Uhka turvallisuudelle vai kotouttamisen keino? Kaksoiskansalaisuuden lyhyt historia

Kaksoiskansalaisuutta vastustettiin pitkään kansainvälisessä politiikassa. Voimistuneen globalisaation myötä vuosituhannen vaihteessa oltiin jo tilanteessa, jossa suurin osa valtioista hyväksyi kaksoiskansalaisuuden ja näki siinä etuja. Nykyisessä keskustelussa Suomessa painottuvat jälleen uhkakuvat ja haasteet, kirjoittavat kaksoiskansalaisuutta tutkineet sosiologit Jussi Ronkainen ja Marko Kananen.

Tämän jutun voi kuunnella myös äänikirjana (kesto 10:13).

Mihin poliittisen yhteisön rajat ulotetaan, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia sen jäsenille määritellään ja millaista identiteettiä yhteisölle ja sen jäsenille luodaan? Näiden poliittisten kysymysten ytimessä on käsitys kansalaisuudesta.

Perinteisesti kansalaisuutta on tarkasteltu kansallisvaltion näkökulmasta, jolloin se on tarkoittanut tietyn rajatun järjestelmän jäsenyyttä. Kaksoiskansalaisuus haastaa kuitenkin tämän ajattelutavan. Kaksois- tai monikansalaisuus on asema ja side, jossa täyttyvät lähtökohtaisesti kaikki edellä mainitut kansalaisuuden ulottuvuudet mutta kahteen tai useampaan valtioon sidottuna.

Koska kaksoiskansalaisuus rikkoi kansallisvaltioiden rajattuun jäsenyyteen perustuvaa kansainvälistä järjestelmää, sitä pyrittiin rajoittamaan pitkään. Pontta kaksoiskansalaisuuden leimaamiseen haettiin moralisoivalla paheksunnalla, jossa kaksoiskansalaisuus yhdistettiin kaksinnaimiseen, moniavioisuuteen, epälojaaliuteen ja ihmettelyyn siitä, miten kukaan voisi palvella kahta herraa.

Vastustuksen taustalla oli klassisen nationalismin ajatus siitä, että kansalaisuus on jakamaton lojaalisuusside kansalaisen ja yhden valtion välillä, ja koska kaksoiskansalaisilla näitä siteitä on useita, he ovat lähtökohtaisesti epälojaaleja ihmisiä. Kaksoiskansalaisuutta vastustettiin 1900-luvun loppupuolelle asti, koska sen ajateltiin tuovan lisähaasteita valtioiden välille ratkottaessa asevelvollisuuden suorittamiseen, äänestämiseen, verotukseen ja diplomaattiseen suojeluun liittyviä kysymyksiä. Tavoitteena oli kansalaisuussiteen ja kansalaisten aseman pitäminen mahdollisimman yksinkertaisena.

Kaksoiskansalaisuuden ajateltiin tuovan lisähaasteita valtioiden välille.

2000-luvun alussa oltiin kuitenkin nopeasti jo tilanteessa, jossa kaksoiskansalaisuuden vastustaminen kävi hyvin vaikeaksi. Pääsyynä muutokseen olivat voimistunut globalisaatio, ihmisten alati lisääntyvä liikkuminen sekä heidän ylläpitämänsä moninaiset ylirajaiset siteet. Kehityksen seurauksena kaksoiskansalaisuudesta ryhdyttiin hakemaan etuja valtioiden välisille suhteille. Kaksoiskansalaisuuden hyväksyminen nähtiin myös keinona vahvistaa maasta muuttaneiden kansalaisten siteitä entiseen kotimaahansa ja toisaalta edistää maahanmuuttajien kotoutumista uuteen kotimaahansa.

Kaksoiskansalaisuus yleistyi nopeasti, ja valtaosa valtioista hyväksyi sen avoimesti tai ainakin jossain muodossa. Suomessa kaksoiskansalaisuus hyväksyttiin virallisesti vuonna 2003 voimaan tulleessa kansalaisuuslaissa.

Suomi seurasi kaksoiskansalaisuutta koskevassa lainsäädännössä Ruotsin esimerkkiä sekä Euroopan neuvoston kansalaisuusyleissopimuksen linjauksia. Suomen kansalaisuutta myöntäessä ei enää katsota, onko henkilöllä jonkin muun valtion kansalaisuus. Jos Suomen kansalaisuuden saamisen ehdot täyttyvät, henkilöllä voi olla myös muita kansalaisuuksia.

