Vaihtoehto Spotifylle – mistä vinyylilevyn comeback kertoo?

Vaikka musiikin kuuntelu suoratoistona netistä on helpompaa kuin koskaan, kasvava joukko ihmisiä haluaa etsiä musiikkinsa hankalamman kautta. Vinyyliharrastus tarjoaa hallinnan tunnetta yhä digitaalisemmassa arjessa, kirjoittaa Sebastian Schauman.

Musiikin kulutuksessa on jo jonkin aikaa näkynyt kiinnostava ilmiö: vinyylilevy, eli formaatti, joka oli jo julistettu miltei kuolleeksi, on tehnyt comebackin. Suomessa vinyylilevyjen myynti on vuosina 2006–2016 kasvanut reilusta 7 000 kappaleesta liki 90 000 kappaleeseen vuodessa, eli keskimäärin lähes kolmanneksen vuodessa. Vastaava trendi näkyy monissa muissa länsimaissa. Miksi näin ja miksi juuri nyt?

Vaikka nykyään käytännössä kaikki maailman musiikki on vain parin klikkauksen päässä, jotkut ihmiset haluavat siitä huolimatta nähdä vaivaa ja ostaa kaikki välineet, joita vinyyliharrastus vaatii – ja kaikki ne levyt, joita he haluavat kuunnella. Tämä kummallinen tosiasia oli gradutyöni lähtökohtana.

Vinyylilevyt vastareaktiona digitalisaatioon

Melkein samaan aikaan, kun vinyylilevyjen myynti alkoi jälleen kasvaa, käynnissä oli tietyssä mielessä päinvastainen kehitys. Tiedostonjakelupalvelu Napster oli perustettaessaan vuonna 1999 ensimmäinen laajasti käytetty palvelu, joka mahdollisti ilmaisen musiikinjakelun Internetin välityksellä. Yhtäkkiä oli mahdollista istua kotona tietokoneen äärellä ja ladata musiikkia internetistä.

Napster oli tietenkin uhka musiikkiteollisuudelle, sillä sen käyttö ei vaatinut muuta kuin tietokoneen ja verkkoyhteyden, ja se teki siten musiikin kulutuksesta lähes ilmaista. Tiedostojen jakaminen Napsterissa ei kuitenkaan ollut laillista. Tähän ongelmaan löytyi pian ratkaisu. Spotify tuli markkinoille vuonna 2008 laillisena vaihtoehtona ja teki musiikin kuuntelusta suoratoistona valtavirtaa.

Kärjistetysti sanottuna suoratoistoon siirtyminen ja vinyyliharrastus ovat trendejä, joista toista voidaan pitää toisen vastareaktiona. Usein puhutaan digitalisaatiosta ja dematerialisaatiosta, eli digitaalisen tekniikan yleistymisestä arkielämässä ja siitä johtuvasta fyysisen materiaalin osittaisesta vähenemisestä. Materiaalinen väheneminen ei tarkoita ainoastaan konkreettista vähenemistä, vaan myös fyysisen materiaalin kulttuurisen merkityksen oletettua vähenemistä. Ajatellaan, että vaikkapa samaan aikaan, kun CD-levyt kärrätään turhina kirpputorille, myös levyihin liittyvät kulttuuriset merkitykset – kuten iso levykokoelma omistajansa musiikkiharrastuksen merkkinä – jäävät historiaan. Samalla yhteiskuntatieteissä on kuitenkin alettu ottaa yhä enemmän huomioon aineellisen kulttuurin vaikutusta sosiaalisten käytäntöjen muodostumiseen ja niiden rakenteisiin.

Rahan, ajan ja energian käyttö näyttää olevan vinyylikäytännön ytimessä. Jokainen uhraus lisää harrastuksen arvoa ja merkitystä.

Vinyylilevyjen paluu voidaan ymmärtää vastareaktiona digitalisaatiolle ja dematerialisaatiolle ja varsinkin niitä edustaville käytännöille, kuten suoratoistopalveluiden käytölle. Keskeistä vinyylikäytännöksi (”the vinyl practice”) nimeämässäni ilmiössä vaikuttaa olevan juuri sen harrastajiltaan vaatima vaivannäkö. Rahan, ajan ja energian käyttö näyttää olevan käytännön ytimessä. Jokainen uhraus lisää vinyyliharrastuksen arvoa ja merkitystä.

