Kulttuuri ja taide ovat huonosti euroistettavissa, mutta taloudelliset mittarit määrittävät usein niiden arvon

Taloudesta on tullut viime vuosikymmeninä yhä selvemmin myös kulttuurin ja taiteen mittari. Vaikka kokemukset kulttuurin ja taiteen parissa ovat huonosti euroistettavissa, yhteiskunnassa ja politiikassa alaa vallannut markkinaistuminen vaatii myös kulttuurilta mitattavia vaikutuksia. Tällä voi olla vaikutuksia käsityksiimme kulttuurista ja taiteesta ja niitä koskevista arvostelmista. Tämä artikkeli avaa Ilmiön juttusarjan, joka käsittelee kulttuurin ja taiteen markkinaistumista.

Alkuvuodesta 2023 Museoliitto julkaisi tiedotteen, jossa kerrottiin museoiden hyvinvointivaikutuksia mitanneen tutkimuksen tuloksista. Tiedotteen mukaan museoiden kävijät kokevat, että ”museovierailu tuottaa heille myönteisiä hyvinvointivaikutuksia keskimäärin 864 euron arvosta käyntikertaa kohti”. Yhden museokäynnin vaikutus henkilökohtaiseen hyvinvointiin oli keskimäärin 236,89 euroa, älylliseen hyvinvointiin 217,46 euroa, sosiaaliseen hyvinvointiin 205,36 euroa ja fyysiseen hyvinvointiin 204,61 euroa.

Museoiden vaikutuksia osoittamaan pyrkinyt tutkimus on yksi esimerkki kulttuuriin kohdistuvasta euroistamisesta. Sen aineistona oli käytetty museokävijöiden omia arvioita siitä, kuinka paljon hyvinvointia euromääräisesti he kokevat museokäynnin tuottavan. Tutkimuksen tulokset herättävät kysymyksiä siitä, kuinka hyvin eurot toimivat kulttuuri- ja taidekokemusten mittarina tai mitä ne itse asiassa kykenevät lopulta kertomaan kulttuurin vaikuttavuudesta.

Vaikeasti mitattavasta luonteestaan huolimatta kulttuuriin ja taiteeseen on viime vuosikymmeninä kohdistunut uudenlaista painetta osoittaa taloudellista vaikuttavuuttaan. Muutoksen on tulkittu juontuvan laajemmista yhteiskunnassa ja politiikassa tapahtuneista murroksista, kuten maailman globalisoitumisesta ja kansainvälisten markkinoiden lisääntyneestä vaikutusvallasta. Politiikan tavoitteet ja arvot ovat muuttuneet: taloudesta on tullut aiempaa määräävämpi politiikan sektori ja politiikan tavoitteeksi on asetettu kansainvälisillä markkinoilla menestyminen.

Kulttuurin arvo muuttuu yhteiskunnallisten suhdanteiden mukana

Kulttuuri on elimellinen osa ihmisyyttä, ja usein sillä on ajateltu olevan jonkinlainen itseisarvo. Kulttuurin arvo ei kuitenkaan ole pysyvää, eivätkä kulttuuria koskevat käsitykset ole immuuneja yhteiskunnan poliittisille ja ideologisille muutoksille. Kun yhteiskunta ja politiikka sekä niiden tavoitteet ja arvot muuttuvat, muuttuvat myös käsitykset kulttuurista ja taiteesta. Esimerkiksi julkisesti tuetun kulttuurin ja taiteen on perusteltava olemassaoloaan myös aina suhteessa kulloisiinkin poliittisiin tavoitteisiin.

Yhteiskunnalliset kehityskulut heijastuvat esimerkiksi kulttuuripolitiikkaan ja näkyvät siinä, millaisiksi kulttuurin tehtävät yhteiskunnassa kulloinkin nähdään. 1900-luvun alkupuolella kulttuuri ja taide olivat esimerkiksi merkittäviä nuoren kansakunnan identiteetin rakennusaineita. Sotien jälkeen rakennetussa hyvinvointivaltiossa kulttuurista tuli puolestaan osa yhteiskunnan tarjoamia palveluja. Ihanteellisesti kulttuuri oli universaali palvelu, joka olisi kaikkien saatavilla sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta riippumatta.

1900-luvun lopusta lähtien kulttuuripolitiikan on tunnistettu markkinaistuneen.

Markkinoita korostava ideologia ei ole korvannut hyvinvointivaltion ihanteita tai kulttuuripoliittisia rakenteita, mutta myös kulttuuripolitiikkaa alkoivat koskea ne yhteiskunnan muutokset, joiden seurauksena hyvinvointivaltiota alettiin karsia ja tehostaa.

Suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on puhuttu siirtymästä kilpailukyky-yhteiskuntaan. Kilpailukyky-yhteiskunnan politiikassa ja kulttuurissa painottuu erityisesti tavoite kansainvälisessä kilpailussa menestymisessä. Politiikan tavoitteeksi tulee houkutella mahdollisimman paljon esimerkiksi pääomia ja työntekijöitä, viime kädessä rahavirtoja, kansainvälisiltä markkinoilta.

