Lajienvälisen hoivan avulla huolehditaan eläinten hyvinvoinnista

Millainen on eläimen arvokas vanhuus? Miten tulkita eläimen hoivan tarvetta? Eläinten hyvinvointi on 2000-luvun aikana noussut voimakkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihmisen kanssa ja hallinnassa eläville eläimille halutaan tarjota hyvä elämä, johon kuuluu hyvä hoiva. Hoiva ja erilaiset hoivakäytännöt sekä lajienväliset suhteet ovat myös yhteiskunnallisen ja sosiologisen tutkimuksen trenditeemoja.

Olen tutkinut lajienvälistä hoivaa kumppanieläinten kuten hevosten ja koirien kohdalla. Tässä artikkelissa tarkastelen lajienvälistä hoivaa erilaisina aikaan ja paikkaan sijoittuvina kulttuurisina käytäntöinä. Lisäksi havainnollistan lajienvälisen hoivan kytköksiä ihmistenväliseen hoivaan.

Vuorovaikutusta ja valtasuhteita

Lajienvälisellä hoivalla tarkoitetaan yleensä ihmisten ja eläinten välistä hoivaa, vaikka hoivan yhteydessä voidaan puhua myös kasveista. Lajienvälisessä hoivassa on useimmiten kyse siitä, että ihminen hoitaa eläintä, mutta tarkastelun kohteena voi olla myös eläimen ihmiselle tarjoama hoiva esimerkiksi eläinavusteisessa terapiassa.

Lajista riippumatta hoiva paikantuu aina hoivan antajan ja saajan väliseen suhteeseen. Ihmisten ja eläinten välisessä kanssakäymisessä hoivalla on merkittävä rooli, koska se mahdollistaa eläinten asumisen ihmisen luona, eläinten kanssa toimimisen sekä eläinten hyödyntämisen ihmisen tarpeisiin. Siinä missä ihmisen oletetaan usein pärjäävän itsenäisesti, lemmikit sekä tuotanto- ja työeläimet tarvitsevat päivittäin ihmisen hoitoa. Tämä on keskeinen ero lajienvälisen hoivan ja ihmistenvälisen hoivan välillä.

Toinen olennainen ero koskee sanallista ja sanatonta viestintää. Ihmistenvälisessä hoivassa puhe on tärkeä viestinnän väline. Sen sijaan vuorovaikutus eri lajien välillä on sanatonta ja perustuu eläimen toiminnan, eleiden ja muiden kehollisten viestien lukemiseen ja tulkintaan. Tulkintaa helpottaa eläimen tunteminen yksilönä, mikä tuottaa parhaimmillaan myös ymmärrystä eläimen toimijuudesta. Toimijuudella tarkoitan eläimen yksilöllistä kokemusmaailmaa ja omaehtoista toimintaa, joka rakentuu vuorovaikutuksessa ihmisten ja lajikumppanien kanssa.

Vuorovaikutuksen haasteita esiintyy usein myös ihmisten hoivassa. Lajienvälisen hoivan kysymykset voivatkin kannustaa pohtimaan sanattoman vuorovaikutuksen keinoja ihmistenvälisessä hoivassa silloin, kun puhe ei ole esimerkiksi sairauden vuoksi mahdollista tai se on rajoittunutta.

Lajienvälisten suhteiden tutkimus voi siten tuoda uusia näkökulmia keskusteluun ihmistenvälisen hoivan käytännöistä.

Koska hoiva on kehollista ja vuorovaikutuksellista, se on myös tilanteista sekä monesti vastavuoroista. Ihmisten hoivasuhde sisältää molemminpuolista vastuuta, sitoutumista ja riippuvuutta, mutta myös tunteita sekä valtaa. Lajienvälisessä hoivasuhteessa vallalla on erityinen merkitys, sillä lajirajaan liittyvä rakenteellinen hierarkia tekee suhteesta lähtökohtaisesti epäsymmetrisen ja korostaa eläinten haavoittuvuutta. Kysymys toimijuudesta onkin lajienvälisessä hoivassa keskeinen, sillä eläimen toimijuuden tunnustaminen tekee samalla näkyväksi lajienvälisen hierarkian ja valtasuhteet.

Rescue-toiminta on uusi lajienvälisen hoivanmuoto

Lajienväliset valtasuhteet ja vuorovaikutus korostuvat rescue-koirien hoivakäytännöissä. Koirien rescue-toiminta on esimerkki sellaisista uusista lajienvälisen hoivan kulttuureista, jotka ovat viimeisten vuosikymmenien aikana vakiintuneet osaksi laajempaa eurooppalaista lemmikkikulttuuria. Eläinten ylirajaisessa rescue-toiminnassa kodittomia eläimiä tuodaan maasta toiseen ja tarjotaan adoptoitavaksi.

