Jengi: Miten slangisanasta tuli sotkuinen sosiaalinen ongelma

Mitä jengi tarkoittaa ja miten siitä rakentui sosiaalisia ongelmia ylimalkaisesti kuvaava käsite? Artikkelissaan Mikko Salasuo tarkastelee jengin sosiaalisten merkitysten rakentumista viime vuosisadan alusta 2020-luvulle. Ulkomailta suomen kieleen lainattu käsite viittasi alun perin neutraalisti porukkaan tai ryhmään, mutta sotien jälkeen siihen alettiin sovitella ja liittää erilaisia sosiaalisiin ongelmiin liittyviä merkityksiä.

Auto, talo, pöytä. Useimpia asioita ja ilmiöitä kutsutaan nimillä ja käsitteillä, joilla on selkeä konkreettinen viite todellisuuteen. Tällaisten sanojen merkitys on vakiintunut ja niissä esiintyy varsin vähän tulkinnallista vaihtelua. Autosta, talosta tai pöydästä keskusteleminen on helppoa, sillä niistä puhuttaessa jokainen keskustelija tarkoittaa suunnilleen samaa asiaa.

Suomen kielessä on myös käsitteitä ja sanoja, joilla ei ole selkeää tai yksiselitteistä vastinetta todellisuudessa. Esimerkki tällaisesta käsitteestä on viime vuosina julkisessa keskustelussa näkyvästi esillä ollut sana ”jengi”. Tutkija Ulla-Maija Forsbergin mukaan se on viime vuosisadan alussa ruotsin merimiesslangista Helsingin slangiin ja myöhemmin yleiskieleen levinnyt käsite, joka viittasi alun perin löyhästi porukkaan tai seurueeseen. 1950-luvun lopulta lähtien jengiin on kuitenkin liitetty monenlaisia sosiaalisia ongelmia, kuten rikollisuus, sopeutumattomuus, pahatapaisuus ja normien rikkominen.

Jengi kuuluu siihen sosiaalisia ongelmia kuvaavien sanojen käsiteperheeseen, jota tutkija George Lakoff nimittää sotkuiseksi (engl. fuzzy). Kuten eivät huumeet, maahanmuuttajat tai ongelmalähiö, ei myöskään jengi ole neutraali kuvaus todellisuudesta, vaan sosiaalisesti rakentunut ja historiallisesti kasautunut merkityskokonaisuus, johon liittyy vahvoja tulkintoja, arvoja ja valtasuhteita. Tällaiset käsitteet ovat tyypillisesti epämääräisiä ja -tarkkoja sekä monimerkityksellisiä, eikä niille löydy selkeää vastinetta todellisuudesta.

Ei ole sattumaa, että monimutkaisia ja vaikeasti rajattavia sotkuisesti sosiaalisia ongelmia kuvaavia käsitteitä käytetään poliittisessa keskustelussa. Ne ovat hyviä ja tehokkaita viholliskuvia.

Tutkijoiden Nils Christien ja Kettil Bruunin mukaan niiden avulla sosiaaliset ongelmat voidaan yhdistää abstrakteihin ja epämääräisiin kohteisiin, jotka ovat riittävän uskottavia uhkakuviksi, mutta sosiaalisesti ja poliittisesti liian hajanaisia ja heikkoja kyetäkseen vastaamaan niihin kohdistettuihin syytöksiin. Politiikassa onkin usein helpompaa ja näyttävämpää hyökätä tai sotia sotkuisia sosiaalisia ongelmia vastaan kuin puuttua ongelmien taustalla oleviin monimutkaisiin juurisyihin.

Mutta miten ja miksi jengistä rakentui myös Suomessa sotkuinen sosiaalinen ongelma, vaikka Pohjolan perukoilla ei 1900-luvulla ilmennyt Yhdysvaltojen suurkaupunkien tai Euroopan suurten metropolien siirtolaiskorttelien kaltaisia jengi-ilmiöitä? Vielä 1950-luvun alussa tutkija Rafael Helanko kirjoitti turkulaisia poikasakkeja käsittelevässä väitöskirjassaan, ettei käsite “jenki” (engl. gang) sovi kuvaamaan suomalaisia nuorisoryhmiä. Muutamaa vuotta myöhemmin kansainvälisestä lehdistöstä tuttu jengi sosiaalisena ongelmana kuitenkin saapui myös Suomeen. Jengi-käsitteen historiaa tutkineet Mikko Salasuo ja Olli Seuri kirjoittavat, että jengi sosiaalisena ongelmana ei tullut Suomeen niinkään todellisena sosiaalisena ilmiönä, vaan pikemminkin kielellisenä ja kuvitteellisena uhkakuvana.

