Luovan talouden painottaminen voi halvaannuttaa kulttuuripolitiikan – ja on ekologisesti kestämätön tie tulevaisuuteen

Luovaa taloutta ja markkinoita korostavasta kulttuuripolitiikasta on tullut valtavirtaa Suomessa viime vuosikymmeninä. Tämänkaltaisen politiikan tavoitteena on ollut vahvistaa kulttuurialan taloudellista merkitystä, edistää työllisyyttä ja tukea innovaatioita. Vaikka tavoitteet ovat sinänsä positiivisia, ne ovat tuoneet mukanaan ongelmia, jotka ovat vaikuttaneet sekä kulttuurialan toimijoihin että laajemmin taide- ja kulttuuripolitiikan toteutukseen.

Kesäkuussa 2023 aloittanut Petteri Orpon hallitus on päättänyt suurista leikkauksista opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle, ja samalla myös taiteen ja kulttuurin valtion rahoitukseen. Jos aiemmin vallalla oli sellaista ajattelua, että julkisen rahoituksen osuuden tulisi olla kulttuurissa mahdollisimman suuri, niin nykyinen hallitus korostaa julkisen rahoituksen leikkauksia paikkaavina keinoina markkinoita, yksityistä rahoitusta sekä ”taiteen ja kulttuurin aloilta syntyvien, tutkimuspohjaisten innovaatioiden kaupallistamista”.

2020-luvun kulttuuripolitiikassa joudutaan ottamaan kantaa siihen, mikä osuus taide- ja kulttuurialasta tulisi kattaa julkisin, mikä yksityisin varoin. Tätä kirjoittaessa lausunnoilla olevan kulttuuripoliittisen selonteon harteille ladataan paljon odotuksia.

 

Luovan talouden nousu kulttuuripolitiikan keskiöön

Viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa hallinnon levittämä luovan talouden puhetapa on korostanut kulttuurin taloudellista merkitystä. Taiteen yhteys markkinoihin tai taiteen talouden erityislaatuisuus eivät sinänsä ole uusia ilmiöitä. Luovan talouden käsitteiden vetovoima perustuu siihen, että ne ylittävät perinteisten politiikkasektoreiden rajat. Nykyinen luovan talouden puhetapa sisältää yksilöllisyyden korostamista, kritiikitöntä taloudellisen voiton tavoittelua ja kulutuskeskeisyyttä.

Tämä retoriikka on hälventänyt perinteistä vastakkainasettelua julkisen kulttuuripolitiikan ja kulttuuriteollisuuden markkinasuuntauksen välillä. Julkisesti rahoitettu kulttuuri, kuten taiteilija-apurahat ja valtion tuet, ovat osa taiteen ja kulttuurin sivistyksellistä arvoa ja tasa-arvoista saavutettavuutta. Kulttuuriteollisuus taas on perinteisesti liitetty markkinaehtoiseen toimintaan, jossa painotetaan taloudellista voittoa ja kuluttajalähtöisyyttä.

Kansallisissa strategioissa kulttuuritoimintaa on yhä enemmän tarkasteltu työllisyyden, liiketoiminnan, innovaatioiden ja talouskasvun näkökulmasta. Kulttuuripolitiikan onnistumista mitataan yritysten määrällä, työllisyydellä ja kulttuurialan osuudella bruttokansantuotteesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan luova talous korostaa ”kulttuurin ja luovuuden merkitystä ja lisäarvoa kansantaloudessa.” Hallitus puolestaan haluaa kytkeä kulttuurin tiiviimmin tutkimus- ja kehittämistoimintaan osana valtion lakisääteisesti kasvavia tutkimus- ja tuotekehitysinvestointeja.

Poliittisissa asiakirjoissa, luovan talouden projekteissa ja kulttuurikoulutuksessa on edistetty yrittäjyyttä ja yrittäjähenkisyyttä. Yrittäjyyttä on edistetty myös kulttuurialan käytännöissä: esimerkiksi esittävän taiteen kenttä samoin kuin Yleisradio ovat viime vuosikymmeninä vähentäneet vakituisen henkilökunnan määrää. Samalla freelancer-työ sekä yrittäjyyden muodot kulttuurityömarkkinoilla ovat kasvaneet. Vaikka tällaiset työteon tavat yleistyneet koko yhteiskunnassa, taidealalla yrittäjyys ja osa-aikatyöskentely on tavanomaista yleisempää.

