Kierrätystä voisi kehittää tarjoamalla jätekansalaiselle seuraavaksi porkkanaa

Kiertotalouteen siirtyminen edellyttää, että ihmiset kierrättäisivät arjessa jätteensä selvästi entistä paremmin. Yrityksille kiertotaloutta markkinoidaan tilaisuutena tehdä voittoa, kansalaisia taas suostutellaan kierrättämään valistuksella ja moraaliin vetoamisella. Kasvaisiko kierrätysinto, jos asetelma käännettäisiin toisin päin?

Miksi en lajittelisi roskiani? Lajittelenhan kaiken muunkin. Tämä on arkea, elämää. Eikä lainkaan vaikeaa. Kierrätys alkaa lajittelusta. Kun lajittelen, joku toinen voi jalostaa roskistani jotain uutta. Maitotölkeistä valmistetaan uusia kartonkipakkauksia ja hylsykartonkia, lasipurkki uudestisyntyy lasipurkkina tai -pullona. Banaaninkuorista ja kahvinporoista saamme ravinteet takaisin luonnon kiertokulkuun ja lisäksi uusiutuvaa biokaasua energianlähteeksi. Sanomalehti ei elä vain kahdesti, vaan jopa viidesti tai kuudesti. Lasi ja metalli voidaan sulattaa ja muovata uusiksi tavaroiksi jokseenkin ikuisesti. (Lähde: kiitoskunlajittelet.fi/miksi-lajitella)

Näin helpolta ja yksinkertaiselta se kuulostaa: lajittelu ja lopulta kaiken kierrättäminen mahdollisimman vähän jätettä tuottaen. Kierrättämistä on pyritty edistämään pitkään, ja viime vuosina kaatopaikkojen määrä on vähentynyt lähes olemattomiin. Euroopan Unionin tavoitteena on kiertotalouteen siirtyminen, ja siksi unioni haluaa nostaa kierrätettävien jätteiden osuutta jäsenmaissaan. Suomen viimeaikaiset satsaukset esimerkiksi muovinkierrätykseen ovatkin osa pyrkimystä nostaa kierrätysprosentti EU:n vaatimalle tasolle: EU:n tavoitteiden mukaan vuonna 2035 jo 65 % yhdyskuntajätteistä tulisi kierrättää.

Kierrättäminen ei silti vieläkään toimi toivotulla tavalla, ja EU:n jäsenmailleen asettamiin tavoitteisiin on vielä pitkä matka. Syitä kierrätyksen toimimattomuuteen on monia.

Ihmisten kierrätysintoa on pyritty lisäämään käytännössä valistuksella.

Ensinnäkään kierrätyksen välitöntä palkitsevuutta ei ole aina helppo nähdä. Se vie aikaa, ja ahkerastakaan lajittelusta on harvoin mahdollista saada minkäänlaista taloudellista hyötyä. Lajittelu vie tilaa kodeissa, ja jos kierrätyspisteitä ei löydy lähistöltä, kierrättäjä saattaa joutua jopa maksajan rooliin kuljettaessaan polttomoottorin voimin jätteitään oikeisiin paikkoihin. Esimerkiksi muovin kierrättämiseen tarkoitetut kierrätysastiat sijaitsevat monessa kunnassa suurien automarkettien yhteydessä, joten moni joutuu kuljettamaan jätteitään kauas.

Usein ihmisille on epäselvää, miten mikäkin pakkaus kierrätetään, eivätkä tuottajat noudata mitään tiettyjä standardimerkintöjä, jotka helpottaisivat asiaa. Ruoan tuotanto- ja pakkausjärjestelmää ei ole suunniteltu kierrätettävyys edellä.

Kierrättämisen lisääminen on paljolti kotitalouksien aktiivisuuden varassa, koska yhdyskuntajätteet syntyvät suurimmalta osin kotitalouksissa ja Suomessa kierrätys perustuu roskien lajitteluun etukäteen. Ihmisten kierrätysintoa on pyritty lisäämään käytännössä valistamalla ja jakamalla tietoa kierrättämisen hyödyistä. Lajitteluun velvoitetaan myös laissa, mutta lajittelematta jättämisestä ei tavallisesti määrätä sanktioita.