Slangista sosiaaliseksi ongelmaksi

Sana jengi levisi Helsingin slangiin 1910-luvulla. Slangissa se tarkoitti neutraalisti porukkaa tai seuruetta ja myöhemmin myös urheilujoukkuetta. Sosiaalinen ongelma jengistä alkoi rakentua vasta 1950-luvun lopulla, kun julkisessa keskustelussa käsite yhdistettiin suomalaiseen nuoriso-ongelmaan ja kaupunkilaisnuorten normeista poikkeavaan ryhmäkäyttäytymiseen. Nuorten ja nuoruuden yhteiskunnallinen paikka oli muutoksessa kaupungistuvassa, teollistuvassa ja nopeasti modernisoituvassa Suomessa, mikä herätti kasvattajissa ja aikuisissa huolta ja aiheesta käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Ulkomaisten esimerkkien mukaan lehdistö alkoi sovitella nuorisokysymykseen jengin käsitettä, vaikka Suomessa ei kansainvälisten esimerkkien kaltaisia jengejä esiintynytkään.

Salasuo ja Seuri kirjoittavat, että Suomessa jengi sosiaalisena ongelmana rakentui 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, ja se rakentui monista lähinnä diskursiivisista aineksista. Julkisessa keskustelussa aineksia otettiin populaarikulttuurista, kansainvälisestä kirjallisuudesta ja lehdistöstä, ulkomaisista esimerkeistä ja kokemuksista sekä erilaisista nuoriin kohdistuneesta huolista. Lehdistössä jengikeskustelun alkupiste oli vuonna 1956 ensi-iltansa saanut elokuva Nuori kapinallinen. Lehtien kirjoittelussa James Deanin näyttelemän Jim Starkin sopeutumattomuus, ristiriitaisuus, normien rikkominen ja kapinallisuus nähtiin myös suomalaisen nuorison ongelmana. Kapinoivasta James Deanistä tuli myös Suomessa eräänlainen jenginuoren arkkityyppi.

Populaarikulttuurin merkitys korostui entisestään, kun jo hiipumassa ollut lehdistön jengikeskustelu syttyi 1960-luvun alussa uudelleen. Kuvitteellinen yhteys Yhdysvaltalaiseen nuorisokulttuuriin vahvistui, kun lehdistössä löydettiin yhteneväisyyksiä vuonna 1962 elokuvateattereihin tulleen West Side Storyn nuorisokuvasta ja suomalaisesta nuorisosta. Tätä yhteyttä vahvisti entisestään Åke Lindmanin ohjaamasta kotimaisesta Jengi-elokuvasta käyty julkinen keskustelu vuonna 1963. Elokuvassa suomalainen jenginuori esitettiin lähes kopiona nahkatakkisena James Deanista. Jengi-elokuva olikin suomalaisen jengikeskustelun niin sanotun ensimmäisen aallon puhutuin aihe lehdistössä.

Suomalaisen jengin rakentuminen sosiaalisena ongelmana ei ollut pelkkää elokuvaa. Lehdistö pyrki löytämään kaupunkien kaduilta, kujilta ja pihoilta vastineita rakentumassa olevaan jengikuvaan. Voidaan sanoa, että lehdistö sovitteli ja kokeili jengin käsitettä erilaisiin nuorisoilmiöihin. Jengiksi nimitettiin muun muassa Malmin kaupunginosan kaduilla aikaansa viettäneitä pikkupoikia, koko Herttoniemen nuorisoa ja Haagassa ”perunapellon kääntänyttä terrorijoukkoa”. Lehtien sivuilla jengi teki kuvitteellisen kioskimurron Mikkelissä ja kaahasi isoilla jenkkiautoilla Porvoossa. Sanomalehdissä jengiksi sopi monenlainen lasten ja ennen kaikkea nuorten ryhmätoiminta, kun se rikkoi normeja, oli uutta ja vaikeasti selitettävää, aiheutti häiriötä ja herätti huolta tai vaikutti jollain tavoin rikolliselta.

