Kuvitelma noitavainoista joita ei ollutkaan

 

Noitavainot tapahtuivat keskiajalla, ja niiden aikana poltettiin noitina miljoonia naisia. Vaiko sittenkään? Tässä tekstissä käsitellään noitavainojen tutkimuksen historiaa ja niihin liittyviä monia, populaarikulttuurissakin elämään jääneitä väärinkäsityksiä.

 

Noitavainojen tutkimuksen historia on yhtä erikoinen kuin itse noitavainojenkin historia. 1970-luvulle saakka noitavainoista kuviteltiin kaikenlaista, ja asiaan perehtymättömän yleisön piirissä elää vieläkin käsitys keskiaikaisista noitavainoista. Todellisuudessa vainot olivat kuitenkin keskiajan jälkeen eli uuden ajan alusta 1400-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin. Kiihkeimmillään vainot olivat Galileo Galilein, yhden suurimman luonnontieteen pioneerin elinaikana (1564–1642).

Toisin kuin monet edelleen uskovat, kaikki noidat eivät myöskään olleet naisia. Ja ennen kaikkea: roviolla ei noituuden vuoksi poltettukaan miljoonia ihmisiä, ei edes sataatuhatta.

On hämmästyttävää, miten suuria virheitä tutkimuksessakin esitettiin noitavainoista totena – ja siis vielä muutama vuosikymmen sitten. Silloin tällöin näkee edelleen aiheesta kirjoitettavan ilman minkäänlaista perehtymistä tutkimukseen.

Noitavainojen selittämistä on tavattomasti haitannut se, että on selitetty sellaista, mitä ei ollut olemassakaan. Mikä selittää noitavainojen tutkimuksen kummalliset harharetket?

Mitä oli noituus?

Euroopan noitavainoja ruvettiin tutkimaan 1700-luvulla muutama vuosikymmen sen jälkeen, kun viimeisimmät suuret oikeudenkäynnit noituudesta syytettyjä vastaan olivat päättyneet. Kuva noitavainoista on muuttunut monta kertaa eri syistä. Eniten sitä muuttivat poliittiset ja ideologiset syyt, sillä tutkimuksen teoriat saivat sisältönsä yhteiskuntaa koskevista yleisesti arvioista.

Toinen likimain yhtä suuri vaikuttaja on ollut taide eli romaanit, elokuvat, sarjakuvat ja populaari musiikki. Niillä on usein ollut noitavainojen kuvaan suurempi vaikutus kuin tutkijoiden kuivakkailla esityksillä. Sitä vastoin tutkijat ovat silloin tällöin omineet vaikutteita kulttuurisista trendeistä ja käyttäneet niitä lähtökohtinaan. Se on johtanut muodikkaisiin mutta vääriin selityksiin.

Sitä vastoin tutkijat ovat silloin tällöin omineet vaikutteita kulttuurisista trendeistä ja käyttäneet niitä lähtökohtinaan.

Jo pelkästään käsite noituus haittaa asiaa. Käsite viittaa nykyään lähinnä noitasapattiin lentäviin ja paholaista palvoviin noitiin. Se on vain yksi – vieläpä harvinaisin – noituuden, magian ja taikauskon muoto. Noitasapatin uskottiin olevan salaperäinen juhlapaikka, jonne paholainen kutsui noidat, joita piti liittolaisinaan.

Tällainen teoria paholaisen palvontaan ja noitasapattiin liittyvästä noituudesta syntyi kuitenkin vasta keskiajan jälkeen, 1400-luvun puolivälissä. Sen loivat kirkonmiehet. Se oli siis uusi teoria noituudesta, ja se oli uusi rikos. Keskiajalla ei uskottu noitasapattiin lentäviin noitiin, vaikka sielujen kykyä lentää ruumiistaan irrallaan pidettiin totena.

Mitä noituus sitten oli? Yksiselitteistä on vain noituudella vahingoittaminen. Tällainen noituus on ikivanha uskomus ja ikivanha rikos, joka tunnettiin jo niin sanotussa Hammurabin laissa (noin 1760 eaa.). Vahingoittaa voitiin pahalla silmällä, kirouksella tai joillakin taikamenoilla. Nämä uskomukset ovat ikivanhoja ja yleismaailmallisia.

Hyvää tarkoittava taikuus on sekin iänkaikkinen tapa. Mutta siitä tuli rikos Euroopassa vasta 1500-luvulta alkaen, joskin siitä oli voitu tuomita aikaisemminkin kirkollisen kurinpidon piirissä. Nykyisen Suomen puolella Ruotsin valtakuntaa hyvää tarkoittava taikuus tuli johdonmukaisesti maallisen oikeuden rikokseksi vasta 1660-luvulla. Tätä ennen hyvää tarkoittavaa noituutta ei nähty rikoksena, eikä monissa kulttuureissa sitä ole kriminalisoitu koskaan.