Koirien lähtömaissa paikalliset toimijat tuntevat alueen koirat sekä paikat, joista uusia koiria löytyy. He osaavat siten valita kipeimmin turvaa tarvitsevat koirat, jotka tuodaan tarhoille. Tarhoilla koirat totutetaan ihmisten seuraan ja erilaisiin hoitokäytäntöihin kuten ruokintaan, harjaamiseen ja kynsien leikkaamiseen. Siellä myös suomalaisten rescue-yhdistysten vapaaehtoiset tutustuvat koiriin, hoitavat niitä ja tarkkailevat niiden tapaa suhtautua ihmisiin. Keskeistä on, millä tavoin koira osallistuu vuorovaikutukseen ihmisten kanssa: tuleeko se lähelle ja antaa koskea, vai vetäytyykö se kauemmas. Vapaaehtoisilta vaaditaan taitoa lukea koiria ja niiden toimijuutta, eli tulkita niiden eleistä ja liikkeistä, miltä tilanne niistä tuntuu. Koirien sanattomasta viestinnästä on pääteltävä myös, millaisia tarpeita niillä on hoidon suhteen.

Suomeen adoptoitaviksi tarjottavien koirien valikoinnissa koirien toiminnan ja eleiden tulkitseminen on olennaista. Adoptoitavaksi päätyy tarhojen koirista vain pieni osa, sillä suurin osa on liian arkoja, huonokuntoisia tai vanhoja, jotta ne kykenisivät sopeutumaan adoption tuomaan elämänmuutokseen. Tällöin ne viettävät loppuelämänsä tarhalla. Kuitenkin sekä adoptioon tarjottavien että tarhoille jäävien koirien kannalta sanattoman viestinnän ja koirien yksilöllisen toimijuuden tuntemisen merkitys hyvällä hoivalle on ratkaiseva.

Arvokas vanhuus koskee myös eläimiä

Kuten ihmisille, myös eläimille lääketieteen kehitys mahdollistaa entistä pidemmän ja usein myös terveemmän elämän. Tällöin joudutaan pohtimaan, miten eläinten vanhuusiän hoiva järjestetään.

Erityisesti hevosten kohdalla puhe eläinten aktiivisesta vanhuudesta ja eläkeiästä muistuttaa keskustelua ihmisten ikääntymisestä ja laadukkaasta vanhuudesta. Hevoset elävät usein 20–30-vuotiaiksi, ja iän myötä niiden käyttö esimerkiksi kilparatsastuksessa käy vaikeammaksi.

Tästä asetelmasta voi lukea yhtäläisyyksiä ihmisten eläköitymiseen: samoin kuin hevonen, ihminen on eläkkeelle päästyään täyttänyt tehtävänsä työelämässä ja tulee todennäköisesti tarvitsemaan jossain vaiheessa hoivaa.

Britanniassa viime vuosikymmeninä perustetuissa hevosten vanhainkodeissa hoidetaan enimmäkseen yksityisten ihmisten omistamia ratsuja, joista omistajat eivät halua luopua mutta joita he eivät koe voivansa enää hoitaa itse.

Hevosten vanhainkodeissa tarjottava hoiva keskittyy vanhenevan eläimen elinolosuhteissa ja ruumiissa tapahtuvien muutosten hallintaan. Näitä muutoksia voi hahmottaa liminaalisuuden käsitteellä. Liminaalisuus kuvaa sitä välitilaa, jossa hevonen siirtyy ihmisten tuottamasta aktiivisesta toiminnasta lähemmäs eläimen lajityypillistä, luonnonmukaiseksi ymmärrettyä elämää. Tällaisessa liminaalitilassa hevoselle aiemmin tarjottu päivittäinen hoito, esimerkiksi harjaus, vähenee. Samalla hevosen keho sopeutetaan uuteen tilanteeseen, jossa sille tarjottu aktiivinen ja säännöllinen liikunta jää pois. Koska hevosen paino saattaa tällöin nousta, aiempien hoitorutiinien tilalle tulee painonhallinta. Tällaisten hevosen ruumiillisuutta kontrolloivien hoivakäytäntöjen kautta hevonen on edelleen mukana ihmisten kulttuurissa ja riippuvainen ihmisen hoivasta.

Käsitteellinen liminaalisuus puolestaan viittaa hevosen identiteetin ja sosiaalisten suhteiden perusteelliseen muuttumiseen. Tutkimukseen haastattelemamme tallinpitäjä kuvaa, kuinka hevosilla ”on yhtäkkiä elämälleen tarkoitus, ne ovat palanneet luontoon.” Lainaus kiteyttää hevosen ja ihmisen välisen hoivasuhteen muutoksen, kun ihmisen sille aiemmin varaama rooli ja tehtävät lakkaavat olemasta. Ajatus luontoon palaamisesta ikään kuin siirtää hevosen paikkaa villin ja kesyn välisellä jatkumolla lähemmäs villiyttä. Hevoselle tarjotun hoivan muutos sekä tuottaa että kuvastaa tätä siirtymää.