Suomalaisesta jengistä tuli jo jengikeskustelun ensimmäisinä vuosina sotkuinen sosiaalinen ongelmakonstruktio ja -kategoria. Yhtäältä jengi oli epämääräinen synonyymi sotien jälkeiselle nuoriso-ongelmalle, toisaalta kuvitteellinen heijastuma kansainvälisen populaarikulttuurin jengikuvastosta ja kolmanneksi se oli tarkemmin määrittelemätön joukko kaupunkilaisia lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia. Sotkuisuutta lisäsi, kun jengistä alettiin puhua aikuisten rikollisryhmien yhteydessä, kuten Ilta-Sanomien 22-osaisessa juttusarjassa ”gangsteri” John Dillingeristä ja hänen rikollisjengistään. Jengi sosiaalisena ongelmana viittasi 1960-luvun puolivälin julkisessa keskustelussa moraalittomuuteen, sopeutumattomuuteen, häiriökäyttäytymiseen ja normien rikkomiseen sekä rikolliseen käyttäytymiseen ja päihteiden käyttöön. Salasuon ja Seurin mukaan jengi nähtiin lehdistössä seurauksena kyläyhteisöjen hajoamisesta, kaupungistumisesta, epäonnistuneesta kasvatuksesta, valvonnan puutteesta ja populaarikulttuurista.

Jengistä tuli hyvä vihollinen

Julkisuudessa käyty jengikeskustelu laimeni Suomessa 1960-luvun lopulla, kun huolta herättäneet nuoriso-ongelmat vaihtuivat, ja niihin löydettiin uusia ja sopivampia käsitteitä. Ylipäätään kiinnostus jengejä kohtaan väheni, mikä näkyi esimerkiksi jengityön nimellä tehdyn nuorisotyön lopettamisena. Julkisessa keskustelussa jengeistä puhuttiin enää muutaman Helsingin kaupunginosan kohdalla, ja niidenkin osalta käsitteellä viitattiin yleisesti alueiden rauhattomiin nuoria. Käsitteenä jengi ei kuitenkaan kadonnut suomen kielestä.

Jengistä rakentui 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla sosiaalista ongelmaa kuvaava käsite, joka viittaa useaan asiaan, tekoon ja tilanteeseen sekä moniin ilmiöihin. Jengistä tuli Christien ja Bruunin käsitettä lainaten hyvä vihollinen, joka ei ole politiikassa tai yhteiskunnan rakenteissa, vaan vaanii niiden ulkopuolella. Jengiin liitettiin persoonan piirteitä ja se esitettiin toimijana: jengi turmelee, jengi tuhoaa, jengi tekee rikoksia ja jengi on vaarallinen. Siihen kiinnittyi vahva moraalinen lataus, joka tekee jengistä puhumisen tunnepitoiseksi ja jengin kyseenlaistamisen moraalittomaksi.

Jengiin kiinnittyi myös muita Christien ja Bruunin kuvaamia hyvän vihollisen ominaisuuksia. Siitä tuli turvallinen valinta sosiaaliseksi ongelmaksi, sillä abstrakti jengi ei voi puolustautua syytöksiltä. Jengiin kuuluvat henkilöt leimautuivat moraalittomiksi, joten kukaan ei halua puolustaa heidän oikeuksiaan. Jengistä tuli uhkakuva, jossa useat erilaiset sosiaaliset ongelmat tiivistyvät yhdeksi nimetyksi ilmiöksi. Tällainen ongelmatiivistymä sai todellisuuden näyttämään yksinkertaiselta. Jengi sopi hyväksi viholliseksi myös sikäli, että media pystyi helposti toistamaan sitä koskevia tarinoita. Jengistä rakentui lehtiä myyvä ja tunteita herättävä sosiaalinen ongelma.