Selektiivinen toleranssi – valtioiden valikoiva suhtautuminen kaksoiskansalaisuuteen

Valtioiden identiteetti- ja kansalaisuuspolitiikkaan vaikuttavat esimerkiksi niiden historia, geopoliittinen asema, kolonialismin perintö, maahanmuutto ja siihen linkittyvät huoltosuhde sekä työvoiman tarve. Suhtautuminen kaksoiskansalaisuuteen on sidoksissa tähän kokonaisuuteen.

Valtioiden suhtautuminen kaksoiskansalaisuuteen liittyy myös kansalaisuuden saamistapaan (syntymä, kansalaisuushakemus, adoptio, avioliitto) sekä henkilön ikään ja asuinvaltioon. Monet valtiot hyväksyvät kaksoiskansalaisuuden alaikäisille, mutta saattavat vaatia toisesta kansalaisuudesta luopumista täysi-ikäisenä tai pyytävät erillisiä perusteluja kansalaisuussiteen olemassaololle. Valtiot saattavat myös ”suvaita” sitä, että henkilöllä on useita kansalaisuuksia, vaikka pitävätkin tätä vain oman valtionsa kansalaisena. Syntymässä saatu kansalaisuus ei välttämättä ole edes henkilöiden itsensä tiedossa.

Paikoin kokonaisuus muodostaa sellaisen vyyhdin, että ihmiset voivat olla tietämättään kaksoiskansalaisia tai pitää kaksoiskansalaisuutta valtioilta salassa, koska ilmoittaminen on usein vapaaehtoista. Jokainen valtio päättää vain oman kansalaisuutensa myöntämisestä, eli mikään valtio ei voi myöntää kaksoiskansalaisuutta. Kansalaisuuslaissa määritellään kuitenkin suhtautuminen muihin kansalaisuuksiin ja näin luodaan puitteet kaksoiskansalaisuuden laajuudelle ja sisällölle.

Joissain tapauksissa ihmiset voivat olla tietämättään kaksoiskansalaisia tai pitää kaksoiskansalaisuutensa valtioilta salassa.

Monet kolonialistisen historian omaavat valtiot, kuten Iso-Britannia, ovat jo aiemmin hyväksyneet tai joutuneet hyväksymään monikansalaisuuden emä- ja siirtomaan välillä. Monet kolonialismin kohteeksi joutuneet valtiot (esim. Intia) ja vahvasti maastamuuttomaat (esim. Meksiko) korostavat monikansalaisuuden hyväksymisessä mahdollisuutta vahvistaa sidettä ulkomailla asuviin entisiin kansalaisiinsa. Näin heiltä voidaan saada esimerkiksi rahalahjoituksia, ja heidän avullaan voidaan vahvistaa kaupankäyntiä ja yhteistyötä valtioiden välillä.

Monet valtiot ovat pohtineet monikansalaisuuden hyväksymisen merkitystä pysyvästi maassa asuvien ulkomaalaisten integroitumiselle. Yleensä hyväksymisen katsotaan vahvistavan kotoutumista, mutta esimerkiksi Saksassa on ollut perinteisesti esillä myös ajatus, että integroituminen heikkenee, jos virallinen kansalaisuusside säilyy myös alkuperämaahan. Osa valtioista noudattaa selektiivistä toleranssia eli hyväksyy kaksoiskansalaisuuden niille, joista odottaa olevan valtiolle hyötyä. Samalla nämä valtiot eivät halua myöntää kaksoiskansalaisuuksia sellaisten valtioiden kansalaisille, joista kokevat olevan toiminnalleen poliittista uhkaa tai sosiokulttuurista haastetta.

Osa valtioista hyväksyy kaksoiskansalaisuuden niille, joista odottaa olevan valtiolle hyötyä.

Esimerkiksi Viro ei virallisesti hyväksy kaksoiskansalaisuutta eikä pitkään halunnut antaa tätä mahdollisuutta laajalle venäläisvähemmistölleen. Valtio hyväksyy kuitenkin useamman kansalaisuuden esimerkiksi ulkomailla asuville syntyperäisille Viron kansalaisille. Venäjällä pääsääntö on, että jos Venäjän kansalainen hakee Suomen kansalaisuutta, se on hänelle mahdollista, mutta jos Suomen kansalainen hakee Venäjän kansalaisuutta, hänen täytyisi lähtökohtaisesti luopua Suomen kansalaisuudestaan. Virallisen lainsäädännön tavoitteena onkin paitsi linjata hallintoa, myös lähettää viesti muille valtioille.