 

Hyvinvointivaltion konsensuksesta talouskurin aikakaudelle

Suomi oli pitkään konsensusyhteiskunta, jonka vahvin kausi ajoittui 1960–80-luvuille. Tämä näkyi myös kulttuuripolitiikassa. Pohjoismainen kulttuuripolitiikka edusti suunnittelu-uskon lisäksi vallalla ollutta hyvinvointipolitiikkaa ja kasvuoptimismia. Uskottiin resurssien jatkuvaan kasvuun: taide oli positiivinen asia, jolla on valtava kansansivistyksellinen arvo ja taiteelle haluttiin kanavoida lisää resursseja.

1960-luvulta lähtien hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikka pyrki parantamaan taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden asemaa tarjoamalla heille erityisiä tukijärjestelyitä, kuten taiteilija-apurahoja. Taiteen ja kulttuurin tukeminen nähtiin osana laajempaa sosiaalipolitiikkaa, jossa keskeistä oli kulttuurin alueellisen saavutettavuuden parantaminen ja taiteellisen toiminnan tukeminen julkisin varoin.

Taiteellisen työn julkinen tuki erottui tuolloin kohtuullisen selvästi kulttuuriteollisuudesta ja markkinatuloista: joillain taiteen aloilla julkisen tuen saamiseksi oli jopa osoitettava, että toiminta oli taloudellisesti kannattamatonta. Perinteisesti yksittäisten taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden rahoitus perustui laajoihin kansallisiin julkisiin tukiin, joita täydensivät kuntien ja säätiöiden pienemmät apurahat. Järjestelmä myös mahdollisti ammattitaiteilijoille ja heidän organisaatioilleen suhteellisen vahvan ja vaikutusvaltaisen aseman kulttuurihallinnossa. Kulttuuri suuntautui kauemmaksi markkina-ajattelusta.

Viime vuosikymmeninä tämä lähestymistapa on kuitenkin muuttunut, kun markkinoiden ja kilpailukyvyn korostaminen on tullut keskeiseksi osaksi valtion hallintaa. Globaalilla tasolla kulttuuripolitiikan taloudellistumisen trendi ja ankkuroituminen talouspolitiikkaan ovat yhdistyneet vahvasti juuri ”luovan talouden” idean nousuun.

Samalla kun markkinavetoisuus on Suomessa edennyt, perinteinen hyvinvointivaltio on joutunut uudelleenorganisoinnin kohteeksi. Viime vuosikymmeninä Suomessa on siirrytty sodan jälkeisestä laajentuneen hyvinvointivaltion aikakaudesta taantuvaan hyvinvointivaltioon, jolle on leimallista kasvattamisen ja rakentamisen sijaan reformointi, tehostaminen ja säästäminen. Ero on merkittävä edellä mainittuihin sodan jälkeisiin talouspoliittisiin painotuksiin, joissa korostuivat aktiivinen teollisuuspolitiikka, täystyöllisyyden ylläpito ja tasa-arvon vahvistaminen.

Finanssikriisin aiheuttaman shokin jälkeistä 2010-luvun kulttuuripolitiikkaa on Suomessa toteutettu talouskurin viitekehyksessä, mikä on johtanut esimerkiksi julkisen tuen pysähtyneisyyteen. Taide- ja kulttuuripolitiikassa on hallinnut trendi, jota voi kutsua niukkuuden mahdollisimman monelle jakamisen periaatteeksi. Veikkausvoittovarat kuitenkin pitivät kulttuurin rahoituksen tietyin osin vakaana koronapandemian aiheuttamaan shokkiin asti.

Niukkuus ei johdu pelkästään taloudellisen tilanteen kiristymisestä. Kulttuurin kentille on tullut runsaasti lisää sekä uusia taiteilijoita että tukea kaipaavia muita tahoja. Niukkuus tuottaa vastakkainasetteluja, mutta kenen pitäisi käydä keskustelua siitä, miten resurssit jaetaan? Kuka päättää keneltä otetaan pois? Poliittiset jakolinjat ovat voimistuneet ja hyvinvointivaltion ajan konsensus on murtunut myös kulttuuripolitiikan piirissä. On avautunut myös uusia poliittisia tiloja ja keskusteluja kulttuurityön ehdoista, sosiaaliturvasta ja tuen tarpeista.