Ympäristökansalaisuudesta jätekansalaisuuteen

Jätehallinnan tavoitteiden onnistuminen riippuu siis tavallisista ihmisistä ja heidän arjen toimistaan. Millaisia ihmisiä jätehallinta tarvitsee, jotta yhdyskuntajätteiden kierrätysprosenttia voisi nostaa? Entä millä keinoilla heitä pyritään muokkaamaan eettisesti toimiviksi jätekansalaisiksi, jotka lajittelevat jätteensä yhä useampiin eri materiaaleihin?

Näihin kysymyksiin etsin vastauksia pro gradu -tutkielmassani Jätekansalaisuuden rakentuminen kiertotaloudessa. Teoreettisesti työtäni ohjasi ympäristökansalaisuuden käsite, jota soveltamalla tutkin kansalaisuutta kiertotaloudessa.

Viime vuosina kansalaisuuden käsitettä on käytetty kuvaamaan yksilön roolia yhteiskunnassa laajemmin, perinteisen valtio–kansalainen suhteen ulkopuolella. Ekologisten ongelmien ratkaisemiseksi kehitetyn ympäristökansalaisuuden käsitteen vaikutusvaltaisin teoreetikko Andrew Dobson ajattelee, että ympäristökansalaiset ovat vastuussa toisilleen ekologisen jalanjäljen kautta: se, joka käyttää suuremman osuuden maapallon resursseista, on vastuussa niille, jotka elävät vähillä resursseilla tai kärsivät liikakäytön seurauksista.

Ympäristökansalaisten voi ajatella olevan vastuussa toisilleen ekologisen jalanjäljen kautta.

Ympäristökansalaisuutta määrittävät ennen kaikkea velvollisuudet ja vastuut toisia kansalaisia kohtaan sekä kansalaishyveet. Dobsonin mukaan ympäristökansalaisen tärkein hyve on oikeudenmukaisuus, jolla pyritään mahdollisimman laajaan hyvinvointiin.

Perinteisesti kansalaisuuden teoriat ovat erottaneet toisistaan yksityisen ja julkisen elämänalueen, kodin piirin ja poliittisena pidetyn julkisen kansalaistoiminnan. Feministiset teoriat taas ovat jo pitkään painottaneet myös kodin olevan nykymaailmassa poliittisten valintojen ja kiistojen paikka. Ympäristökansalaisuus omaksuu tämän ajatuksen kotitalouksien poliittisuudesta. Koti onkin se paikka, jossa esimerkiksi kierrätysvalinnat tehdään.

Gradussani johdin ympäristökansalaisuuden pohjalta jätekansalaisuuden käsitteen tarkastelemalla kansalaisten oikeuksia, velvollisuuksia, hyveitä ja poliittista toimintaympäristöä. Jätekansalaisuuden avulla pyrin selvittämään informaatio-ohjauksen tuottamia odotuksia jäte-eettisesti toimivasta kansalaisesta. Informaatio-ohjaus tarkoittaa kuntien tai valtion tuottamaa kansalaisten ohjaamista tiedon ja valistuksen avulla.   Kansalaisiin vedotaan, jotta he toimisivat yhteisen hyvän eteen. Kierrättäminen nähdään kaikkien elinympäristöä ja tulevaisuutta hyödyttävänä toimena, johon jokaisen olisi osallistuttava.

Paljon velvollisuuksia, vähemmän oikeuksia

Tutkielmani aineistona oli 14 lappilaisen jätetoimijan haastattelua. Haastateltavat toimivat kunnan, valtion ja yksityisen sektorin palveluksessa jätehallinnan tehtävissä. Yksi työskenteli aiheen parissa toimivassa kansalaisjärjestössä.

Aineiston analyysissä nousi esille, että kansalaisia pidetään velvollisina hoitamaan jätteiden lajittelu, pitämään jätepisteet siisteinä, vähentämään jätteiden tuottamista ostamalla vain tarpeeseen ja lopulta kustantamaan koko järjestelmä asiakasmaksuilla. Tuottajilla taas on laillinen vastuu huolehtia siitä, että heidän myymänsä pakkaukset on mahdollista kierrättää. Tätä varten tuottajat ovat perustaneet Rinki Oy -nimisen yhtiön, jonka vastuulla on tuottajavastuun alaisten kierrätyspisteiden olemassaolo ja ylläpito. Eräs haastateltavistani kuitenkin epäili, että tuottajavastuun kustannukset lankeaisivat välillisesti kansalaisten maksettavaksi.