Menestystä markkinoilla on usein etsitty uusliberalismiksi kutsutun markkinaideologian opeista, kuten tiukasta talouskurista sekä julkisten palveluiden yksityistämisestä ja karsimisesta. Petteri Orpon (kok.) hallituksen käynnistämät, myös kulttuuriin kohdistuvat leikkaukset ovat näiden viime vuosikymmenten kehityskulkujen ja erityisesti 2010-luvulla tiukentuneen talouskurin uusin ilmentymä.

Luova talous: kulttuuri kilpailukyvyn tavoittelun välineenä

Markkinaistumisen myötä kulttuuria koskevat käsitykset ja puhetavat ovat muuttuneet. Kulttuuriin on alettu viitata esimerkiksi ”luovana taloutena” tai ”luovana teollisuutena” ja sen on nähty olevan uusi talouden veturi. Kulttuurista on nähty olevan myös hyötyä rakennettaessa sellaista maabrändiä, jonka avulla on mahdollista menestyä kansainvälisessä kilpailussa. Kulttuurista ja taiteesta on siis tullut väline kilpailukyky-yhteiskunnan keskeisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Talousnäkökulmat ovat tulleet yhä näkyvämmin osaksi kulttuuria ja taidetta koskevia keskusteluita, eivätkä niitä korosta ainoastaan talouskuria pitävät päättäjät vaan myös kulttuurialan toimijat – kuten Museoliiton esimerkki euroistetuista hyvinvointivaikutuksista osoittaa. Kun hyvinvointivaltioon kohdistuneiden leikkausten myötä myös kulttuurin rahoitus on ollut vaarassa, kulttuurin talousvaikutusten korostamisesta on ajateltu olevan hyötyä. Tällöin kulttuurin rahoittaminen voitaisiin nähdä hyödyllisenä investointina, joka potentiaalisesti kasvattaa taloutta ja vahvistaa kansallista kilpailukykyä, eikä tuottamattomana menoeränä.

Talous on erottamaton osa kulttuuria koskevia keskusteluja

Olen pian valmistuvassa väitöskirjassani tutkinut kulttuuria koskevia keskusteluja 2010-luvulla. Tutkimuksessani olen ollut erityisesti kiinnostunut siitä, miten kulttuurille ja taiteelle tuotetaan keskusteluissa arvoa, eli mihin niiden arvo perustuu ja minkälaisia vaikutuksia niiltä odotetaan. Lisäksi olen analyysissani kiinnittänyt huomiota siihen, miten kulttuurin arvottamisen tavat ilmentävät sellaista yhteiskunnallista kontekstia, jota 2000-luvulla tehdyssä tutkimuksessa on kutsuttu kilpailukyky-yhteiskunnaksi.

Tutkimukseni aineisto koostuu keskenään erilaisista tapauksista niin kulttuuripolitiikan sisällä kuin sen ulkopuolella. Analysoin ensinnäkin keskusteluja, joita on käyty kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistusta sekä taide- ja taiteilijapolitiikan suuntaviivoja koskevien kulttuuripoliittisten hankkeiden aikana. Toiseksi analysoin Helsingin Guggenheim-museosta käytyä keskustelua vuosina 2011–2016. Kolmanneksi tutkin populaarikulttuuria koskevia keskusteluja kahden sosiaalisessa mediassa toimineen kulttuuria puolustaneen kansanliikkeen aikana: Save Radio Helsinki puolusti soittolistatonta paikallisradiota ja Pelastetaan Maxim puolestaan historiallista arthouse-elokuvateatteria.

Kulttuuri ja talous ovat näissäkin kulttuuria koskevissa keskusteluissa erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa. Kulttuurista ja sen merkityksestä ei näytä olevan mahdollista puhua mainitsematta sen taloudellisia vaikutuksia. Tämä ei ole mahdollista edes silloin, kun erityisesti yritetään tuoda taloudellisten arvojen rinnalle esimerkiksi kulttuurisia ja sivistyksellisiä arvoja tavoitteena vastustaa kulttuurin kaupallistumista.

Kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistusta koskevissa keskusteluissa poliitikot ja kulttuurialan vaikuttajat kytkivät kulttuurin arvon myös muihin ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin kuin ainoastaan talouteen tai markkinoilla menestymiseen. Kulttuurin esitetään aineistossani olevan arvokasta esimerkiksi siksi, että se vahvistaa demokratiaa, lisää yksilöiden hyvinvointia ja estää syrjäytymistä. Kaikki nämä tavoitteet tai ongelmat, joita kulttuurin ja taiteen esitetään osaltaan ratkaisevan, ovat erityisesti kilpailukyky-yhteiskunnan ongelmia.

