Asunnosta kotiin on joskus pitkä matka

Suomi tunnetaan maailmalla pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisen mallimaana. Kiitos kuuluu käytännössä asunto ensin -mallille, jota alettiin soveltaa asumisyksiköissä vuonna 2008. Laitosasumiseen ja asukasyhteisöön suhtaudutaan arjessa kuitenkin ristiriitaisesti: osa asukkaista kokee saaneensa asunnon, mutta ei kotia.

 

“Suomi on löytänyt ratkaisun kodittomuuteen!”
“Näin Suomi lakkautti asunnottomuuden”
“Suomi näyttää muulle maailmalle, miten päästään pitkäaikaisasunnottomuudesta”

Muun muassa näillä otsikoilla kansainväliset lehdet ovat viime vuosina ylistäneet Suomen ratkaisua pitkäaikaisasunnottomuuteen.

Edelläkävijän maineen taustalla on asunto ensin -periaate, joka otettiin Suomessa käyttöön vuonna 2008. Kymmenen kuntaa, joissa pitkäaikaisesti asunnottomien henkilöiden määrä oli suurin, alkoi tarjota ihmisille asuntoja ilman vaatimusta päihteettömyydestä. Tätä ennen päihteitä käyttävä pitkäaikaisasunnoton ei saanut asuntoa, ellei ensin sitoutunut päihteiden käytön lopettamiseen.

Tilastoissa pitkäaikaisasunnottomalla tarkoitetaan ihmistä, joka on ollut sosiaalisten tai terveyteen liittyvien syiden vuoksi pysyvästi asunnoton yli vuoden tai toistuvasti asunnotta kolmen viimeisen vuoden aikana. Asunnottomuuden taustalla on usein rakenteellisia syitä, jotka liittyvät esimerkiksi asumisen hintaan tai työttömyyteen. Yksilön näkökulmasta pitkäaikaisasunnottomuuteen kytkeytyy usein päihteiden käyttöä, taloudellisia vaikeuksia ja psykososiaalisia ongelmia.

Asunto ensin -mallissa oma asunto nähdään perusoikeutena. Asunnolla voi olla suuri vaikutus esimerkiksi siihen, pystyykö ihminen valitsemaan päihteettömyyden tai ylipäätään pyrkimään omaa hyvinvointiaan kannattelevaan elämään.

Suomesta ei syyttä puhuta pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisen mallimaana: asunto ensin -mallin käyttöönotto on tarkoittanut meillä pitkäaikaisasunnottomiksi luettavien ihmisten määrän merkittävää vähenemistä.

 

Vapaasti valittua elämää  – laitosasumisen puitteissa

Ansaittujen kehujen yhteydessä vähemmälle huomiolle jää se, että Suomessa asunto ensin -palvelut on pitkälti toteutettu laitosasumisen keinoin. Pitkäaikaisasunnottomuutta on siis saatu vähennettyä asumisyksiköiden avulla.

Tässä on kiinnostavaa kahtalaisuutta: toisaalta asunto ensin -periaate sisältää lupauksen omasta kodista ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta. Samalla asunto ensin -asuminen tapahtuu kuitenkin suurissa yksiköissä, joissa asukkaiden valvonta, kontrolli ja rajoitukset kuuluvat asumisen arkeen.

Malliin sisältyvää itsemääräämisoikeutta ja valinnanvapautta oman elämäntavan suhteen toteutetaan siis tavalliseen kerrostaloasumiseen verrattuna hyvin erityisissä puitteissa.

Yhdysvalloissa, josta asunto ensin -periaate on saanut alkunsa, mallia on sovellettu tarjoamalla asunnottomille koteja ”tavallisista” kerrostaloista, joihin tuodaan tarvittava sosiaalinen ja terveydellinen tuki.

Suomen mallissa asumisen käytännön järjestelyt poikkeavat yhdysvaltalaisesta kantamuodosta. Suuren volyymin asumisyksiköt kuitenkin pitävät ihmiset poissa kylmiltä kaduilta ja palveluiden piirissä, mikä on sinällään tärkeää.

 

Koti kaikille

Maslow:n tarvehierarkian näkökulmasta voidaan ajatella, että katto pään päällä täyttää jonkinlaisen vähimmäistarpeen: se ainakin tarvitaan, jotta muita inhimillisesti katsoen arvokkaita elämän osasia voidaan tavoitella. Mutta mitä asioita pitäisi huomioida sen jälkeen, kun ihmisellä on paikka, jossa nukkua, ja mahdollisuus palveluihin matalalla kynnyksellä?