Noitasapatin vietosta syytettiin useimmiten, joskaan ei pelkästään, naisia. Muusta noituudesta ja taikuudesta syytteeseen joutui naisia ja miehiä vaihtelevasti.

Kuka laski miljoonat naiset?

Se, mistä kuvitelma miljoonista tuomituista noitanaisista syntyi, on hassu tarina. Vuonna 1792 Gottfried Christian Voigt selvitti, että hänen pienessä keskisaksalaisessa kotikaupungissaan, Quedlinburgissa, tuomittiin kuolemaan 40 ihmistä kolmenkymmenenvuoden aikana. Hän päätteli rohkeasti, että noitia vainottiin aina sama määrä kaikkialla Euroopassa. Noitavainojen ajaksi hän uskoi 650 vuotta. Yksinkertainen asukaslukuun suhteutettu laskelma toi tulokseksi, että noitavainoissa kuoli 9 442 994 ihmistä. Ei Voigtkaan pitänyt lukua tarkkana, mutta hänen mielestään tämä suuruusluokka oli kuvaava

Vuosikymmenien työläs oikeuslähteiden tutkimus on tehnyt pilkkaa Voigtin laskelmasta. Tiedetään, että Euroopassa erilaisesta noituudesta tai taikuudesta syytettiin vuosina 1450–1750 noin 200 000 ihmistä. Jotkut tutkijat pitävät lukua liian suurena, jotkut hiukan liian pienenä.

Itse olen pitänyt mahdollisena hieman korkeampaa lukua. Syynä on se, että monet perinteellisen noituuden tai taikuuden vuoksi nostetut syytteet ovat useimmilla alueilla saaneet tutkijoilta vähemmän huomiota kuin noidat, joiden uskottiin lentäneen noitasapattiin. Noitasapattiin matkanneita oli kuitenkin vähemmistö syytetyistä. Silti ne ovat kiinnostaneet tutkijoita eniten. Sen vuoksi osa tavallisista noituus- ja taikuussyytteistä on voinut jäädä huomaamatta.

Kuolemantuomioita on annettu noin 40 000–60 000. Tavallisin langettava tuomio oli sakko tai sen korvannut ruumiinrangaistus. Useimmat syytetyt vapautettiin.

Noitavainojen kauhea maine tulee siitä, että ajoittain siellä täällä todellakin oli karmeita, mielipuolisen hysteerisiä joukkovainoja.

Noitavainojen kauhea maine tulee siitä, että ajoittain siellä täällä todellakin oli karmeita, mielipuolisen hysteerisiä joukkovainoja. Ne syntyivät noitasapattiin liittyvän noituuden vuoksi, ja juuri niissä kaikenlaiset laittomuudet ja raaka väkivalta olivat tavallisia. Tällaiset oikeudenkäynnit levisivät helposti, koska syytetyiltä voitiin puristaa muiden noitasapatissa olleiden nimiä.

Tiedetään kuitenkin varmasti, että joskus ihmiset lörpöttelivät vihamiehistään kaikenlaisia joutavuuksia tarkoituksellisen ilkeyden vuoksi.

Silti noituus oli harvinainen rikos. Noitavainojen aikana useimmilla käräjillä oli tämän tästä vuosikausia, jolloin ketään ei pantu syytteeseen noituudesta.

Keskiajalla ei tunnettu lentäviä noitia

Keskiajalla ei tiedetty mitään noitasapattiin lentävistä ihmisistä. Kuvitelma keskiaikaisista noitavainoista on häpeäksi ja varoitukseksi tutkijoille. Asia selvisi 1970-luvun puolivälissä. Kaksi tutkijaa, toisistaan silloin tietämättä, päätyivät samaan tulokseen. Toinen oli Norman Cohn teoksessaan “Europe’s Inner Demons. An Inquiry Inspired by the Great Witch-Hunt” vuodelta 1975. Toinen käänteentekevä tutkimus oli Richard Kieckheferin teos “European Witch Trials. Their Foundations in Popular and Learned Culture, 1300–1500”, joka ilmestyi vuotta myöhemmin.

Molemmat osoittivat, että keskiaikaisille oikeudenkäynneille noitasapattiin lentäviä naisia vastaan ei ole kuin yksi lähde. Se oli Ètienne-Léon de Lamothe-Langonin teos Ranskan inkvisition historiasta vuodelta 1829. Cohn ja Kieckhefer osoittivat yksityiskohtaisen lähdetyön perusteella, että kirja on puuta heinää.

