Aktiivisuusranneke ei ole oikotie itsen tuntemiseen

 Itsenmittaaminen on yksi 2010-luvun suurista hyvinvointitrendeistä. Unimittarit ja aktiivisuusrannekkeet nähdään keinona oppia lisää itsestään ja omasta kehostaan. Aktiiviset mittaajat puhuvat kuitenkin tiedon karttumisen ohella myös jatkuvasta itseen liittyvästä epäilystä.

Itsenmittaaminen on ollut yksi 2010-luvun suurista hyvinvointitrendeistä. Aktiivisuusrannekkeet, hyvinvointisormukset, sykemittarit ja yleisemmin hyvinvoinnin ja kehon rytmien tarkkailuun kannustavat mobiilisovellukset ovat nykyään suosittuja arkisen elämänhallinnan välineitä.

Itsenmittaamisessa ideana on kerätä dataa omasta elämästä ja kehon prosesseista. Datan avulla omia olemisen tapoja ja arkielämän käytäntöjä voi tarvittaessa muokata parempaan suuntaan.

Itsenmittaus vedonnee ihmisiin eritoten siksi, että siihen liittyvä markkinointipuhe kannustaa meitä ikiaikaisen ihanteen hengessä ”tuntemaan itsemme” entistä paremmin numeroiden kautta. Tämän itsetuntemuksen kautta voimme paremmin hallita omaa elämäämme ja terveyttämme ja tulla paremmaksi versioksi itsestämme. Usein asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Itsetietoisuutta ja epätietoisuutta itsestä

Haastatellessani suomalaisia itsenmittaajia väitöstutkimustani varten huomasin nopeasti, että itseä koskevan tiedon kartuttaminen on tarina, joka toistuu haastattelusta toiseen. Ihmisten kertoman mukaan mittarit ja data auttavat tekemään päivän aktiivisuudesta, kehollisista tuntemuksista tai vaikkapa rentoutumisesta ”todellisempaa”.

Yhtäältä usein tiedostetaan, että laitteista saatu data ei ole objektiivisen tarkkaa, ei kerro terveydestä kokonaisvaltaisesti ja saattaa rajoittua vain tiettyihin päivittäisen elämän aspekteihin, kuten askeleisiin tai sydämen sykkeeseen. Toisaalta säännöllinen mittaaminen kuitenkin kuvataan arjen löytöretkeilynä, jossa kartoitetaan oman elämän prosesseja numeerisessa muodossa ja ”vahvistetaan” tai todennetaan omia kokemuksia.

Laitteiden teknisistä epätarkkuuksista huolimatta siis ajatellaan, että dataa tulkitsemalla, soveltamalla ja arkielämän kontekstiin asettamalla opimme ymmärtämään elämäämme paremmin ja voimme tehdä hyväksi kokemiamme korjausliikkeitä. Niin populaareissa kuin akateemisissa puheenvuoroissa itsenmittausta kuvataankin usein tietoa lisäävänä tai itsetietoisuuden kokemusta tukevana käytäntönä.

Kolikolla on kuitenkin toinenkin puoli. Samoissa haastatteluissa, joissa itsetietoutta ja tiedon karttumista toistuvasti korostettiin, rinnalla kulkee usein toisenlainenkin tarina. Tämä tarina kertoo siitä, että itsenmittauksessa kasvaa tiedon sijasta lähinnä epävarmuus ja tiedonjano.

Haastateltavat tunnistavat usein omakseen rituaalinomaisen, toisteisen, jopa ”neuroottisen” käyttäytymisen mittareiden parissa ja sen, kuinka laitteiden avulla pitäisi aktiivisesti pitää kirjaa omasta elämästään, jotta niistä olisi mitään hyötyä. Jatkuva mittaaminen tekee omalla tavallaan haastateltaville selväksi, kuinka kontrollin tavoittelu käy helposti kokopäivätyöstä.

