Kulttuurin karttamisen takana on monenlaisia syitä

Kulttuurin harrastaminen on vahvasti yhteydessä luokka-asemaan. Suomessa elää suuri joukko ihmisiä, jotka eivät harrasta juuri mitään mikä yleensä ymmärretään kulttuuriksi: musiikin kuuntelua, teatterissa käymistä tai lukemista. Monen vapaa-aika on silti sosiaalista ja aktiivista, kirjoittaa sosiologi Riie Heikkilä.

Tämän jutun voit myös kuunnella äänikirjana, kesto 18:29.

Nautitko eurooppalaisista laatuelokuvista indie-leffateatterissa? Vietkö lapsia ahkerasti lähikirjastoon ja viikonloppuisin museoon? Pidätkö oopperassa käymistä hienostelevana ajanhukkana ja lähdet mieluummin hiihtämään? Vai lukeudutko joukkoon, joka harvemmin käy vapaa-ajallaan yhtään missään? Viimeksi mainittu joukko on yllättävän suuri, myös Suomessa.

Ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) teoria luokka-aseman ja kulttuurin kulutuksen tai maun yhteneväisyydestä osoittaa, ettei yksikään maku- tai elämäntyylivalinta ole sattumanvarainen. Yliopistokoulutuksen saanut keskiluokkainen ihminen menee mielellään elokuviin tai teatteriin katsomaan laadukkaassa sanomalehdessä hyvät kritiikit saaneen elokuvan tai näytelmän. Tehdastyöläinen taas rentoutuu lähipubissa, lukee iltapäivälehteä tai katsoo suosikkisarjaansa televisiosta. Ja samaan aikaan yhteiskunnan taloudellinen kerma näyttäytyy mieluusti oopperajuhlilla tai golfkentällä.

Bourdieun vuosien varrella erittäin paljon kritiikkiä ja parannusehdotuksia saanut visio on, että eri yhteiskuntaluokkien maku on koko ajan liikkeessä: keskiluokka yrittää epätoivoisesti matkia yläluokan kulttuurisia käytänteitä, työväenluokka omaksuu ylempiensä hylkäämät kulttuurintuotteet, ja ylin ryhmä puolestaan kiiruhtaa eteenpäin, jotta muut eivät tavoittaisi sitä. Näin yhteiskuntaluokat pyrkivät tekemään pesäeroa toisiinsa nimenomaan makunsa perusteella.

Maku toimii tehokkaana erottautumiskeinona juuri siksi, että se vaikuttaa ”valitulta” tai ”itse hankitulta” eikä suoraan paljasta sitä tosiasiaa, että maku on pitkällisen sosialisaation kautta hioutunut ja koulutusjärjestelmien pönkittämä resurssi. Maku on ikään kuin työkalupakki, joka joko sisältää välineitä ymmärtää länsimaista taidemusiikkia, nauttia korkeakirjallisuudesta ja osata käyttäytyä ”oikein” erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, tai sitten ei. ”Oikeanlainen maku” on Bourdieulle ennen kaikkea mekanismi, jonka avulla valtarakennelmat ja hierarkiat pysyvät elinvoimaisina.

Kulttuuri tekee hyvää, muttei kaikille

Bourdieun vanavedessä varttunut kansainvälinen tutkijasukupolvi on todennut kerta toisensa jälkeen, että erilaiset kulttuurin kulutuksen muodot tosiaan linkittyvät suoraan yhteiskunnalliseen asemaan, esimerkiksi koulutukseen, tuloihin ja luokka-asemaan. Kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa suunta on sama: paitsi että korkea luokka-asema yhdistyy ”korkeana” pidettyyn kulttuuriin ja matala luokka-asema puolestaan populaarikulttuurista pitämiseen, myös pelkkä kulttuurinen aktiivisuus sinänsä on yhteydessä hyvään luokka-asemaan.