Valtioiden virallinen kansalaisuuslainsäädäntö ei lopulta anna täysin totuudenmukaista kuvaa varsinaisista käytännöistä. Kaksoiskansalaisuus voi olla mahdollista myös ihmisille, joiden kansalaisuusvaltiot sitä virallisesti vastustavat. Esimerkiksi Jussi Ronkaisen aiemmassa tutkimuksessa haastateltaviksi valikoituneilla ihmisillä esiintyi kymmentä erilaista Suomi–’toinen valtio’-kaksoiskansalaisuusyhdistelmää, joissa ’toiset valtiot’ eivät virallisesti hyväksy kaksoiskansalaisuutta. Usein nämä henkilöt olivat saaneet syntymässä toisen kuin Suomen valtion kansalaisuutensa.

Kaksoiskansalaisuuden hyväksyminen voi olla myös ainoa vaihtoehto, jos halutaan myöntää kansalaisuus ihmiselle, jonka alkuperäisen valtion kansalaisuutta ei voi menettää. Esimerkiksi Norja on ainoa Pohjoismaa, joka ei hyväksy kaksoiskansalaisuutta, mutta sallii sen kuitenkin poikkeustapauksissa esimerkiksi tällä perusteella.

Suomalaisen keskustelun näkökulmat

Suomessa vuonna 2003 voimaan tullut kaksoiskansalaisuuden hyväksyvä kansalaisuuslaki haastoi perusteellisesti ajatteluperinteen, jossa kansalaisuudella on tarkoitettu vain ja ainoastaan yhden kansallisvaltion jäsenyyttä ja lojaaliutta tälle valtiolle. Siihen asti Suomen katsottiin kuuluvan valtioihin, jotka suhtautuvat kaksoiskansalaisuuteen kielteisesti.

Koska kaksoiskansalaisuus on harvoin yksinkertainen asia, se kuitenkin hyväksyttiin myös Suomessa jo aiemmin tietyin perustein. Joiltain ihmisiltä ei vaadittu aiemmasta kansalaisuudesta luopumista pakolaistaustan takia, kun he saivat Suomen kansalaisuuden. Lisäksi vuoden 1984 kansalaisuuslain lisäyksessä tehtiin muutos, jonka seurauksena henkilöt, joiden mahdollisuus Suomen kansalaisuuteen oli evätty aiemmin isän muun kansalaisuuden takia, voivat hakea sitä ilman, että heiltä edellytettiin toisesta kansalaisuudesta luopumista.

Vuonna 2003 Suomi kuitenkin siirtyi varsin protektionistisesta kansalaisuuspolitiikasta suoraan hyvin avoimeen monikansalaisuuden hyväksymiseen. Kansalaisuuslain muutos oli jatkumoa ajalle, jossa Suomen lainsäädäntöä ja poliittisia linjauksia avattiin monikulttuurisuutta kannattaviksi ja paremmin EU:n lainsäädäntöön sopiviksi. Tällaisia muutoksia olivat muun muassa vuoden 1995 perusoikeusuudistus, vuoden 1999 kotouttamislaki ja perusopetuksen opetussuunnitelmauudistus 2005.

Tällä hetkellä kaksoiskansalaisuuteen yhdistetään kuitenkin jälleen lojaliteettiepäilyjä ja rajoitustarpeita. Tämän klassiseen nationalismiin paikantuvan näkemyksen lisäksi ajankohtaisessa yhteiskunta- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa esiintyy myös vahvasti selektiivistä toleranssia mukailevia mielipiteitä. Eri valtioiden kaksoiskansalaisuusyhdistelmistä halutaan siis hyväksyä vain ne, joiden ei katsota lisäävän uhkia tai haasteita Suomelle.

Näiden näkökulmien yleistyttyä juuri Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuus on yleisessä keskustelussa nähty erityisen kielteisessä valossa. Kirjoitussarjan seuraavissa osissa tarkastellaan, mihin Suomi-Venäjä-kaksoiskansalaisuuden uhkakuvat ja haasteet perustuvat ja miten niitä on tuotu esiin sekä sitä, miten nuoret Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaiset itse kokevat keskustelun ja oman asemansa kahden valtion kansalaisina.

***

Kuvat: Vladislav Klapin (pääkuva), Slava Bowman & Joakim Honkasalo, Unsplash