Esimerkiksi Luna (42, haastateltavien nimet muutettu) kertoo, kuinka aktiivisuusrannekkeen päivittäistä askelmäärää osoittava numero ranteessa oli ensimmäiset kuukaudet ”tosi tärkeä” ja sitä vilkuiltiin monta kertaa päivässä. Hän sanoo, että nykyään sen ”melkein tuntee, kun tavoite on täynnä”, mutta toteaa kuitenkin tarkastavansa nykyäänkin joka ilta askelmäärää osoittavan luvun laitteesta.

Sosiologi Anthony Giddens esitti jo 90-luvulla yhden moderniteetin ilmenemän olevan se, kuinka kaikki näennäisen vakaa tieto saa hypoteesin muodon, kun ihmisten kokemusmaailmoihin vakiintuu lähinnä epäilys kaikkea kohtaan.

Mittarit ohjaavat pois hetkessä elämisestä, kohti tavoitteellisen itseseurannan logiikkaa.

Itsenmittausta voidaankin havainnoida yhtenä konkreettisena arkielämän käytäntönä, jossa rakentuu toisinaan radikaalejakin muotoja saava epäilys itseä kohtaan. Omalla tavallaan mittarit ohjaavat pois hetkessä elämisestä, kohti tavoitteellisen itseseurannan logiikkaa.

Intuitiivisesti ajattelemme mittaamisen auttavan meitä voimaantumaan tiedosta, ja itsenmittaaminen kiistämättä tarjoaa ihmisille myös paljon positiivisia kokemuksia, kun ihmiset saavuttavat tavoitteitaan. Käytännössä itsenmittaus vaikuttaa kuitenkin samalla tuottavan epävarmuuteen pohjaavaa suhdetta itseen.

Mittarit "aikasarjaminuutta" tuottamassa

Teknologian filosofian piirissä on tavallista ajatella, että teknologia on aina enemmän kuin väline tai työkalu. Kaikki teknologia vaikuttaa tapoihimme havainnoida, kokea ja toimia maailmassa. Vanhan sanonnan mukaan ihminen, jonka ainoa työkalu on vasara, on taipuvainen käsittelemään kaikkia ongelmiaan nauloina.

Myös itsenmittausteknologiat siis muuttavat tapojamme havaita maailmaa ja itseämme. Itsenmittauksen välityksellä rakennetaan tietoa siitä, onko seurannan kohteena oleva elämän aspekti (fyysinen kunto, aktiivisuus, unenlaatu, palautuminen, rentoutuminen jne.) parantunut, heikentynyt vai kenties pysynyt entisellään. Keskeistä on kuitenkin se, että samalla tässä teknologisessa käytännössä se ’itse’, jota seurataan, rakentuu hyvin konkreettisesti jatkuvaksi prosessiksi, jota jatkuvan mahdollisen muutoksen tiimoilta on periaatteessa jatkuvasti seurattava.

Jatkuvan seurannan logiikkaan kuuluu, että se, mikä yhdessä hetkessä on numeroin todennettu, on jo pian historiaa, ja tulevaisuudessa aina väijyvä seuraava mittaus voi periaatteessa muuttaa kaiken.

Itsenmittausta tutkinut antropologi Natasha Dow Schüll on tuonut esiin ajatuksia mittaamisesta ”aikasarjaminuuden” tuotantona. Tämä viittaa muun muassa siihen, että itsenmittauslaitteiden tarjoama data tulee hyödylliseksi vasta pitkittäisten mittaussarjojen ja datapankkien tuotannon kautta. Toistuvin mittauksin voimme rakentaa minuutta jonkinlaisena janana tai jatkumona sekä koota itsestämme datasarjoja, joita sitten suhteuttaa toisiin datasarjoihin.

Esimerkiksi askeleiden määrä tiettynä päivänä ei kerro kenellekään juuri mitään yleisestä aktiivisuudesta; paljon enemmän kertoo se, miten yhden päivän mittaus suhteutuu muihin päiviin, tai miten aktiivisuuden kehitystä osoittava mittaustulosten joukko suhteutuu esimerkiksi leposykkeen kehitystä osoittavaan datasarjaan. Seurannan logiikan visuaalisena ilmentymänä toimii vaikkapa laitteen mobiilisovelluksen ruudulle mittausten myötä piirtyvä graafi, joka osoittaa jonkinlaista jatkumoa ja on aina avoin jatkumaan edelleen.

