Islam-vastaisuus rajoittaa muslimien suomalaisuutta

Niin kauan kuin Suomi on ollut itsenäinen valtio, on täällä asunut muslimeita. Tätä taustaa vasten on jossain määrin yllättävää, kuinka yleisesti islam nähdään ei-suomalaisena uskontona ja jopa uhkana suomalaiselle kansalliselle kulttuurille. Jos henkilö kasvaa Suomessa mutta saa toistuvasti kokea, ettei oman uskonnon nähdä kuuluvan Suomeen, voiko hän silti kokea olevansa suomalainen, ja mitä suomalaisuus hänelle silloin merkitsee?

Varhaisimmat varmat tiedot nykyisen Suomen maaperällä asuneista muslimeista ovat jo itsenäisyyttä huomattavasti varhaisemmalta ajalta – 1830-luvulta, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa. Maassa palveli tuolloin Venäjän armeijan sotilaita, joiden joukossa oli myös muslimeita. Muistona heistä on esimerkiksi muslimihautoja Bomarsundin linnakkeen hautausmaalla. Lisäksi tiedetään, että Viaporissa – nykyisessä Suomenlinnassa – palveli sotilasimaami ja linnoituksessa oli myös muslimeille tarkoitettu rukoushuone.

Vakiintunut muslimiyhteisö muodostui Suomeen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, kun Volgan mutkasta, Nizni Novgorodin alueelta, alkoi saapua tataareita. Suomen ensimmäinen islamilainen yhdyskunta, Suomen muhamettilainen seurakunta, perustettiin vuonna 1925 – siis hyvin pian sen jälkeen, kun vuoden 1923 uskonnonvapauslaki antoi myös muille kuin kristillisille yhdyskunnille mahdollisuuden rekisteröityä. Suomesta tuli näin eräs ensimmäisistä Länsi- ja Pohjois-Euroopan maista, joka antoi islamilaiselle yhdyskunnalle tunnustetun aseman.

Islamin historia Suomessa on siis pidempi kuin Suomen historia itsenäisenä valtiona. Tästä huolimatta islam mielletään yleisesti suomalaiselle kulttuurille vieraaksi ja jopa vihamieliseksi uskonnoksi.

Islam nähdään vieraana ja suomalaisuutta uhkaavana uskontona

Islamin historia Suomessa on siis pidempi kuin Suomen historia itsenäisenä valtiona. Tästä huolimatta islam mielletään yleisesti suomalaiselle kulttuurille vieraaksi ja jopa vihamieliseksi uskonnoksi.

Hyvä esimerkki tästä on Magdalena Jaakkolan tutkimus, jonka aineisto kerättiin lomakehaastatteluna vuonna 2003. Noin neljäsosa tutkimukseen osallistuneista oli vähintään jossain määrin samaa mieltä väitteestä ”Suomen ei tulisi sallia islamin uskon harjoittamista, koska se uhkaa meidän kulttuuriamme”.

Tuoreempi tutkimus aiheesta on yhdysvaltalaisen PEW-tutkimuslaitoksen tekemä raportti, johon osallistui vastaajia käytännössä kaikista Länsi- ja Pohjois-Euroopan maista. Tutkimukseen osallistuneista suomalaisista yli kolme viidesosaa oli sitä mieltä, että islam on ”perustavanlaatuisesti yhteensopimaton suomalaisen kulttuurin ja arvomaailman kanssa”. Osuus oli suurempi kuin vastaava osuus missään muussa tutkimukseen osallistuneessa maassa.

Minä ja Kimmo Ketola olemme puolestamme tutkineet erilaisten psykologisten ja sosiaalisten taustatekijöiden yhteyttä islam-vastaisiin asenteisiin. Totesimme, että muun muassa ikä ja koulutustaso vaikuttivat islam-vastaisuuteen siten, että nuoremmat ja koulutetummat vastaajat suhtautuivat muita myönteisemmin islamiin.