Teknologinen kehitys ja vieraantuminen

Vinyyliharrastajilla on selvästi erilainen filosofia kuin musiikin suoratoistopalveluissa. Niiden lähtökohtana vaikuttaa olevan se, että moderni musiikinkuluttaja arvostaa ensisijaisesti kaikkialla saatavissa olevaa ja loputonta sisältöä. Vinyyliharrastajat taas arvostavat harrastukseen liittyvää ponnistelua jonkin arvokkaan saavuttamiseksi, mikä viittaa mielestäni Georg Simmelin käsitykseen kulttuurista.

Simmelin mukaan kulttuurissa on subjektiivinen ja objektiivinen ulottuvuus. Objektiivinen kulttuuri koostuu Simmelin mukaan niin sanotuista artefakteista, asioista, jotka ihminen on luonut, kuten ideat, uskonto, vakiintunut tieto ja esineet. Subjektiivinen kulttuuri koostuu vuorostaan ihmisen luovuudesta, osaamisesta ja älykkyydestä, eli asioista, joita Simmelin mukaan on mahdollista kehittää ainoastaan objektiivisen kulttuurin avulla. Subjektiivinen kulttuuri edistää näin ollen objektiivista kulttuuria jatkamalla ja kehittämällä sitä, ja objektiivinen kulttuuri toimii perustana, jonka pohjalta subjektiivinen kulttuuri pääsee ilmaisemaan ja toteuttamaan itseään. Näiden kahden välinen suhde on näin ollen Simmelin mukaan dialektinen ja ihanteellisessa tilassa vastavuoroinen.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa kirjoittanut Simmel kuvaili kulttuurin käsitteensä avulla sitä kriisiä, josta tuolloinen moderni yhteiskunta hänen mielestään kärsi. Tämä kriisi johtui Simmelin mukaan subjektiivisen ja objektiivisen kulttuurin välille kasvaneesta kuilusta. Teknologinen kehitys oli johtanut eksponentiaaliseen tuotantokasvuun. Sitä mukaa, kun tuotantovälineet monimutkaistuivat ja työnjako eriytyi, ihmisten oli Simmelin mukaan yhä vaikeampi kehittää itseään yksilöinä. Objektiivinen kulttuuri oli kasvavassa monimutkaisuudessaan irtautumassa subjektiivisesta kulttuurista, ja näin ollen vieraannuttanut ihmisen ja jättänyt tämän taakseen.

Tämä on tietenkin hyvin pessimistinen näkemys modernista yhteiskunnasta ja sen saavutuksista. Siksi sitä on tulkittava siinä kontekstissa, jossa Simmel sen kirjoitti, eli aikana, jolloin yhteiskunta koki suuren teknologisen ja sosiaalisen mullistuksen. Tässä mielessä Simmelin aika toki muistuttaa meidän omaa aikaamme. Ei kuitenkaan ole perusteltua yksiselitteisesti väittää, että Simmelin dystooppinen näkemys tulevaisuudesta on tämänhetkistä todellisuutta. Vaikuttaa nimittäin olevan ihmiselle ominaista kehittää tapoja ilmaista itseään myös ympäristöissä, joissa objektiivinen kulttuuri on varsin monimutkainen ja pitkälle kehittynyt. Vinyyliharrastuksenkin voi nähdä yhtenä tällaisena keinona.

"Olen itse alkanut miettiä, että jos asioista tulee liian digitalisoituja, liian käteviä ja tavallaan liian yksinkertaisia, niin ne eivät enää kiinnosta samalla tavalla. Ja minusta tuntuu myös, että yksi syy siihen, että ihmiset ovat huomanneet, että vinyyliharrastus on hauska aktiviteetti on se, että tehdään jotain fyysistä, käydään kaupoissa ja tavataan ihmisiä."
– Matti, 29, muusikko, Helsinki

Itse tekemällä vieraantumista vastaan

Haastattelin gradututkielmaani varten helsinkiläisiä vinyyliharrastajia. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, keitä vinyyliharrastajat Suomessa ovat, mutta harrastus näyttäytyi melko miesvaltaisena ja harrastajien ikäjakauma hyvin laajana.