Mittaaminen loputtomana projektina

Itsenmittausta perustellaan haastatteluissa usein sillä, että yksilö voi toimia ikään kuin oman elämänsä tutkijana: esimerkiksi pyrkiä lisäämään liikuntaa tai syömään tietyllä tavalla tietyn aikaa ja katsoa sitten datasta tämän kokeilun vaikutuksia.

Usein näin tavoiteltu tiedon kokemus kuitenkin vaikuttaa katoavalta. Muutoksen mittauksilla todennetut vaikutukset olivat periaatteessa aina edelleen ”vahvennettavissa” tai ”todennettavissa” tulevien mittausten (ja uusien muuttujien) kautta.

Kun itsenmittaaminen totuttaa ihmisen seuraamaan itseään, hän myös löytää tiedonhalussaan herkästi elämästään aina uutta testattavaa ja mitattavaa. Oman elämän tutkiminen näyttäytyykin itsenmittaajille lähinnä loputtomana projektina.

Mittaaminen voi konretisoida esimerkiksi sen, kuinka kehon prosessit, kuten uni, ovat niin monimutkaisia kokonaisuuksia, että on ”hankala eristää yksittäisten valintojen vaikutuksia ja seurauksia” (Mikael, 26). Näin ollen mitattavaa ja selvitettävää varmasti riittää aina pitkälle tulevaisuuteen.

Pidempiaikainen mittaaminen vaikutti herättäneen monissa haastateltavissa kiinnostuksen myös hankkia uusia laitteita, joiden avulla mitata enemmän, tarkemmin tai eri tavalla. Mikael itse oli siirtynyt esimerkiksi kehonkoostumuksen kehityksen mittaamisesta aktiivisuuden, unen ja palautumisen seurantaan. Hän kertoi viime aikoina heränneestä kiinnostuksesta sen mittaamiseen, kuinka avannossa käyminen vaikuttaa verenpaineeseen.

Kuukausia tai vuosia itseään mitanneet haastateltavat kertoivat, kuinka mittaustuloksissa ilmeni väistämättä toisinaan erilaisia poikkeamia tai epänormaaleja tuloksia, jotka saattoivat myös huolestuttaa. Tämä saattoi konkretisoida mittaajalle myös sen, kuinka viime kädessä ”elämää ei voi kontrolloida”, vaan mittaamisessa kyse on lähinnä kontrollin elämyksen etsinnästä (Sakari, 50).

Mittaamisessa vaikuttaa konkretisoituvan itseen kohdistuvan tiedon ainainen vajavaisuus.

Voidaankin sanoa, että käytännössä syyt ja seuraukset – ja myös kokemus itsen tuntemisesta – usein lopulta pakenevat mittaajaa. Mittaamisessa vaikuttaa konkretisoituvan ennen kaikkea itseen kohdistuvan tiedon ainainen vajavaisuus, mikä heijastelee myös tiedontuotannon klassista ongelmaa; mitä enemmän tiedetään, sitä enemmän on tiedettävää. Mittauskäytännöissä muodostuva itsesuhde ei palaudu niinkään itsen tuntemiseen vaan lähinnä jatkuvaan itsen etsimiseen.

Itsen etsimisen ajatukseen saa kosketuspintaa myös ajattelemalla mittaamisilmiötä toisella kielellä. Vakiintunut englanninkielinen termi itsenmittaamiselle on self-tracking, itsen jäljittäminen. Jäljittäjänä meillä on vainu, havainto tai vaikutelma jäljittämästämme oliosta (itsestämme), ja voimme ehkä jopa nähdä sen epäselvän hahmon vilahtavan piiloon. Mutta niin kauan kuin jäljitämme, kohde on aina sekä saavutettavissa että karkaamassa.

Kysymys, jota vasten jokainen itsenmittaaja joutuneekin jossakin vaiheessa pohtimaan toimintansa mielekkyyttä, on se, voiko itseä koskaan saada kiinni.