Asiaa on pohdittu paljon asumispalveluiden piirissä, jossa monet toimijat tekevät arvokasta työtä. Asumispalveluiden epäkohtia on ansiokkaasti tuonut esiin muun muassa tutkijoiden ja toimittajien yhteishanke, jossa tarkasteltiin erityisesti mielenterveyskuntoutujien asumista.

Asunto ensin -palveluissa keräämäni tutkimusaineisto tarjoaa joitain näkökulmia siihen, mitä pitkäaikaisasunnottomuuden tilastojen korjaantuminen tarkoittaa käytännössä.

Seuraavassa tarkastelen aineistoni pohjalta sitä, millaisena ”kotina” asukkaat ja työntekijät näkevät asumisyksikön, ja miten yhteisö vaikuttaa asumisen kokemukseen. Jos asunnottomuuspolitiikan tavoitteena olisikin “koti kaikille”, millaisia seikkoja tulisi ottaa huomioon?

 

“Koti paremmilla palveluilla” voi olla “vankilaakin pahempi”

Haastattelin asunto ensin -periaatteella toimivan asumisyksikön työntekijöitä ja asukkaita laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä. Siinä haastateltaville tarjotaan kommentoitavaksi väitteitä tai muita virikkeitä, esimerkiksi kuvia, jotka liittyvät tutkimuksen aihepiiriin.

Haastattelurunkoni koostui väitelauseista, ja haastattelun lopuksi pyysin tutkittaviani kommentoimaan seuraavaa väitettä: Asumisyksikkö on koti, siinä missä muutkin kerrostalot Kalliossa.

Väitettä seuranneessa kommentoinnissa olivat esillä institutionaalisen asumisen hyvät ja huonot puolet.

Suotuisasta vinkkelistä tarkasteltuna asumisyksikkö on ”koti paremmilla palveluilla, paremmalla paloturvallisuudella ja aamupuurolla”, kuten eräs työntekijä asian muotoili. Asukkaan tarvitsemat palvelut ja työntekijät ovat asumisyksikössä saatavilla ympäri vuorokauden. Tämä tuo asukkaille myös heidän omasta mielestään turvallisuutta ja jatkuvuutta.

Moni asukas toi esiin kokemiaan elämäntapaan liittyviä asunnottomuusjaksoja. Asunto asumisyksikössä onkin usein ”parempi koti” siinä mielessä, että asumisen pysyvyyteen voidaan luottaa.

Sen sijaan kriittisissä puheenvuoroissa asumisyksikkö kuvattiin esimerkiksi ”vankilaakin pahemmaksi”, koska yksikön säännöt rajoittavat asukkaiden välistä vuorovaikutusta ja liikkumista rakennuksen sisällä.

Asukkaiden näkökulmasta eroa oikeaan kotiin tuottivat sääntöjen ja rajoitusten lisäksi myös esimerkiksi sellaiset seikat, että huoneessa ei ole omaa keittiötä tai että yhteisissä tiloissa täytyy olla vaatteet päällä. Koti määrittyi siis arkipäiväisten “joka kodin” asioiden ja vapauden puuttumisen kautta eri asiaksi kuin asumisyksikön huone: ”Kyllä sä kotona saat […] juoksennella vaikka munasilteen”, totesi eräs haastatelluista.

Tällaiset helposti tunnistettavat erot asunto ensin -asunnon ja kodin välillä nousivat haastatteluissa usein välittöminä reaktioina esitettyyn väitteeseen.

Tämän lisäksi monissa puheenvuoroissa huomio kiinnittyi jollain tavalla asukasyhteisön rooliin: siihen, keiden kanssa asumista jaetaan, millaisia seurauksia tällä on ja millä tavoin juuri lähiyhteisö tuottaa eron siihen, mitä on ”oikea koti”.

Yhteisöllisen asumisen januskasvot

Asumisyksikkö, joka kokoaa useita samanlaisessa tilanteessa olevia samojen seinien sisään, nähtiin tutkimusaineistossani monesti positiivisessa valossa.

Esimerkiksi erään asukkaan näkökulmasta asumisyksikön tarjoama sosiaalinen elämä, toiset asukkaat, olivat tärkeä sosiaalinen resurssi. Tavallisessa kerrostalossa, ”mummojen, lapsiperheiden ja koirankusettajien” joukossa ei olisi vastaavaa yhteishenkeä, vaan yksinäisyys ja tekemisen puute todennäköisesti vaivaisivat.