Kulttuuripolitiikan toteuttamisen monimutkaistuminen

Luovan talouden käsite on mahdollistanut kulttuuripolitiikan hallinnoimisen uusilla tavoilla, mutta se on myös tuonut mukanaan monimutkaisia hallinnollisia kysymyksiä. Käytännön toteutus on vaatinut hallinnonalojen välistä yhteistyötä, erityisesti opetus- ja kulttuuriministeriön sekä työ- ja elinkeinoministeriön välillä. Molemmat ministeriöt ovat olleet keskeisiä luovan talouden politiikan vakiinnuttamisessa. Esimerkiksi vuonna 2020 julkaistu Luovan talouden tiekartta kytkee kulttuurin näkyvästi osaksi niin luovaa taloutta kuin samalla myös talouskasvua.

Käytännössä luovan talouden politiikka on eriytynyt osaksi kulttuuripolitiikkaa, mutta se ei ole vielä merkittävästi muuttanut perinteisiä taiteen tukimuotoja eikä ratkaisevasti vaikuttanut kulttuuripolitiikan rahoitukseen tai lainsäädäntöön. Vain pieni osa taiteen ja kulttuurin budjetista osoitetaan suoraan luovan talouden toimille, kuten kulttuurivientiin. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken uudistuksista huolimatta taiteen tukijärjestelmät, kuten apurahapolitiikka, ovat säilyneet ennallaan, eikä niitä ole erityisesti suunnattu tukemaan kulttuuriyrittäjyyttä. Yritystuetkin valuvat valtaosin muualle kuin luoville aloille.

Tutkija Pasi Saukkonen kuvasikin suomalaista kulttuuripolitiikkaa jo kymmenen vuotta sitten edelleen relevanteilla ”vankan linnakkeen” ja ”seisovan veden” metaforilla. Taiteen tukemisesta ovat puuttuneet eteenpäin katsovat näkemykset.

Ministeriöiden välinen yhteistyö on kuitenkin lisääntynyt ja kulttuurihallinnon ohjausta muutettu. Erilaiset yhteiskunnalliset ja taiteen ulkopuoliset tavoitteet on kytketty ohjauksen kautta vahvemmin kulttuuripolitiikkaan. Valtion kulttuurihallintoa on esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen osalta järjestelty siten, että taidemaailman oma päätösvalta on vähentynyt. Valtaa on keskitetty byrokraattisiin kulttuuripolitiikan rakenteisiin, millä pyritään osaltaan strategisen hallinnan vahvistamiseen. Vaikka tavoitteena on ollut edistää kansallista kilpailukykyä luovan talouden kautta, ministeriöiden välillä on syntynyt jännitteitä kulttuuri- sekä innovaatiopolitiikan yhteensovittamisessa.

Luovan talouden puhetapa on tuonut taidepolitiikkaan muiden politiikka-alueiden kieltä ja vaikutustavoitteita, mikä on muuttanut kulttuuripolitiikan luonnetta poispäin sen keskeisistä, ei-taloudellisista merkityksistä. Taidepolitiikkaa on sulautettu ainakin puheessa luovien alojen ja kulttuuripolitiikan alle. Yritysmäiset, voittoa tuottavat luovat alat, kuten peliala, on otettu mukaan kulttuuripolitiikan toteutukseen.

Samalla kuitenkin muuttuu häilyväksi se, mitä taiteisiin, kulttuuriperintöön ja kulttuurin kuluttamiseen keskittyvän kulttuuripolitiikan pitäisi asiassa tehdä. Luoville aloille tai luovalle taloudelle ei ole yhtenäistä määritelmää, joka toimisi selkeän politiikan perustana. Esimerkiksi valtion talousarvioesityksessä taiteen ja kulttuurin osiossa tuloksellisuuden tavoitteeksi on nostettu ”pelialan yritysten liikevaihto”, vaikka kyseisen budjetin yhteys pelialaan on vähintäänkin epäsuora.

Luova talous on linkittänyt kulttuuripolitiikkaan keskustelun yritystuista sekä työ- ja elinkeinoministeriön roolista luovien alojen edistäjänä. On analysoitu, että koronapandemian aikana kulttuuripolitiikka kytkeytyi entistä vahvemmin keskusteluun elinkeinoista, yrittäjyydestä ja yleisesti talouspolitiikasta. Toisaalta pandemia paljasti suoraan suomalaisen kulttuuripoliittisen järjestelmän monet, jo vuosia keskusteluissa esiintyneet ongelmat.