Jätekansalaisuus määrittyy siis ennen kaikkea velvollisuuksien kautta. Oikeuksia jätekansalaisella on huomattavasti vähemmän. Tämä oli yllättävää, sillä oikeuksilla on keskeinen asema nykyajan käsityksessä kansalaisuudesta. Jätekansalaisen oikeutena pidettiin haastatteluissa oikeutta kierrättää asianmukaisesti – eli oikeutta suorittaa velvollisuutensa.

Jotta jätekansalaisuutta voi toteuttaa, oikeus tarpeeksi lähellä olevaan kierrätyspisteeseen on tärkeä.

Jotta jätekansalaisuutta voi toteuttaa, oikeus tarpeeksi lähellä olevaan kierrätyspisteeseen on tärkeä. Eettistä ja ruumiillista suhdetta oikeaoppiseen jätteidensä kanssa olemiseen on vaikea löytää, jos infrastruktuuria niiden lajittelua varten ei ole saatavilla lähialueilla. Esimerkiksi muovin kierrättäminen takkuaa edelleen monilla paikkakunnilla osittain kierrätyspisteiden pienestä määrästä johtuen. Toisena oikeutena pidettiin ”valinnanvapautta”, kansalaisten oikeutta valita tai kilpailuttaa oma jätekuljetuksensa.

Jätekansalaisen hyveeksi osoittautui aineiston analyysin perusteella aktiivinen kuluttajakansalaisuus. Poliittisen osallistumisen sijaan painotettiin siis kuluttajan vallan käyttämistä yrityksiin, esimerkiksi antamalla kielteistä palautetta tarpeettoman järeästi pakatuista (ja siis paljon jätteeksi muuttuvaa materiaalia tuottavista) tuotteista.

Kuten tekstin aloittanut lainaus lajittelun syistä kertoo, jäte nähdään ja sitä markkinoidaan arvokkaana resurssina. Kansalaisilla on velvollisuus kierrättää, jotta tärkeät materiaalit saadaan talteen. Jätekansalaisuus kiinnittyy paikallisen siisteyden sijasta globaaliin resurssinäkökulmaan, ja sen merkitystä perustellaan tarpeella kerätä jäte materiaalina.

Kuka saa ja kenelle annetaan?

Mikä on kansalaisen rooli jätehallinnassa? Jätekansalainen on vastuullinen toimija joka pitää jätepisteet siistinä, lajittelee ja kierrättää aina kun mahdollista, hoitaa maksunsa, ei osta turhaa jätettä tuottavia asioita ja käyttää voimaansa kuluttajana vaikuttaakseen tuottajiin. Niin ympäristöliike kuin valtiot ovat pyrkineet vetoamaan kansalaisen velvollisuudentuntoon ja moraaliin jo vuosikymmenien ajan, kuten esimerkiksi jätteiden etiikkaa tutkinut Gay Hawkins on tuonut esiin. Velvollisuudentunto on kuitenkin usein johtanut syyllisyydentuntoon, ei välttämättä toimintaan.

Euroopan Unionin kiertotalousstrategioiden muotoutumista tutkinut Jacob Hasselbalch on tuonut esille, että yrityksille kiertotaloutta markkinoidaan nykyään aiempaa enemmän tilaisuutena tehdä voittoa. Kiertotalous esitetään siis uutena mahdollisuutena kasvattaa liiketoimintaa.

On kuitenkin perusteltua kysyä, onko tämä lähestymistapa toimiva. Entä, jos koko asia käännettäisiin toisin päin: kansalaisille tarjottaisiin taloudellista hyötyä kierrätyksestä ja yrityksiä taas vastuullistettaisiin kierrätyksen toteutumisesta?

Panttipullojen 90 prosentin kierrätysaste on saavutettu erityisesti sen avulla, että palautetuista pulloista maksetaan rahaa takaisin.