Varmasti kirja olisikin jäänyt unohduksiin, kuten monet 1800-luvulla syntyneen goottilaisen viihdekirjallisuuden tuotokset, mutta kaksi historiantutkijaa luotti teokseen. Toinen oli Wilhelm G. Soldan noitavainojen historiassaan (1843) ja toinen Joseph Hansen. Hansen liitti de Lamothen kuvaamat oikeudenkäynnit omaan muutoin luotettavana pidettyyn lähdekokoelmaansa (1901). Hän huomautti kuitenkin rehellisesti, että mitään tietoa de Lamothen alkuperäisistä lähteistä ei löytynyt. Sitä ei tuolloin pidetty kummallisena. Arkistojärjestelmät olivat kehittymättömät, ja asiakirjoja tuhoutui suurin määrin.

Tutkijat sivuuttivat Hansenin kriittisen huomautuksen. Oli helpompaa lörpötellä ihmeellisistä asioista kuin käydä käsiksi sen selvittämiseen, mistä tarinat olivat peräisin.

Hansenin jälkeen vasta Kieckhefer ja Cohn lukivat de Lamothen teoksen. Tutkijoiden piirissä taru karmeista keskiaikaisista noitavainoista loppui siihen, mutta se elää edelleen populaarikulttuurissa.

de Lamothe julkaisi kenties kaikkiaan noin 400 nimikettä. Hän kirjoitti enimmäkseen melodramaattisia tarinoita mystiikasta ja vampyyreista. Hän keksi historian lähteitä satamäärin. Hän väärensi myös oman sukuhistoriansa, keksi osan nimestään ja senkin, että olisi ollut historiantutkija.

Valistusajan optimismista maailmansotien pessimismiin

Valistusajalla noitavainoja kuvattiin kirkon mielivaltana ja tietämättömyyden tuomana yhteiskunnan painajaisena. Kuitenkin uskottiin, että valistusajan myötä kaikesta sellaisesta päästäisiin. Optimismi kesti vuoteen 1914 eli ensimmäisen maailmansodan syttymiseen.

Sen jälkeen noitavainotutkimusta on leimannut pessimistinen vire. Vainot on kuvattu usein ikään kuin kaikkien vainojen prototyyppinä. Tätä kuvausta toinen maailmansota ja juutalaisvainot vahvistivat jopa niin, että eri vainojen kuvauksista katosivat kaikki niihin vaikuttaneiden historiallisten tilanteiden erityispiirteet.

Sen jälkeen noitavainotutkimusta on leimannut pessimistinen vire. Vainot on kuvattu usein ikään kuin kaikkien vainojen prototyyppinä.

Optimistisempi näkemys löytyi kuitenkin tutkimuksen ulkopuolelta. 1960-luvulla vahvistuivat myös jo vuosikymmeniä aikaisemmin syntyneet mielikuvat myönteisestä noituudesta. Se katsottiin yhdeksi henkisen elämän vaihtoehdoksi markkinatalousjärjestelmän rationalistiselle, ”kylmälle” talouden ja tieteen logiikalle. Tämä liike on sittemmin yhdistynyt monenlaisiin niin sanottuihin uususkonnollisiin virtauksiin tai New Age -liikkeisiin.

Jo ennen toista maailmansotaa suosittu teos noituudesta kiinnostuneiden piirissä oli Margaret Murrayn kirja ”The Witch-Cult in Western Europe” vuodelta 1921. Murrayn kummallisia keksintöjä on ajatus, että paholaiset noitanaisten juhlissa olivat sittemmin Euroopasta hävinneen pienikokoisen kääpiörodun jäseniä. Hän piti noitasapatin paholaiskuvitelmia totena.

Historiantutkijoiden piirissä Murrayn teosta ei pidetty tietokirjallisuutena, tutkimuksesta puhumattakaan. Mutta Murrayn ajatukset levisivät hyvin, sillä maailmassa aikanaan kenties eniten käytetty tietosanakirja Encyclopædia Britannica julkaisi hänen esityksensä noitavainoista vuonna 1929. Sittemmin esitystä korjattiin, mutta kokonaan uusi teksti kirjoitettiin vasta 1960-luvun lopulla.

Naiset noitina – vaikein kysymys?

Noitavainot saivat suuren sijan myös feministisessä liikkeessä ja naistutkimuksessa 1900-luvun lopulla. Se oli osa kasvanutta mielenkiintoa naisten historiaa kohtaan. Tärkeimpiä tämän suunnan noita-aiheisia klassikoita on Marianne Hesterin teos ”The Dynamics of male domination using the witch craze in 16th- and 17th-century as a case study” vuodelta 1990. Hester loi feministiteoreettisen mallin, jolla hän selitti noitaoikeudenkäyntejä.

Historiantutkijoiden joukossa hänellä ei ole ollut seuraajia. Muiden muassa Christina Larner, Diana Purkiss, Lyndall Roper ja tamperelainen Raisa Maria Toivo ovat arvostelleet Hesterin yksioikoisia näkemyksiä.

