja mittaamiset muuttuneen ”kvantifioivaksi kontrolliksi”, joka vähintään alitajuntaisesti hallitsee tutkijoiden toimintaa ja ajattelua − halusivatpa tutkijat sitä tai eivät – ja muodostaa todellisuuden, jossa tutkimusta tehdään.

Nähtiin tieteen laadun mittarit sitten hyvinä tai huonoina, sosiologit ottivat tai joutuivat ottamaan niihin kantaa.

Kvantifioiva kontrolli kuului myös haastattelemieni sosiologien puheessa. Nähtiin tieteen laadun mittarit sitten hyvinä tai huonoina, sosiologit ottivat tai joutuivat ottamaan niihin kantaa. Tutkimuksessa esiintynyt puhe siitä, missä ja millä foorumeilla kannattaa julkaista, ilmentää, kuinka tiedepolitiikan esiin piirtämät ideaalit on sisäistetty toimintaan, vaikka niitä kohtaan kohdistettaisiinkin kritiikkiä.

Miksi sitten sosiologian tai minkä tahansa yksittäisen tieteenalan itseymmärryksen tutkiminen on tärkeää? Miksi näiden havaintojen äärelle on hyvä pysähtyä?

Vaikka tässä tutkimuksessa ei tarkasteltukaan suoraan sitä, millaisia julkaisuja sosiologiassa tuotetaan, se kuitenkin tulee paljastaneeksi, millä tavoin tiedepoliittiset kannustimet muovaavat sitä ajattelua ja ymmärrystä, jonka pohjalta tutkimusta tehdään. Ennen pitkää ajattelutavat alkavat toteuttaa itseään ja valuvat tutkimuksen tekemisen käytäntöihin ja tieteenteon arkipäivään. Kyse on siis myös siitä, kenelle sosiologia kommunikoi; miksi ja millä ehdoilla.

***

Kuvat Inka Lähteenaro (Ilmiö)