Markkinasuuntautuneen kulttuuripolitiikan ongelmat

Tutkijat ovat jo useamman vuosikymmenen aikana havainnoineet, että uusliberalistiseksi kutsutun talousajattelun hallitsevuus 1980-luvulta alkaen on ollut kulttuuripolitiikan kannalta ongelmallista. Ajattelu korostaa taloudellista tehokkuutta, markkinaehtoisuutta ja yksityistämistä. Tällainen ajattelu asettaa paineita julkisesti rahoitetulle taiteelle ja kulttuurille, sillä se vaatii kykyä tuottaa mitattavissa olevaa taloudellista hyötyä. Kulttuurin on ollut vaikeaa löytää paikkaansa talousajattelun hallitsemassa yhteiskuntapolitiikassa.

Vastauksena kulttuurialan aseman muutokseen Suomessakin alettiin puhua 2000-luvun alussa kulttuurin taloudellisesta merkitystä. Opetus- ja kulttuuriministeriö on jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan pyrkinyt levittämään kulttuuria ja kulttuuripolitiikkaa osaksi kaikkea yhteiskuntapolitiikkaa.

Tähän mennessä työ on koskenut etupäässä taiteellisen toiminnan kytkemistä muiden alojen tavoitteiden edistäjäksi, eikä niinkään taiteen omalaatuista merkitystä yhteiskunnassa. Puhe luovien alojen merkityksestä kansantaloudessa jää usein pinnalliseksi: ei esimerkiksi erotella selkeästi, käsitelläänkö markkinaehtoisia kulttuurin muotoja, kuten kustannusalaa tai mainontaa, vai julkisrahoitteisia kulttuuripolitiikan ydinaloja, kuten teatteria tai museoita.

Pohjimmiltaan luovan talouden puheessa ei ole kyse taiteesta, vaan kulttuurista tulee kuin mikä tahansa muukin markkinoilla myytävä kulutushyödyke.

Historiallisessa katsannossa ajatus, että taloudellinen toiminta pelkistyisi markkinatoiminnoiksi, on tuore ja poikkeuksellinen näkemys. Poliittisen taloustieteen klassikot 1900-luvun alkuun asti lukivat talouden osaksi laajempaa luonnon ja ihmisyhteisöjen vuorovaikutusta. Kulttuurin taloutta olisi nykyisinkin mahdollista käsitellä paljon luovan talouden puhetta syvällisemmin.

Yksi markkinoita korostavan kulttuuripolitiikan keskeisistä ongelmista on taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen kulttuurialalla. Pienet toimijat, joilla ei ole samanlaisia resursseja kuin suurilla organisaatioilla, joutuvat kamppailemaan rahoituksen ja tukien saamiseksi. Tämä voi johtaa siihen, että ainoastaan taloudellisesti kannattavat projektit saavat tukea, mikä vähentää taiteellista riskinottoa. Nyt keskustellaan siitä, osuvatko leikkaukset jo muutenkin pienillä resursseilla toimivalle taiteen vapaalle kentälle.

Toisaalta markkinoiden korostaminen kulttuuripolitiikassa voi myös kaventaa kulttuurista monimuotoisuutta. Mitä tapahtuu mahdollisuudelle kokeilla, ottaa riskejä ja tutkia uusia ilmaisumuotoja ilman, että tarvitsee vastata markkinoiden odotuksiin tai kulutuskysyntään? Alustojen kautta kulutettavien globaalien sisältöjen ylivalta marginaalin kustannuksella voi uhata taiteellista luovuutta.

Kolmanneksi luovan talouden ja kulttuurin talousvaikutusten korostaminen ei ole tuonut kulttuurille juurikaan lisää resursseja tai arvostusta osana poliittista järjestelmää. Päinvastoin koronapandemian aikana kulttuurialaan suhtauduttiin ”kakkosluokan” politiikkana. Ongelman juurisyyt saattavat palautua myös siihen, että Suomessa ei riittävästi ymmärretä eikä arvosteta aineetonta pääomaa ja arvonluontia.

Kulttuurin taloudellistumisen ehkä vakavimmat ongelmat kytkeytyvät myös käsillä olevaan ekokriisiin.