Haastateltaviani puhutteli vinyyliharrastuksessa sen luovuus sekä tietoinen tavoite rakentaa levykokoelmaa ja mahdollisimman hyvää musiikintoistojärjestelmää. Tiettyjen levyjen löytäminen vaatii onnea ja tietoa. Monille vastaajille levykauppakäynnit olivat kuukausittainen tai jopa viikoittainen rituaali. Vinyyliharrastus mahdollistaa näin syvempää yksilöllistymistä kuin vaikkapa suoratoistopalvelut, jotka pohjimmiltaan tarjoavat erittäin standardoituja kulutuskokemuksia.

Digitalisaatio vaikuttaa tuottavan monille tunteen, että he itse eivät enää hallitse tilannetta.

Digitalisaatio vaikuttaa tuottavan monille tunteen, että he eivät enää hallitse tilannetta. Yksi syy tähän voi hyvinkin olla se, että yhä useammat ennen ihmisen oman toimijuuden alueelle kuuluneet asiat on nykyään sulautettu eri laitteisiin. Musiikkielämysten etsiminen on tästä hyvä esimerkki. Monet asiat tuntuvat ihmisistä nykyään vähemmän henkilökohtaisilta juuri siksi, että ne eivät enää vaadi osallistumista ja itse tekemistä.

"Jotenkin minusta on kiva tehdä tätä, kun tämä on sellainen vähän enemmän aikaa ja rahaa vievä juttu. Ja se on nimenomaa sitä, siihen haluan käyttää niitä. Ja minusta tuntuu, että siitä saa itse irti jotenkin enemmän ja on tarkoitus et se ei ole vaan sen musiikin kuuleminen, silloinhan riittäisi vaan että kuuntelisi sen musiikin, vaan just se tietty varustelu jotenkin on kivaa."
– Maria, 31, opettaja, Helsinki

Vinyyliharrastuksen ytimessä on nimenomaan tekeminen ja siihen liittyvät yhteisöt, kuten levykaupat ja muut harrastajat. Vinyyliharrastusta voidaan näin ollen pitää tietynlaisena käsityönä. Tämä näkemys sopii hyvin yhteen Colin Campbellin käsityön kuluttamisen käsitteen (”craft consumption”) kanssa. Keskeistä siinä on ajatus siitä, että nykyajan kuluttaja rakentaa kulutuskäytäntöjään usein vieraantumisen tunteen vastustamisen kautta.

Vinyyliharrastajat ovat toisin sanoen kehittäneet omaa subjektiivista kulttuuriaan objektiivisen kulttuurin avulla. Vinyyliharrastus tarjoaa heille aidosti mukaansatempaavan tavan ei vain kuunnella musiikkia, vaan myös oppia uutta, huolehtia levyistä ja muista varusteista sekä laajentaa kokoelmiaan. Nämä kaikki ovat asioita, jotka vastaajien mukaan puuttuvat musiikin suoratoistopalveluista.

Ihana, rajallinen valikoima

Vinyyliharrastus rajoittaa tietyssä mielessä musiikinkuuntelun mahdollisuuksia – osaksi formaatin vuoksi ja toisaalta siksi, että vinyylikokoelma on käytännössä aina rajallinen. Tämä mahdollisuuksien rajallisuus lisäsi haastattelemieni vinyyliharrastajien tunnetta siitä, että he hallitsevat tilannetta. Tämäkin on kokemus, joka heidän mielestään usein jää puuttumaan, kun on tekemisissä Internetin tarjoamien loputtomien mahdollisuuksien kanssa. Vinyyliharrastajat kokivat, että on helpompi keskittyä ja nauttia musiikista ja harrastuksesta, kun vaihtoehtoja on rajoitetusti.

Vinyyliharrastuksen tutkiminen osoitti, että yleinen näkemys siitä, että enempi on parempi, ei välttämättä aina pidä paikkaansa. Monet ihmiset haluavat tiettyjä rajoitteita omaan arkeensa ja kokemuksiinsa, jotta niistä tulisi helpommin ymmärrettäviä ja niitä olisi helpompi käsitellä.

Digitalisaatio ja internet ovat antaneet meille monenlaisia hienoja ja arvostettavia asioita. Samalla ne ovat kuitenkin vaikeuttaneet rajojen asettamista ja siten hyvinkin arkisten asioiden käsittelyä ja hallintaa. Vinyylilevyjen paluu voidaan näin ollen tulkita pyrkimyksenä ottaa oma tekeminen takaisin haltuun, jotta yksilö voisi omin ehdoin kehittää ja ilmaista itseään nykypäivän hektisessä ja ylistimuloituneessa arjessa.