Iän ja koulutuksen kaltaisilla demografisilla tekijöillä oli kuitenkin selvästi vähemmän merkitystä kuin erilaisilla asennetason muuttujilla. Tärkeimpiä islam-vastaisuutta ennakoivia tekijöitä olivat kristinuskovastaisuus ja kansallisylpeys. Vaikka Suomessa on joitain, lähinnä pieniä, kristillisiä yhteisöjä, joissa on uskonnollisesti motivoitunutta islam-vastaisuutta, suomalainen islam-vastaisuus näyttää ponnistavan lähinnä sekulaarin nationalismin pohjalta, ja islam-kielteiset suomalaiset suhtautuvat usein kielteisesti myös muihin uskontoihin.

Huomionarvoisia ovat tässä yhteydessä myös uskontotieteilijä Katri Karhusen tutkimukset. Karhunen on väitöskirjatyössään perehtynyt uskonnollisiin asusteisiin työpaikoilla ja erityisesti sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien musliminaisten pukeutumiseen. Karhunen kuvaa, kuinka huivia käyttävät sairaanhoitajat ja lääkärit – sekä maahanmuuttajataustaiset että islamiin kääntyneet kantasuomalaiset – joutuvat usein kokemaan, että heidät oletetaan ulkomaalaisiksi ja siten muun muassa epäpäteviksi ja ammattitaidottomiksi.

Musliminuorten kokemukset Suomesta ja suomalaisista

On siis merkittävä – ja alati kasvava joukko – ihmisiä, jotka ovat eläneet koko elämänsä Suomessa, mutta joiden uskonto nähdään silti yleisesti epäsuomalaisena. Millainen kansallinen identiteetti heille voi muodostua?

Tämä oli tutkimuskysymyksenä vuonna 2018 julkaistussa väitöskirjassani. Haastattelin väitöskirjaani varten nuoria suomalaisia muslimeita, ja seurasin heille suunnattuja sosiaalisen median kanavia. Kiersin myös Helsingin kaupungin peruskoulujen islamin opetuksen ryhmiä, ja pyysin niihin osallistuneita oppilaita kirjoittamaan kirjeitä kuvitteelliselle muslimiystävälle, joka asui muslimienemmistöisessä maassa ja haluaisi tietää, millaista on asua nuorena muslimina Suomessa.

Aineistostani piirtyi yleisesti ottaen huomattavan myönteinen kuva Suomesta maana ja yhteiskuntana. Tutkimani nuoret arvostivat suomalaista koululaitosta, uskonnonvapautta ja muita yksilönvapauksia, luontoa ja niin edelleen.

Silloin kun puheeksi tuli suomalaiset kansana tai suomalaisuus kulttuurina, aineistoon ilmestyi kuitenkin ristiriitaisempi sävy. Esimerkiksi kuvitteelliselle muslimiystävälle kirjoitetut kirjeet kuvasivat suomalaisia pääsääntöisesti ystävällisinä, mutta toisinaan rasistisina.

Kahtiajakoisuutta ilmentää muun muassa tämä lainaus yläkouluikäisen nuoren kirjeestä kuvitteelliselle muslimiystävälle: ”Suomi on mukava paikka (Riippuu missä asut). Suomessa on aika vaikeaa elää suomalaisten keskuudessa, koska suomalaisilla on ihan erilainen kulttuuri ja erilaiset käytöstavat.” Lainauksen mukaan Suomi maana on mukava paikka, mutta suomalaisten kanssa on vaikea asua.

Huomionarvoista on myös se, että silloinkin kun suomalaisia kuvattiin aineistossa myönteisesti, oli muslimien ja suomalaisten välillä usein selvä raja. Hyviä esimerkkejä tästä ovat seuraavat katkelmat – nekin kirjeaineistostani: ”Täällä on muslimeita ja suomalaisia, joihin voit tutustua.” ”Suomessa myös kunnioitetaan muslimeita, joten meidän muslimien on myös kunnioitettava suomalaisia.”