Ajatellaan esimerkiksi panttipullojen ja paperin keräämisen järjestelmiä. Suomalainen pullopanttijärjestelmä on kierrätyksen menestystarina. Noin 90 prosentin kierrätysaste on saavutettu erityisesti sen avulla, että palautetuista pulloista maksetaan rahaa takaisin. Samankaltainen systeemi on käytössä muissakin Pohjoismaissa. Kun matkustaa maahan, jossa pulloista ja tölkeistä ei makseta panttia, huomaa, kuinka paljon niitä lojuu roskakoreissa ja yleisillä alueilla.

Rauno Lahtisen historiikissa ”Jätteestä arvopaperiksi” – Turkulaisen paperinkeräyksen tarina kerrotaan, miten suomalaisia takavuosina houkuteltiin kierrättämään paperia. Jätepaperia vastaan ihmisille on tarjottu esimerkiksi sokerinosto-oikeuksia, Jäte-Joonas-karamelleja, kelloja, nukkeja, 11-osaista kielikurssilevysarjaa ja mahdollisuutta voittaa lomamatka Hampuriin. Paperinkeräyksestä palkittiin myös esimerkiksi tukemalla Unkarin kansannousun uhreja sekä SPR:n keräyksiä viiden sairasauton hankkimiseksi ja hankkimalla televisioita kouluihin. Nykyään paperinkeräys toimii erinomaisesti huolimatta siitä, ettei tällaisia kannustimia enää käytetä.

Viime vuonna Soinin kunnassa toteutettiin kokeilu, jossa paikallisesta K-kaupasta ostettujen jugurttipurkkien ja jauhelihapakkauksien palauttamisesta maksettiin 5–10 sentin pantti. Lisäksi muusta kierrätysmuovista maksettiin kiloa kohden yksi euro ”PlasticCoin”-rahaa, joka toimi maksuvälineenä yhteistyökumppaneina toimivissa paikallisissa kaupoissa. Kokeilua pidettiin erittäin onnistuneena, sillä satojen panttipakkausten ohella kampanjassa kerättiin 850 kiloa kierrätysmuovia, ja kokeilu herätti kiinnostusta mediassa valtakunnallisesti.

Lopuksi: lisää kannustimia jätekansalaisille?

Vaikka valistamisen ja tiedon avulla saataisiin muutettua kansalaisten arvoja, itse kierrättäminen ei välttämättä lisäänny.  Pelkkään moraaliin ja etiikkaan tai vastuullisuuteen perustuva jätekansalaisuus ei ole toimivaa. Esimerkiksi ruotsalaisessa jätetutkimuksessa on havaittu jätepisteiden läheisyyden olevan tärkein kierrättämiseen houkutteleva tekijä.

Olisiko muovi- tai kartonkipakkausten kierrätysjärjestelmä sitten mahdollista nostaa kukoistukseen, jos käytössä olisi taloudellisia kannustimia, kuten pantillisia pakkauksia tai kierrätetystä jätekilosta maksettava korvaus? Entä, jos jätekansalaisilla olisi mahdollisuus kerätä rahaa kierrättämällä ja yrityksillä taas velvollisuus laajentaa panttijärjestelmää?

Tällä hetkellä jätekansalaisuus on melko yksipuolista velvollisuuksien ja vastuiden kanssa kamppailua. Koska kansalaiset ovat jätehallinnan tärkeimpiä toimijoita, olisi syytä harkita erilaisia keinoja kierrätysinnon nostattamiseksi.

***

Pääkuva ja kuvat 2 ja 4: Inka Lähteenaro / Ilmiö
Kuva 1: Christian Wiediger (Unsplash)
Kuva 3: Jon Moore (Unsplash)

***

Jäte-juttusarja Ilmiössä syksyllä 2019

Tämä teksti on toinen Ilmiön jäteaiheisessa juttusarjassa ilmestyneistä jutuista. Sarjassa tutkitaan jätettä yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä sekä sukelletaan jätesuhteemme syvyyksiin. Millaisia toiveita, odotuksia ja pelkoja jätteeseen liittyy? Mikä ylipäätään tekee jätteestä jätettä, ja onko jätteetön yhteiskunta mahdollinen?

Aiemmin sarjassa on ilmestynyt Olli Pyyhtisen ja Jarno Valkosen teksti: Jätteen yhteiskunnassa unelmoidaan jätteettömyydestä.