Elämä keskiarvona

Sirkku, 26, on itsenmittaaja, joka kertoo pitävänsä itseään ”huonona nukkujana” ja on kiinnostunut mittaamaan untaan selvittääkseen, kuinka huono nukkuja hän todellisuudessa onkaan. Hän kertoo, että saattaa iltaisin unohtaa ladata kahvinkeittimen aamua varten tai valita vaatteet seuraavaa työpäivää varten, mutta muistaa aina laittaa unenseurantalaitteen päälle.

Sirkun unenseurantasovellus tarjoaa joka aamu algoritmeihinsa ja kehon toimintojen seurantaan perustuvan pistemäärän sille, kuinka hyvin käyttäjä on nukkunut, mutta Sirkkua kiinnostaa ennen kaikkea näistä pisteytyksistä koostuva keskiarvo.

Poikkeuksellisen ”huonoja” öitä tai epätarkkoja mittauksia tapahtuu toisinaan väistämättä, mutta Sirkku pyrkii sanojensa mukaan olemaan soimaamatta itseään niistä liiaksi. Keskiarvo kertoo oletetusti jotain yksittäisiä mittauksia todellisempaa omasta unesta.

Elämän aspektien keskiarvottaminen on esimerkki aikasarjaminuuden tuotannosta, jossa yksittäisistä, esimerkiksi joka yö toistuvista, datavilauksista rakennetaan suurempaa kokonaisuutta. Se ei periaatteessa ole koskaan ”valmis”; keskiarvoahan voidaan aina tarkentaa, ja se on aina muutoksessa. Näin tiettyihin hetkiin tai kokemuksiin paikantuva tieto itsestä ”pakenee” alati kehittyvään jatkumoon, mikä osaltaan tuottaa tarvetta jatkuvaan seurantaan.

Mittarit siis aktiivisesti kutsuvat ihmisiä seuraamaan itseään, ja haastatteluissa reflektoidaankin (itseen tai ”muihin” liitettyä) pakonomaista tarvetta kerätä datatavoitteet täyteen tai ylipäätään saada datamuotoista tietoa asioista, jotka jollakin tasolla kuitenkin jo tiedetään.

Mittareilla on voimaa johdattaa ihmistä pois luottamasta omiin tuntemuksiinsa.

Vaikka haastatteluissa näkyy ja kuuluu ihmisten halu ”kuunnella omaa kehoa”, mittareilla on kuitenkin voimaa johdattaa ihmistä pois luottamasta omiin tuntemuksiinsa. Mittaajat tunnistavat usein omakseen esimerkiksi kokemuksen, jossa jokin toiminta tai aktiviteetti muuttuu ikään kuin turhaksi, jos siitä ei vaikkapa mittarin akun loppumisen tai muun syyn vuoksi saakaan dataa.

Tässä piileekin yksi keskeinen näkökulma siihen, miksi mittauksessa tuottuvasta epävarmuudesta ja itseen kohdistuvasta epäilystä on tärkeää puhua. Mittaus kääntyy helposti omaa ”hyvinvointiteknologian” luonnettaan vastaan ja kanavoituu stressiksi, ahdistukseksi ja riippuvuuden kokemuksiksi, jopa siinä määrin, että se saa ihmisen pyrkimään eroon tiettyjen laitteiden aktiivisesta käytöstä.

Tähän viittaa esimerkiksi Jessica, 32, joka kertoo nykyään nauttivansa siitä ”vapauden tunteesta”, kun lähtee lenkille ilman mittareita.

Digitaaliset mittarit mahdollistavat tehostuvan kontrollin

Itsenmittauksen teknologiat kannustavat jatkuvaan, helposti neuroottiseksikin leimautuvaan mittaamiseen. Vaikka usein ajattelemme pakkomielteisyyden tai neuroottisuuden palautuvan ihmisen luonteeseen, voitaisiin myös sanoa, että teknologiat ja niiden ehdottamat toimintatavat tuottavat pakkomielteiseksi tulkittavaa käyttäytymistä. Visuaalisten graafien ja keskiarvojen kautta mittausteknologiat käytännössä ehdottavat ja tarjoavat yksilölle jatkuvaa itseen kohdistuvaa kontrollia: seuraamista, kirjaamista, jäljittämistä.