Huomionarvoista on myös se, että silloinkin kun suomalaisia kuvattiin aineistossa myönteisesti, oli muslimien ja suomalaisten välillä usein selvä raja.

Yhteiskunnan jäseniä, mutta ei suomalaisia?

Väitöskirjatutkimukseni perusteella vaikutti siltä, että arvostus suomalaista yhteiskuntaa kohtaan ja itsen kokeminen suomalaiseksi eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Hieman vastaavia tuloksia on saatu myös Ville Pitkäsen, Pasi Saukkosen ja Jussi Westisen kyselytutkimuksessa viiden suurimman vieraskielisten ryhmän (venäjän-, viron-, arabian-, somalin- ja englanninkielisten) kiinnittymisestä Suomeen. Somalinkielisistä ehdoton valtaosa ja arabiankielisistäkin enemmistö on muslimeita, ja siksi näiden kahden kieliryhmän tarkastelu antaa mahdollisuuden esittää varovaisia arvioita Suomessa asuvien muslimien kuulumisen tunteista.

Lähes yhdeksän somalinkielistä vastaajaa kymmenestä koki olevansa osa suomalaista yhteiskuntaa, mutta selvästi harvempi – silti tosin lähes joka toinen – koki itsensä suomalaiseksi. Arabiankielisten kohdalla vastaavat osuudet olivat 77 prosenttia ja 37 prosenttia.

Vaikka muslimeihin kohdistuu verrattain paljon ennakkoluuloja ja syrjintää, suomalaisen yhteiskunnan instituutiot ovat onnistuneet verrattain hyvin säilyttämään muslimien luottamuksen. Tästä kertoo myös EU:n perusoikeusviraston tekemä tutkimus EU-maissa asuvien muslimien syrjintäkokemuksista. Tutkimuksessa todettiin, että muslimit kohtaavat Suomessa EU-maiden keskiarvoon verrattuna enemmän syrjintää ja häirintää. Tästä huolimatta suomalaiset muslimit ovat tutkimuksen mukaan voimakkaammin kiintyneitä kotimaahansa ja luottavat poliisiin enemmän kuin muslimit missään muussa EU-maassa.

Kansalaisuus ei ole sama asia kuin kansallisuus

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa erotetaan käsitteet ”kansalaisuus” ja ”kansallisuus”. ”Kansalaisuus” (citizenship) on ennen kaikkea yhteiskunnan juridista ja poliittista jäsenyyttä: kansalaisella on tiettyjä lakisääteisiä oikeuksia ja velvollisuuksia suhteessa valtioon. ”Kansallisuus” (nationality) puolestaan on kulttuurista jäsenyyttä – kuulumista jaettujen myyttien, symbolien ja perinteiden synnyttämään kansakuntaan.

Arkikielessä käsitteitä ”kansalaisuus” ja ”kansallisuus” käytetään usein synonyymeina. Väitöskirjatutkimukseeni osallistuneiden musliminuorten kokemukset osoittavat kuitenkin, etteivät ne ole sitä.

Mieleeni on jäänyt kertomus, jonka kuulin haastattelemaltani musliminuorelta – sanotaan häntä vaikka ”Karimiksi”. Karim oli ollut opiskelijaporukalla baarissa, kun tuntematon mies oli alkanut kysellä häneltä, mistä hän oli kotoisin. Karim oli kertonut miehelle synnyinkaupunkinsa nimen – olkoon se vaikka Lohja. Vastaus ei kuitenkaan ollut kelvannut miehelle, joka oli alkanut tivata, mistä Karim oli ”oikeasti” kotoisin. Karim yritti edelleen vastata olevansa Lohjalta, mikä sai miehen lähes suuttumaan. Kiristynyt tilanne laukesi vasta, kun Karim kertoi miehelle, että vaikka hän itse oli syntynyt Lohjalla, hänen vanhempansa olivat tulleet eräästä Lähi-idän maasta.