Aineistossani näkyi myös asukkaiden välinen solidaarisuus. Asukkaat esimerkiksi huolehtivat tarpeen tullen toinen toisistaan yhteistyön ja avunannon hengessä.

Työntekijöiden ja asukkaiden välistä suhdetta leimasivat ristiriidat mutta myös läheisyyden ja luottamuksen kokemukset. Asukkaiden työntekijöihin kohdistuneet herjat osattiin lukea myös siinä valossa, että työntekijä on ”ainoa henkilö, jolle asukas pystyy pahasti sanomaan”.

Toisaalta tutkittavani toivat esiin kollektiivisen asumisen nurjia puolia. Esillä oli se, kuinka samoja elämäntapoja jakava, erään asukkaan sanoin ”rosoisista ja säröisistä” ihmisistä koostuva asumisyhteisö tuottaa ryhmäpainetta päihteiden käyttöön, helpottaa päihteiden saatavuutta, leimaa asukkaita ja näistä syistä rajaa ihmisille aidosti tarjolla olevien valintojen kirjoa.

Monissa puheenvuoroissa näkyi myös, miten asumisyksikössä asumisen normit olivat muotoutuneet erilaisiksi kuin tavallisissa kerrostaloissa. Haastateltavien mukaan esimerkiksi häiriökäyttäytymistä, joka muissa kerrostaloissa johtaisi nopeasti häätöön, katsottiin vierestä huomattavan pitkälle.

Asunto ensin 2.0

Asukkaiden katkonaisten asumishistorian kuvauksista välittyi usein se, miten koti tai kodin idea kytkeytyi merkityksellisiin suhteisiin.

Eräs asukas kuvasi, kuinka oli pitkän elämänsä aikana useaan otteeseen yrittänyt muodostaa kotia yhdessä kulloisenkin kumppaninsa kanssa. Koska yritykset olivat kariutuneet, oli myös ymmärrys kodin merkityksestä jäänyt vaillinaiseksi. Sen asukas kuitenkin tiesi, että asunto ei ollut koti:

Koti ja asunto on kaks eri asiaa. Ne on eri asioita ja mä oon aina ollu koditon. Niinku sieltä lapsuudesta, nuoruudesta lähtien ollu laitoksessa. […] mä tavallaan en osaakaan kaivata kotia, koska mä en tiedä mitä se koti on.

Tämän asukkaan ajatuksissa koti kytkeytyi itse rakennettuun yhteisöön ja aktiivisesti valittuihin ihmissuhteisiin.

Yhteisön määrittely asumisyksikön kontekstissa oli tutkittavilleni haastavaa. Yhteishengestä keskusteltaessa moni pohti esimerkiksi, voidaanko koko taloa ajatella yhteisönä, pitäisikö yksikön eri kerroksista puhua omina yhteisöinään, tai muodostavatko asukkaat oman yhteisönsä ja työntekijät toisen.

Yleisemmin aineistossani näkyi kuitenkin se, että asumiseen liittyvällä yhteisöllä eli toisilla ihmisillä on suuri merkitys siinä, millaiseksi asumisen kokemus muodostuu – riippumatta siitä, kokevatko asukkaat tai työntekijät erityisesti olevansa osa jotain yhteisöä.

Mitä pitäisi siis ottaa huomioon, jos ratkaisukeskeistä pitkäaikaisasunnottomuuspolitiikkaa ja sen hedelmiä poimivien ihmisten hyvinvointia halutaan Suomessa jatkossakin vaalia?

Tutkimukseni perusteella olisi hyvä suunnata huomio numeroiden lisäksi kokemusten ja käytäntöjen maailmaan. Sitä tarkastelemalla voidaan ymmärtää paremmin asumispalveluiden mikrotasoa ja ihmisten hyvinvoinnin esteitä.

Ulkoaohjatusti rakennetussa yhteisössäkin voi syntyä solidaarisuuden ja jatkuvuuden kaltaisia positiivisia arvoja. Ne eivät kuitenkaan välttämättä riitä siihen, että asunnosta tulee ihmiselle koti.

Kokemus siitä, että on olemassa koti, voi parhaimmillaan vahvistaa hyvän kierrettä ja tukea ihmistä sellaisten valintojen tekemisessä, joiden avulla oman näköisen yksityisen ja yhteisöllisen elämän rakentaminen on mahdollista.

 

Kirjoitus perustuu Vaula Tuomaalan pro gradu -tutkimukseen sekä samaa aineistoa hyödyntävään Sosiologia-lehden tutkimusartikkeliin.