Vähäinen kulttuurinen aktiivisuus taas on selvästi yleisempää vähiten koulutetuissa ja pienituloisimmissa ryhmissä. Ja jos kulttuurista aktiivisuutta tarkastellaan laajemmassa kontekstissa, tiedämme myös, että aktiivinen kulttuurin harrastaminen liittyy elämän muihin mukaviin asioihin: terveyteen, sosiaaliseen hyvinvointiin, onnellisuuteen ja niin edelleen.

Kulttuuripoliittinen keskustelu tuntuu tunnistavan hyvin tämän kulttuurin ainakin näennäisesti ”hyvää tekevän” vaikutuksen. Eurooppalaisen kulttuuripolitiikan suuri tarina korostaakin ahkerasti sitä, että kulttuurin julkinen rahoittaminen auttaa pitämään kulttuurin ja sen tekijät vapaana kaupallistumisen paineista ja toisaalta tuomaan kulttuuria mahdollisimman laajan yleisön ulottuville. Suomessakin Sipilän hallituksen hallitusohjelma vuodelta 2015 nostaa kaunopuheiseksi tavoitteekseen muiden asioiden ohella sen, että ”parannetaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta” ja että ”tunnistetaan kulttuurin hyvinvointimahdollisuudet aiempaa paremmin”.

Tutkimustiedon valossa useimpien länsimaisten valtioiden kulttuurille osoitettu julkinen rahoituspolitiikka on kuitenkin ristiriitaista. Leijonanosa julkisesta tuesta nimittäin jaetaan kulttuurille, jota kuluttaa jo ennestään hyvinvoivin väestönosa: ooppera, sinfoniaorkesterit ja teatterit kuuluvat vuosi toisensa jälkeen kulttuuribudjetin suurimpiin voittajiin.

Voi myös kysyä, käykö suomalaisessa kulttuuripolitiikassa niin, että köyhimmät subventoivat rikkaimpia, sillä esimerkiksi rahapelituotoista suuri siivu menee suoraan taiteen edistämiseen. Vastaavasti esimerkiksi Oopperan rahoituksesta yli puolet tulee opetus- ja kulttuuriministeriön välityksellä veikkausvoittovaroista.

Onkin siis paikallaan kysyä, miksi tietty osa ihmisistä ei koskaan osallistu julkisesti rahoitettuun kulttuuriin. Saneleeko osallistumattomuutta varallisuus, luokka-asema vai asuinpaikka vai jokin ihan muu, ja erityisesti: mitä vaikutuksia osallistumattomuudella on tai voi olla? Entä miltä näyttää niiden ihmisten arki ja vapaa-aika, jotka täyttävät sen jollakin aivan muulla kuin kulttuurilla?

Haastatteluja kulttuurisesta osallistumattomuudesta

Aikaisempi tutkimus on usein joutunut törmäämään siihen, että kulttuuriosallistumista mittaavien kyselytutkimusten vastaajajoukko on alun alkaenkin poikkeuksellisen aktiivista. Toisin sanoen vähiten osallistuva joukko vastaa kyselyihin kaikkein vähiten hanakasti ja on siis tilastollisessa mielessä huonosti edustettuna. Tämän takia olen hankkeessani kerännyt 49 laadullista haastattelua sellaisten ihmisten tai ryhmien parissa, jotka taustatietojensa perusteella olisivat erittäin epätodennäköisiä kulttuuriosallistujia.

Kartoitin sopivia haastateltavien profiileita käymällä ensin läpi aikaisempia suomalaisia kyselytutkimuksia, joissa oli kartoitettu kulttuuriosallistumista laajasti: aina ooppera- ja konserttikäynneistä kirjastoissa, ravintoloissa ja bingossa käymiseen.

Tarkastelin kyselyiden valossa, millaiset taustatekijät ennustavat sitä, että henkilö ei harrasta koskaan mitään niissä luetelluista asioista. Passiivisuutta ennustavia tekijöitä olivat erityisesti matala koulutus, asuinpaikka kaukana kaupungista, ammatti (niin että passiivisia on eniten maatalousyrittäjissä, eläkeläisissä, työttömissä sekä kotona lapsiaan hoitavissa) sekä fyysinen työ.