Karim oli valtiotieteen opiskelija ja hänen haaveenaan on ollut poliittinen ura. Kohtaaminen baarissa oli saanut hänet kuitenkin epäröimään. Hän on Suomen kansalainen, mutta alkoi pohtimaan tilanteen jälkeen, hyväksyttäisiinkö häntä silti koskaan edustamaan suomalaisia.

Vastaavat kokemukset ovat valitettavan yleisiä etnisiin, uskonnollisiin ja muihin vähemmistöryhmiin kuuluvien nuorten parissa. Kansalaisuus ei takaa, että nuori kohdataan suomalaisena, vaan hän saattaa tulla ulossuljetuksi yhteiskunnan täydestä jäsenyydestä, jos hänen ulkonäkönsä, pukeutumisensa, puhetapansa tai uskontonsa ei mahdu hallitsevaan käsitykseen suomalaisuudesta. Politiikan tutkija Feyzi Baban on huomauttanut, että kansalaisoikeuksien ulottaminen eri vähemmistöryhmille voi olla jopa haitallista, jos sen yhteydessä ei pohdita kriittisesti kulttuurisia käsityksiä kansakunnasta: ylläpitämällä vähemmistöjen kansalaisoikeuksia valtio voi pönkittää käsitystä itsestään liberaalina demokratiana ilman, että sen tarvitsee puuttua syrjiviin stereotypioihin.

Etnisestä toiseudesta uskonnolliseen toiseuteen

1900-luvun alun suomalaiset sanomalehdet ja muu historiallinen aineisto piirtävät kuvan muslimeista ennen kaikkea etnisenä Toisena: lehtikirjoituksissa ei kiinnitetä huomiota niinkään tataarien uskontoon, vaan heidät esitetään vieraana ”rotuna”, usein yhdessä juutalaisten ja romanien kanssa. 

Etnisen tai ”rodullisen” toiseuden tilalle on sittemmin noussut uskonnollinen toiseus. Myös monissa muissa Euroopan maissa on havaittu, että arabeista, pakistanilaisista, marokkolaisista ja muista etnisistä ryhmistä on yhä useammin alettu puhua uskonnollisin termein, muslimeina. Muutoksen juuria on haettu esimerkiksi Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ja Neuvostoliiton romahtamisesta. Sosiologi Benoît Challand on esittänyt, että eurooppalainen identiteetti on itsessään niin hauras, että se täytyy aina määritellä suhteessa johonkin ulkopuoliseen uhkaan. Neuvostoliitto palveli pitkään eurooppalaista identiteettiä koossapitävänä Toisena, mutta kylmän sodan päättymisen myötä tuli tarve uudelle viholliselle. Sellaisen Eurooppa sai poliittisesta islamista, jonka nousua erityisesti Iranin islamilainen vallankumous oli edesauttanut. 2000-luvun islamilla perustellut terrori-iskut ovat entisestään pönkittäneet mielikuvia islamin ja ”lännen” vastakkainasettelusta.

Vaikka muslimeilla olisi täydet kansalaisoikeudet ja lain turvaama mahdollisuus harjoittaa vapaasti uskontoaan, käsitys islamin epäsuomalaisuudesta saattaa sulkea heidät kansakunnan täyden jäsenyyden ulkopuolelle. Mietin usein Karimia ja sitä, miten traagista tämä on sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. On surullista, jos Suomessa koko elämänsä elänyt nuori ei voi kutsua Suomea kodikseen. On väärin, jos ympäristön ahdas käsitys suomalaisuudesta estää häntä hakeutumasta päättämään maansa asioista. On yhteiskunnan resurssien tuhlausta, jos korkeasti koulutettu nuori ei ennakkoluulojen vuoksi pysty antamaan osaamistaan yhteiskunnan käyttöön.

(Kirjoitus perustuu puheenvuoroon, joka pidettiin Helsingin yliopiston Tiedekulmassa 6.10.2021.)

***

Kuvat: artikkelikuva Picjumbocom/Pexels, muut kuvat järjestyksessä Baptiste Valthier/Pexels ja Anthony Beck/Pexels.