Jengi sosiaalisena ongelmana nousi uudelleen ja näkyvästi julkiseen keskusteluun 1970-luvun lopulla, kun lehdistö kiinnostui Helsingin kaupunginosien välisistä jengitappeluista – puhuttiin kaupunginosajengeistä. 1970-luvun lopun jengikeskustelua pro gradussaan tutkineen Valtteri Härmälän mukaan lehdistön kirjoittelu oli vilkasta, vaikka epäselväksi jäikin, oliko kyse jengeistä ja käytiinkö tappeluita lainkaan. Härmälän mukaan varsinaisten tappeluiden sijaan jengikeskustelussa oli kyse nuoria koskeneesta yleisemmästä huolesta ja uhkakuvista sekä yhteiskunnan normeista. Joka tapauksessa jengi nousi taas esiin ja siihen kiinnittyi uusia merkityksiä.

Jengi on noussut toistuvasi julkiseen keskusteluun viimeisen noin 75 vuoden aikana. Se on yhdistetty edellä mainittujen ilmiöiden lisäksi moottorikerhoihin ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, nuorisoryhmien kahakointiin, tappeluihin ja ryöstelyyn sekä viimeisimpänä ”katujengeihin” – myös moneen muuhun. Jokainen jengiin yhdistetty uusi ilmiö- ja asiakokonaisuus on laajentanut sanan merkitystä ja tehnyt siitä entistä sotkuisemman. Sen käyttöarvo politiikassa ja mediassa on kuitenkin säilynyt, kuten 2020-luku on osoittanut. Jengi on edelleen hyvä vihollinen.

Lähteet:

Allardt, Erik & Jartti, Pentti & Jyrkilä, Faina & Littunen, Yrjö (1958) Nuorison harrastukset ja yhteisön rakenne. Porvoo: WSOY.

Burr, Vivien (2015) Social constructionism (3rd ed.). London: Routledge.

Christie, Nils & Bruun, Kettil (1985) Hyvä vihollinen: huumepolitiikka Pohjoismaissa. Helsinki: Tammi.

Cohen, Albert K. (1955) Delinquent boys: The culture of the gang. Glencoe, IL: The Free Press.

Forsberg, Ulla-Maija (2017) Stadin slangi 1910-luvulla. Kotus-blogi https://kotus.fi/stadin-slangi-1910-luvulla/ (Viitattu 1.1.2026).

Heiskanen, Ilkka & Mitchell, Ritva (1985) Lättähatuista punkkareihin: Suomalaisen valtakulttuurin ja nuorisokulttuurien kohtaamisen kolme vuosikymmentä. Helsinki: Otava.

Helanko, Rafael (1953) Turun poikasakit: sosiologinen tutkimus 9–16‑vuotiaitten poikien spontaanisista ryhmistä vv. 1944–1951. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Humaniora, no. 46. Turku: Turun yliopisto.

Härmälä, Valtteri (2012) ”Jengit sotajalalla” – Syksyn 1978 jengikeskustelun nuorisokuva. Helsingin yliopisto, Politiikan- ja talouden tutkimuksen laitos, pro gradu tutkielma.

Ilves, Kirsi (1998) Stadi ja sen nuoret: Nuorisotyötä Helsingissä 1948–1997. Helsinki: Edita.

Klein, Malcolm W. & Maxson, Cheryl L. (2006) Street Gang Patterns and Policies. New York: Oxford University Press.

Lakoff, George (1987) Women, Fire, and Dangerous Things: What Categories Reveal about the Mind. Chicago: University of Chicago Press.

Miller, Walter B. (2011) City Gangs. Washington, DC: Office of Justice Programs, National Gang Center.

Nieminen, Juha (1995) Nuorisossa tulevaisuus: Suomalaisen nuorisotyön historia. Helsinki: Lasten keskus.

Salasuo, Mikko & Seuri, Olli (2024) ”Miltei jokaisena yönä helähtää lasi, narahtaa korkki, ulvoo sireeni”: Jengikeskustelun ensimmäinen aalto suomalaisessa lehdistössä vuosina 1956–1965. Nuorisotutkimus 42:2, 19–34.

Spector, Malcolm & Kitsuse, John I. (1977) Constructing Social Problems. Menlo Park, CA: Cummings Publishing Company.

Kuvat: @jan_ledermann / Unsplash, @trnavskauni / Unsplash

***

Tämä kirjoitus on osa Tunnetta jengeistä -teemaviikkoa. Lue muut teemaviikon jutut täältä!