Valitsin haastateltavikseni ihmisiä, jotka täyttäisivät mahdollisimman monta näistä kulttuurista passiivisuutta tilastollisesti ennustavista kriteereistä: esimerkiksi ammattikoulutettu Kainuun maaseudulla asuva työtön sähköasentaja tai pelkän peruskoulun käynyt Pohjois-Pohjanmaalla asuva eläkkeelle jäänyt siivooja täyttivät kaikki neljä kriteeriä.

Haastatteluissa käsiteltiin laajasti henkilöiden taustaa: lapsuutta, perhettä ja työtä, ja sen jälkeen yleisesti vapaa-aikaa. Tavoitteena oli saada kattava kuva haastateltavien elämästä painottamatta erityisesti ”kulttuuria” tai antamalla haastateltavien määritellä se omin sanoin. Tarkemmin käsiteltiin vielä musiikkimakua, lukemista, television katselua ja syömistä. Haastateltavista 40 on yksittäisiä ihmisiä, ja lisäksi mukana on yhdeksän ryhmähaastattelua. Tässä lainaamieni haastateltavien nimet on muutettu, jotta heitä ei tunnistaisi.

Kaikkiaan haastateltavat enimmäkseen vastailivat kuuliaisesti kysymyksiin, mutta yleisesti ottaen voi sanoa, että haastattelutilanteet ovat joillekin heistä vaikeita: kysymyksiin vastattiin usein ykskantaan, eikä keskustelua aina syntynyt. Ihmisten kyky esiintyä muodollisessa haastattelutilanteessa ja ilmaista itseään ei ole universaali tai persoonaan kytkeytyvä taito, vaan koulutuksen ja kulttuurisen pääoman säätelemä valmius, joka on tietotyöläisellä ja työelämän vuosikausiksi hylkäämällä täysin erilainen.

Miksi kulttuurista etäännytään: raskas arki ja rahanpuute

Ylivoimaisesti suurin osa haastateltavista kartti muodollista kulttuuria tavalla tai toisella, ja vain muutama haastateltava – lapsuudenkodissaan paljon musiikkia kuullut eläköitynyt sairaanhoitajanainen sekä myöskin vanhemmiltaan musiikkia omaksunut, pientä lastaan kotona hoitava opiskelijaäiti – hakeutui aktiivisesti esimerkiksi konsertteihin ja museoon. Molemmat korostivat kodin vaikutusta: Kyllä vanhemmat on silleen kannustaneet aina harrastamiseen. Ite oon jotenki niin tottunu siihen että pittää nyt ihmisellä harrastuksia olla… Ja äiti kyllä sitte on tosi ahkerasti joutunu kuskaamaan viuluja ja mitä millonkin, kertoi opiskelijaäiti.

Miksi ihmiset eivät sitten kuluta muodollista kulttuuria, esimerkiksi käy museoissa tai konserteissa? Syyt jakautuvat haastattelussa avoimesti mainittuihin ja niihin, joita ei nimetä tai edes tiedosteta suoraan. Avoimesti mainituista syistä ensimmäinen toistuu lähes kaikkien haastateltavien puheissa: se on ilman muuta raha.

Kulttuuri on kallista, ja jos raha on tiukalla, siitä tulee ylimääräistä luksusta, johon osallistumista ei edes harkita. Ei käy kun ei oo rahaa, vastaa eläkkeelle jäänyt vartija toistuvasti puhuttaessa esimerkiksi konserteista, teattereista ja messuista.

Samalla monille haastateltaville vaikuttaa olevan itsestään selvää, tai ainakin haastattelijalle mielellään näin kerrotaan, että jos rahaa olisi enemmän tai kulttuuri olisi ilmaista, he osallistuisivat ilman muuta: Tykkään kyllä ja menisin enemmänkin jos ei tarvis aina miettii sitä kysymystä, summaa toinen haastateltava, nuori työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt nainen.