Kilpailukyky-yhteiskunnassa on esimerkiksi alettu puhua erityisesti syrjäytymisestä, joka ei tarkoita ainoastaan köyhyyttä vaan myös osallistumattomuutta yhteiskuntaan. Hyvinvointivaltion karsiminen ja markkinaideologian pönkittämä yksilöllistyminen ovat puolestaan sysänneet vastuuta hyvinvoinnista yksilöille yhteisöjen ja yhteiskunnan sijaan. Kulttuuriin osallistumisesta voi nähdä keskusteluissa tulevan siis väline tämän yksilöllisen hyvinvoinnin parantamiseen, mikä on edellytys myös koko kilpailevan yhteiskunnan menestymiselle.

Hyvinvointivaltion ihanteillekin on edelleen tilaa

Erityisesti kilpailukyky-yhteiskunnan tutkimisen kannalta on merkittävää, että kulttuuria joka tapauksessa lähestytään tutkimissani keskusteluissa edelleen myös hyvinvointivaltion ihanteiden näkökulmista. Tasavertaiset kulttuuriosallistumisen mahdollisuudet, demokraattisuus, kulttuuripolitiikalle ominainen nationalismi ja vapaa taide nostetaan keskusteluissa esiin tärkeinä kulttuurin ominaisuuksina, tavoitteina ja vaikutuksina. Markkina-ajattelu tai taloudelliset merkitykset eivät näytä täysin syrjäyttäneen näitä perinteisiä hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikan painotuksia.

Vaikka taloudelliset vaikutukset ja markkina-ajattelu ovat saaneet kulttuurin kentällä ja kulttuuria koskevassa puheessa aiempaa enemmän tilaa, konkreettiset muutokset kulttuuripolitiikassa ja kulttuuritoiminnassa ovat saattaneet toistaiseksi jäädä vähäisiksi. Kulttuurilla ja taiteella on esimerkiksi edelleen verrattain vahva julkinen tuki ja kulttuuripolitiikan on todettu aiemmassa tutkimuksessa olevan hyvin jähmeästi muuttuva politiikanala. Markkina-ajattelun omaksuminen tai käytäntöön siirtäminen ei siis ole ollut kitkaton tai suoraviivainen prosessi.

Tämän juttusarjan tulevissa osissa käsitellään markkinaistumisen ristiriitaisiakin vaikutuksia kulttuurin ja taiteen piirissä. Kuvataiteilija ja yliopistotutkija Kalle Lampela kirjoittaa markkinaideologian kahtiajakautuneesta vastaanotosta taidekentällä. Tutkija Olli Jakonen käsittelee omassa tekstissään puolestaan markkinaistumisen vaikutuksia kulttuuripolitiikassa ja sen hallinnossa. Väitöskirjatutkija Helena Laukkoski tarkastelee artikkelissaan kaupallisten museoiden mahdollisuuksia esimerkkinään Musiikkimuseo Fame.

Kirjallisuus

Autto, Janne (toim.) (2023) Talouskuri tuli Suomeen. Tampere: Vastapaino.

Belfiore, Eleonora (2015a) ‘Impact’, ‘value’ and ‘bad economics’: Making sense of the problem of value in the arts and humanities. Arts and Humanities in Higher Education 14 (1), 95–110. DOI: 10.1177/1474022214531503.

Harvey, David (2008) Uusliberalismin lyhyt historia. Suom. Kaisa Koskinen (alkup. 2005). Tampere: Vastapaino.

Heiskala, Risto & Luhtakallio, Eeva (toim.) (2006) Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta? Helsinki: Gaudeamus.

Kangas, Anita & Pirnes, Esa (2015) Kulttuuripoliittinen päätöksenteko, lainsäädäntö, hallinto ja rahoitus. Teoksessa Ilkka Heiskanen, Anita Kangas & Ritva Mitchell (toim.) Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteet, hallinta ja lainsäädäntö. 2., uudistettu laitos. Helsinki: Tietosanoma.

Kantola, Anu & Kananen, Johannes (2017) Johdanto: Suomen malli. Teoksessa Johannes Kananen (toim.) Kilpailuvaltion kyydissä. Suomen hyvinvointimallin tulevaisuus. Helsinki: Gaudeamus, 7–29.

Lehtonen, Mikko, Valaskivi, Katja & Kuusela, Hanna (toim.) (2014) Tehtävä kulttuurille. Talouden ja kulttuurin muuttuvat suhteet. Tampere: Vastapaino.

Löppönen, Paavo (2017) Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Tampere: Vastapaino.

Pyykkönen, Miikka (2015) Kulttuuripolitiikan uusi vaih(d)e: luovaa taloutta ja yrittäjyyttä. Teoksessa Mikko Jakonen & Tiina Silvasti (toim.) Talouden uudet muodot. Helsinki: Into, 122–143.

Sokka, Sakarias & Kangas, Anita (2007) At the Roots of Finnish Cultural Policy. Intellectuals, Nationalism, and the Arts. International Journal of Cultural Policy 13 (2), 185–202. DOI: 10.1080/10286630701342865.

Kuvat: Pekka Vyhtinen / Helsingin kaupunginmuseo, Henri Tuomi / Helsingin kaupunginmuseo, Anne Pietarinen / Helsingin kaupunginmuseo, Emmi Rajavuori