Ristiriita ekologisen kestävyyden kanssa

Nykyisen kulttuuripolitiikan perusrakenteet ja infrastruktuuri ovat syntyneet fossiilisten polttoaineiden mahdollistaman jatkuvan talouden ja resurssien kulutuksen kasvun aikakaudella. Sen ensimmäisiä koetinkiviä oli 1970-luvun alun öljykriisi, mutta suomalaista kulttuuripoliittista järjestelmää ja infrastruktuuria rakennettiin aina 1990-luvun alkuun asti.

Luovan talouden korostaminen kulttuuripolitiikassa ei ole yksiselitteisen ongelmattomassa suhteessa ekologiseen kestävyyteen. Talouden ja ympäristön ristiriidat ovat ilmeisiä, kun lyhytjänteiset talouskasvutavoitteet asetetaan etusijalle pitkäjänteisen kestävän kehityksen sijaan.

Tällä hetkellä kulttuuripolitiikkaa tai taidetta ei osata kytkeä ekologisen kestävyyden periaatteeseen. Kulttuurialan tulevaisuustyöryhmän ehdotukset puhuivat jonkin verran kulttuurista ja kestävyydestä, mutta pääpaino oli edelleen kulttuurin talouskasvuvaikutuksissa. Samoin tekee nykyinen Petteri Orpon hallituksen ohjelma.

Kulttuuripolitiikassa tarvitaan kuitenkin pitkäjänteisempää ja kestävämpää lähestymistapaa, joka ottaa huomioon myös ympäristövaikutukset ja kestävyysmurroksen tavoitteet. Taide- ja kulttuurialalla tehdään paljon arvokasta aineetonta työtä, joka ei tavoittele taloudellista voittoa. Nykyisessä luovan talouden ajattelussa tällainen toiminta ei välttämättä saa tarpeeksi painoarvoa.

Ympäristötietoisuus ja huoli tulevaisuudesta voivat edesauttaa kulttuurista muutosta, mutta sen toteutumiseen tarvitaan aktiivista poliittista ohjausta, koulutusta, kasvatusta ja tiedotusta sekä taiteilijoiden ja muiden kulttuurivaikuttajien työtä. 2030-lukua kohti kuljettaessa myös kulttuuripolitiikan olisi suotavaa uudistua kohti ekologista kestävyyttä yksipuolisen luovan talouden korostamisen sijaan.

 

****

Tämä juttu on osa Kulttuuri ja markkinat -juttusarjaa. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kulttuurintutkija Kaisa Murtoniemen artikkeli, joka käsittelee taiteen taloudellista mitattavuutta, kuvataiteilija ja yliopistotutkija Kalle Lampelan artikkeli markkinaideologian kahtiajakautuneesta vastaanotosta taidekentällä sekä väitöskirjatutkija Helena Laukkosken artikkeli kaupallista museotoiminnasta.

 

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Jakonen, O. (2022). Kulttuuripolitiikkaa strategisessa valtiossa. Taiteen ja kulttuurin rahoitus ja ohjaus hallinnollisena politiikkana. JYU Dissertations 565. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9211-8

Jakonen, O. & Pyykkönen, M. (2023). The Politics of Economization of Cultural Policy. The institutional changes in the creative economy discourse and entrepreneurial artists in Finnish cultural policy. Nordisk Kulturpolitisk Tidsskrift, 26:2, 126-145. https://doi.org/10.18261/nkt.26.2.3

Jakonen, O. & Sokka, S. (2022). Finnish cultural policy as public funding: Regime view across policy domains. Nordisk Kulturpolitisk Tidsskrift, 25:3, 293–313. https://doi.org/10.18261/nkt.25.3.9

Pyykkönen, M., Kortekallio, K., Kumpulainen, K., Luonila, M., & Sokka, S. (2024). Kohti kestävää kulttuuria. Wisdom Letters, 2024(1). https://doi.org/10.17011/wl/10

Saukkonen, P. (2014). Vankka linnake, joustava sopeutuja vai seisova vesi? Suomalaisen kulttuuripolitiikan viimeaikainen kehitys. Cuporen verkkojulkaisuja 23. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö. https://www.cupore.fi/images/tiedostot/kulttuuripolitiikankehitys.pdf

 

Kuvat: Tapio Haaja / Unsplash, Hanne Salonen / Eduskunta, Hannu Häkkinen / Museovirasto, Wesley Tingey / Unsplash, Hanne Salonen / Eduskunta, Jakosen henkilökuva: Veikko Somerpuro