Toinen avoimesti mainituista syistä on konkreettinen raskas arki: monessa tapauksessa fyysinen työ yksinkertaisesti väsyttää, eikä harrastuksiin tai teatteriin tule lähdettyä hikisenä tai uupuneena. Sen jälkeen tuntuu jaloissa ja selässä ja käsissä sen verran et ei siinä sitte, kertoo pääkaupunkiseutulainen monitoimityöläinen.

Paljon toistuva raskaan arjen muoto liittyy työn ja sitä kautta mielekkään tekemisen puutteeseen: erityisesti moni työtön mainitsee turhautuneensa kokonaan ja jääneensä sen takia kaikenlaisen sosiaalisen elämän ulkopuolelle. En mä pysty menee sinne, mua alkaa ahdistaa se että jos siellä on paljon ihmisiä ja sit ne meluaa, kertoo työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt, paljon yksikseen oleskeleva nuori nainen.

Inhoa ja itsen vähättelyä

Muut syyt puolestaan ovat syvemmällä. Yksi Bourdieun teorian kulmakivistä oli statusportaikon eri askelmilla olevien ryhmien toisiaan kohtaan kokema aversio eli inho, joka hänen mukaansa liittyi nimenomaan vastenmielisyyteen muiden yhteiskuntaluokkien elämäntyylejä kohtaan.

Tässä käytetystä aineistosta vain harvoista haastatteluista saa täysin esiin Bourdieun olettamaa inhoa kulttuuria kohtaan: jos jotain, niin sitä kohtaan tunnetaan usein vähättelevää vierautta. Mitä nyt oon pikkusen yrittäny pianolla pimputella, kertoo rekkamies lähes nolona olemattomaksi jääneestä musiikkiharrastuksestaan. Oopperaa, balettii, ei, mä koen sen vaan tylsäks, summaa nelikymppinen työtön, joka on haastatteluhetkellä myös asunnoton.

Muutamassa haastattelussa aversio tulee selkeämmin esiin ja purkautuu erityisesti oopperan kaltaisiin kaikkein elitistisimpänä pidettyihin kulttuurin muotoihin, kuten tässä eläkkeelle jääneen vartijan haastattelussa:

RH: Onks mitään oikein vastenmielistä musiikkia?

V: Kaiken maailman viulunsoitto.

RH: Ai viulu on semmonen.

V: Ja ooppera.

RH: Mikä niissä tuntuu ärsyttävältä?

V: Akka huutaa silitysrauta persuksissa aaaa.

Kulttuurisesti passiivinen voi olla muuten aktiivinen

Jos ihminen ei harrasta kulttuuria, mitä hän sitten tekee? Olemme tähän mennessä käsitelleet lähinnä perinteistä korkeakulttuuria tai sitä liippaavia muodollisen kulttuurin muotoja – konsertteja, museoita, teatteria, lukemista ja niin edelleen.

Haastattelujen pääsanoma on se, että vaikka pääosa haastateltavista ei harrasta minkäänlaista perinteistä kulttuuria – moni ei milloinkaan ole käynyt esimerkiksi museoissa tai teatterissa, eikä lukeminen maistu – heidän elämässään on paljon muuta, jonka voi ymmärtää kulttuuriksi, jos kulttuurin vain suostuu ymmärtämään hiukan laveammin.

Uudempi kulttuurinsosiologinen tutkimus onkin koko ajan enemmän alkanut omaksua käsitystä, jonka mukaan myös monenlaiset epämuodolliset harrasteet ovat kulttuuria ja sen myötä myös osa Bourdieun pohtimia elämäntyylikamppailuita.

Ne tämän tutkimuksen haastateltavat, jotka pysyttelivät kaukana kapeasti ymmärretystä korkeakulttuurista, täyttivät elämänsä laajalla kattauksella harrasteita: siinä missä joku pelasi lautapelejä, hiihti tai remontoi, toinen hoiti lapsenlapsiaan tai leipoi intohimoisesti. Pienten paikkakuntien työttömät nuoret harrastivat korttelirallia ja kunnostivat mopojaan.