Naistutkijoiden merkitys kuvitelmien oikaisemisessa onkin ollut suuri, sillä miehiä – etenkään keski-ikäisiä tai vielä varttuneempia – ei tähän keskusteluun ole juuri huolittu. Koulukunnan ajatuksiin kuului, että miehet olivat saaneet sanansa sanoa jo syyttäjien pöydän takaa.

Noitavainojen aikakaudella ei kuitenkaan ajateltu, että noitia vainotaan. Asian katsottiin olevan päinvastoin: noidat vainosivat kunnon ihmisiä.

Noitavainojen aikakaudella ei kuitenkaan ajateltu, että noitia vainotaan. Asian katsottiin olevan päinvastoin: noidat vainosivat kunnon ihmisiä. Tämä on tyypillistä kaikissa vainoissa. Ajattelemme usein, että vainotuissa ihmisissä täytyy olla jotakin erikoista, koska heitä vainotaan. Sekin on väärä ajatus; kuka tahansa saattoi joutua noituudesta syytetyksi.

Sen sijaan vähemmän on pohdittu sitä, mikä tekee ihmisestä vainoojan. Nykyisessä tutkimuksessa on selvää, että niin noitavainoissa kuin esimerkiksi juutalaisvainoissa se joukko, mitä kutsutaan tavalliseksi kansaksi, oli usein vahvasti ja omasta halustaan mukana vainoojana, jopa aloitteen tekijänä. Tämä seikka näkyy myös nykyajan uskonnollisissa ja poliittisissa vainoissa eri puolilla maailmaa. Niiden selvittelyssä olisikin opittavaa noitavainojen tutkimuksesta.

Kuitenkin noitavainoissa tapettiin ihmisiä paljon vähemmän kuin niiden aikaisissa kristittyjen keskinäisissä uskonvainoissa. Ja 1900-luvun vainoihin nähden noitavainot olivat perin pieni episodi historiassa.

 Kuitenkin noitavainoissa tapettiin ihmisiä paljon vähemmän kuin niiden aikaisissa kristittyjen keskinäisissä uskonvainoissa.

Tutkimus elämäntavan osana

Noituus on edelleen yksi suosittu elämäntavan kysymys, joskaan ei kovin yleinen. Noituuden voimat, mitä niiksi katsotaankaan, nähdään länsimaissa nykyisin myönteisinä hengen voimina eikä pahan voimana. Historiantutkija ei tällaisia oppeja arvostele, sillä elämän tavan kannustimet ovat itse kunkin valittavissa. Historiantutkija voi arvostella vain sitä, mitä esitetään historiassa tapahtuneeksi.

Toisenlaisen elämäntavan innoittajana noituus näyttää kuitenkin 2000-luvulla antaneen sijaa vahvistuneille uusshamanistisille liikkeille. Suhteessa historiakuvaan ilmiö on samankaltainen. Historialla selitetään sitä, mitä ajatellaan ja uskotaan shamanismista.

Kuvitelmat noitavainoistakin koskevat ilmiötä, jota sellaisenaan ei koskaan ollut olemassakaan. Mielikuvat ovat palvelleet erilaisten ryhmien erilaisia tavoitteita. Mielikuvat ovat toimineet myös yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden argumenttina. Samalla tavalla uusshamanismi on tutkimuksen rinnalle luotu ilmiö, joka saa sellaisia tehtäviä, joita tutkimus ei voi asettaa.

Se ei ole väärin. On hienoa, että ihmiset etsivät menneisyydestäkin virikkeitä elämäntavan uudistamiseen.

Se ei ole väärin. On hienoa, että ihmiset etsivät menneisyydestäkin virikkeitä elämäntavan uudistamiseen. Henkisyydellä on ihmiselle merkitys, joka ei rajoitu enempää uskontoihin kuin tutkimusten lähdeluetteloihin.

Sen sijaan ongelma syntyy, jos yhteiskuntapoliittisesta argumentista tai opinkappaleista tulee tutkimusta ohjaava peruste tai jopa tutkimuksen arvostelun kriteeri. Sellainen heikentää kaiken kulttuuritutkimuksen arvovaltaa. Se olisi harmillista tänä aikana, jolloin historia-, yhteiskunta- ja kulttuuritieteillä voisi nähdäkseni olla erityisen suuri rooli maailman ristiriitojen ymmärtämisessä ja ongelmien ratkaisemisessa.

 

 

***

 

Kuvat järjestyksessä: bannerikuva Mark Tegethoff/Unsplash, muut kuvat järjestyksessä Ksenia Yakovleva/Unsplash, Pixabay/Pexels, Revac Film's & Photography/Pexels, Pamoni Photograph/Pexels ja Monstreta/Pexels.