Eräs hevosten vanhainkotien tehtävistä on aikanaan huolehtia hevosten lopetuksesta. Lopetuksen tavoitteena on tarjota hevoselle hyvä kuolema osana lajienvälisen hoivan käytäntöjä. Keskeistä hyvässä kuolemassa on oikea-aikainen lopetuspäätös, jolla eläinlääkäri yhdessä hevosen hyvin tuntevan henkilökunnan kanssa pyrkii välttämään kivun ja kärsimyksen pitkittymisen. Hyvän kuoleman tuottamiseen voi osallistua myös hevosen läheinen laiduntoveri, joka otetaan mukaan saattamaan lopetettavaa hevosta. Kuten ihmisten, myös eläinten kuoleman käytäntöihin voi siten liittyä hoivasuhteisiin kuuluvaa keskinäisriippuvuutta, haavoittuvuutta ja luottamusta. Luotetun kumppanin läheisyys kuoleman hetkellä on samalla lajirajan ylittävä käytäntö, joka kertoo kuolemaan liittyvästä hoivan tarpeesta lajista riippumatta.

Lajienvälisellä hoivalla voi olla paljon annettavaa ihmistenväliselle hoivalle

Lajienvälisen hoivan kulttuurit eivät ensisijaisesti perustu ulkoapäin annettujen sääntöjen noudattamiseen vaan konkreettisiin hoivakäytäntöihin ja hoivasuhteissa syntyneeseen tietoon toisista olennoista ja niiden tarpeista. Paikallisista hoivakulttuureista muodostuu laajempia verkostoja, jotka määrittävät osaltaan sitä, millaista hoivaa pidetään hyväksyttävänä missäkin tilanteessa. Verkostojen sisällä käsitykset ja tieto hyvästä hoivasta liikkuvat paikasta toiseen, jolloin tietoa voidaan soveltaa uusissa tilanteissa ja sen pohjalta voidaan edelleen muovata käytäntöjä ja yleisempiä suosituksia.

Lajienvälisen hoivan kulttuureihin kiinnittyy paljon tietoa siitä, miten eläimiä on hoidettava. Tämä tieto on tilanteista ja muodostuu eri aineksista, esimerkiksi hoitajan kokemusperäisestä tiedosta, hoitopaikan tiloista, eläinten taustasta ja vuorovaikutuksesta hoitajien ja muiden eläinten kanssa sekä tieteellisestä tiedosta. Yksinomaan yleisen tason tietoon ei lajienvälisessä hoivassa kuitenkaan voida turvautua.

Lajienvälisen hoivan kulttuurit muuttuvat yhteiskunnan eläinkäsitysten ja suhtautumistapojen mukana, osittain siksi, että ihmisten hoivasta saadaan eläinten hoivaan uusia näkökulmia ja käytäntöjä. Sama on mahdollista myös toisinpäin: lajienvälisellä hoivalla voi olla paljon annettavaa ihmisten hoivalle. Tämä koskee erityisesti tilanteita, joissa hoiva perustuu kokonaan sanattomaan vuorovaikutukseen. Lajienvälinen hoiva on kehollista ja tilanteista, mutta niin on myös ihmisten hoiva, vaikkei tätä aina huomioida. Kiinnostus muita eläimiä ja lajienvälisiä suhteita kohtaan voi parhaimmillaan lisätä ymmärrystä ihmisten kehollisuudesta sekä kyvystä lukea sanatonta viestintää myös niissä moninaisissa tilanteissa, joita hoivassa kohdataan.

Lähteet:

Despret, Vinciane (2013). From secret agents to interagency. History and Theory, 52(4), 29–44.

Franklin, Alex & Schuurman, Nora (2019). Aging animal bodies: Horse retirement yards as relational spaces of liminality, dwelling and negotiation. Social & Cultural Geography, 20(7), 918–937.

Greenhough, Beth, Davies, Gail & Bowlby, Sophie (2023). Why ‘cultures of care’? Social & Cultural Geography, 24(1), 1–10.

Puig de la Bellacasa, Maria (2012). ‘Nothing comes without its world’: Thinking with care. The Sociological Review, 60(2), 197–216.

Schuurman, Nora (2023). Volunteer tourism and dog rehoming: Collaborating for interspecies cultures of care. Teoksessa Emerging Voices for Animals in Tourism, toim. Carol Kline & Jes Hooper. CABI.

Schuurman, Nora & Franklin, Alex (2018). A good time to die: Horse retirement yards as shared spaces of interspecies care and accomplishment. Journal of Rural Studies 57, 110–117.

Kuvat: Judy Beth Morris / Unsplash, Hossein Ghaem / Unsplash, Chris Bair / Unsplash