Haavoittuvimmassa asemassa olevat haastateltavat, esimerkiksi pitkäaikaistyöttömät, velkajärjestelyissä olevat tai työkyvyttömät, olivat hekin sosiaalisessa mielessä aktiivisia: heistä monella oli läheisiä ystäviä, tai viimeistään nettikeskusteluista, aatteellisista järjestöistä tai lähibaarista oli löytynyt tärkeä sosiaalinen viiteryhmä. Vaikka aineisto toisaalta selvästi paljastaa korkeakulttuuria vastaan koettuja vihan ja ulossulkemisen tunteita, on huomionarvoista, ettei oikeastaan yhtäkään haastateltavaa voi pitää millään tavoin passiivisena tai toimettomana, varsinkaan, jos kulttuurin ymmärtää tarpeeksi laajasti.

Kohti järkevämpää kulttuuripolitiikkaa?

Kuten johdannossa todettiin, aikaisempi tutkimus on toistellut, että perinteisen korkeakulttuurin harrastaminen liittyy etuoikeutettuun yhteiskunnalliseen asemaan: erityisesti hyviin tuloihin ja korkeaan koulutukseen. Haastatteluaineisto valaisee tätä kertomalla lisäksi, että yhteiskunnallisen statusasteikon matalimmalla askelmalla sinnittelevien ihmisten elämässä korkeakulttuurista etääntyminen liittyy paitsi konkreettiseen rahan puutteeseen ja sekä fyysisesti että henkisesti raskaaseen arkeen, myös korkeakulttuuria ja siihen yhdistettyä elämäntyyliä vastaan tunnettuun vastenmielisyyteen.

Onko ”kulttuuri” siis näiden havaintojen valossa ymmärretty kulttuuripoliittisissa puheenvuoroissa kehnosti, ja rahoitetaanko kulttuuria väärin, kun korkeakulttuurin painotus on niin suuri? Epäilemättä kyllä, jos tarkoituksena tosiaan olisi parantaa kulttuurin saavutettavuutta. Toisaalta on syytä epäillä, olisivatko esimerkiksi työttömille tai köyhimmille jaettavat ilmaiset ooppera- tai konserttiliput millään tavoin merkittävä askel kohti tasaisemmin jakautunutta kulttuurin kulutusta.

Bourdieu korosti, että matalimmilta statusryhmiltä puuttuvat ennen kaikkea avaimet ymmärtää korkeakulttuuria ja samaistua siihen – ja nämä avaimet puolestaan ovat huomattavasti halpoja oopperalippuja tai ilmaisia museokäyntejä syvemmällä. Ne kätkeytyvät varhaiseen sosialisaatioon ja koulutusjärjestelmään, joka Bourdieun mukaan jo varhain luokittelee lapset yhteiskunnallisen aseman mukaan.

Mikä sitten olisi järkevämpää kulttuuripolitiikkaa? Pitäisikö rahaa korvamerkitä statusportaikon häntäpään ryhmien kuluttamalle kulttuurille, tai ylipäänsä populaarimpaan taiteeseen? Jos lähdemme siitä, että status- ja luokkaerot joka tapauksessa heijastuvat kulttuurin kulutukseen, saattaa olla lyhytnäköistä kuvitella, että hierarkioita voisi aidosti purkaa pelkällä kulttuuripolitiikalla. Kulttuuriosallistumisen vähäisyys on pikemminkin muun, huomattavasti raskaamman eriarvoisuuden oire kuin syy.

Lienee siis toiveajattelua, että taiteen tai kulttuurin tuominen aidosti kaikkien ulottuville auttaisi estämään vaikkapa sosiaalista tai kulttuurista syrjäytymistä. Vaikka yhteiskunnalliset erot näkyvät kulttuurin epätasaisessa kuluttamisessa, niitä ei ratkaista pelkällä taiteen tai kulttuurin saatavuuden parantamisella – vaikka se toki olisi sympaattinen pisara meressä.

 

***

Kuvat: Unsplash