Itsenmittaamiseen liittyvät kokemukset vaikuttavatkin usein heijastelevan sitä, että mittarit kannustavat meitä ajattelemaan ja hahmottamaan itseämme prosessina, joka on koko ajan muuttumassa, tulossa joksikin. Haastatteluissa näkyy mittaukseen liittyvä draaman kaari kiihtymyksineen, iloineen, huolineen ja pelkoineen.

Mikä olennaisinta, mittaukseen liittyy odotusta, epävarmuutta ja kiinnostusta sitä kohtaan, miten elämän virta tai elämä – tai spesifimmin ajatellen vaikkapa oma uni tai fyysinen kunto – jatkuvasti kehittyvänä ja eteenpäin soljuvana prosessina kehkeytyy.

Mittarit ovat siis enemmän kuin välineitä. Ne kuvataan ja kuvitellaan työkaluiksi, joiden avulla voi tuottaa itseä koskevaa tietoa ja hallinnoida elämäänsä tämän tiedon välityksellä.

Samalla ne kuitenkin myös konkreettisesti muuttavat suhdetta itseen, kun minuus konkretisoituu ajallisesti pitkittyneenä prosessina, jota on jatkuvasti seurattava. Itsenmittausteknologioiden käyttö siis omalla tavallaan myös luo sellaista itsestään kiinnostunutta ja itseään jäljittävää käyttäjää, jota niiden ajatellaan palvelevan.

Mittaamiseen ja sen vetoavuuteen liittyy toki myös aikamme tuottavuusorientoitunut ruumiinpolitiikka, joka kannustaa ajattelemaan, että terveyttä ja tehokkuutta viestivät kehot ovat ”kunnollisia” kehoja. Haastateltavat reflektoivatkin toisinaan syvällisestikin mittareiden ja mittaamisen yhteyttä yhteiskunnalliseen statukseen ja elämäntyyleihin. Sovellusten virtuaalisista kannustinpalkinnoista ja toisia vastaan kilpailusta harva myöntää kuitenkaan suuremmin välittävänsä, ja liiallista ”terveyshössötystä” myös vastustetaan.

Voimaannuttaako tieto?

Usein mittarit ajatellaan modernina mukaelmana vanhoista työkaluista ja kehojen arvottamisen teknologioista, kuten analogisista vaa’oista. Itsenmittaus ei sinänsä olekaan mitään uutta.

Digitaaliset mittarit kuitenkin tulevat iholle ja mobiililaitteidemme ruuduille ja valvovat silloinkin, kun itse olemme uppoutuneita arjen kiireisiin tai autuaan tiedottomina unessa. Näin ne entistä intensiivisemmin rakentavat arjesta ja elämästä kokoelman hetkiä, joita tarkastellessa voimme pohtia interventioita itseemme ja tuntea elävämme valintojen maailmassa.

Tiedon avulla voimaantuminen on voimakas lupaus. Vaikka mittarein tuotettujen datamassojen hallinnointiin ja omistajuuteen liittyvät riskit usein tiedostetaan, nyky-yhteiskunnassa hyväksytään digitaaliset terveyden mittausteknologiat pääasiassa suhteellisen harmittomana ilmiönä, jonka ansiosta kaikki lopulta voittavat.

Mittaamista upotetaan yhä kiinteämmäksi osaksi esimerkiksi vakuutuspolitiikkaa. Terveydenhuollon piirissä lupauksena on asiakkaalle tyytyväisyyttä ja ennakoivaa terveydenhuoltoa ja ennen kaikkea kustannussäästöjä kaikille.

Juuri siksi on paikallaan muistuttaa, että yksilön arjessa itsenmittausteknologiatkaan eivät lupauksistaan huolimatta tee elämästä välttämättä yhtään yksinkertaisempaa tai helpompaa vaan usein monin tavoin monimutkaisempaa.

***

Kuvat: Unsplash