Elokapinan aktio näyttää miten kuvat politisoivat uusilla tavoilla

Yhteiskunnallinen osallistuminen on yhä kuvavälitteisempää. Protestit, esitetyt vaatimukset tai koko politisaatioprosessi voivat saada yksinomaan visuaalisen muodon. Eeva Luhtakallio ja Taina Meriluoto analysoivat Elokapinan kansalaistottelemattomuusaktiosta välittömästi levinneitä kuvapareja politisaation muotoina. Kuvilla voi viestiä tehokkaasti ja niiden merkityksestä kertoo, että suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu on pian viikon ajan pyörinyt muutaman kännykkäkameran otoksen ympärillä.

Elokapinan kadunvaltaus ja kansalaistottelemattomuusaktio päättyi lauantaina 3.10.2020 poliisin voimatoimiin. Poliisi kaasutti kadulla paikoillaan istuvia mielenosoittajia lähietäisyydeltä pippurisumutteella. Kuvamateriaali, jossa poliisimiehet kaasuttavat nuoria, maassa istuvia aktivisteja suoraan kasvoihin, levisi salamannopeasti niin perinteiseen kuin sosiaaliseen mediaan. Keskustelu tapahtuneesta käynnistyi kuvista, sitä käydään niiden sisällöstä ja niitä vasten mielipiteitä peilaten. Kuvat ovat kuitenkin tässä tapauksessa – kuten usein nykyjulkisuudessa – itsessään argumentteja, konfliktin ytimessä olevia perusteluja, todisteluja ja väitteitä siitä, mitä tapahtui ja miksi ja mitä siitä tulisi seurata.

”This is what democracy looks like – Tältä demokratia näyttää” on tuttu huuto monista mielenosoituksista jo vuosikymmenten takaa. Se on saanut viime vuosina uudenlaisia merkityksiä. Yhteiskunnallinen osallistuminen on yhä kuvavälitteisempää. Yhtäältä kuvat niin puoluepolitiikan kuin kansalaistoiminnan tapahtumista leviävät sosiaalisen median kanavissa laajalti. Toisaalta kuvat itsessään synnyttävät nykytilanteessa sosiaalisia liikkeitä sekä verkossa että sen ulkopuolella ja tekevät tapahtumista poliittisia, politisoivat. Niin protestit, esitetyt vaatimukset tai argumentit kuin koko politisaatioprosessi voivat saada jopa yksinomaan visuaalisen muodon. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten asioista tulee poliittisia, miten julkisuudessa vaikutetaan ja keskustellaan sekä lopulta siihen, miltä demokratia näyttää.

Julkisuuden ja demokratian tutkimus on nojannut vahvasti kirjoitettuun ja puhuttuun sanaan, argumentaatioon ja sanalliseen väittelyyn, vaateisiin ja oikeutuksiin. Poliittisen toiminnan kuvallistumisen vaikutusten tutkimus on kuitenkin vasta alussa.

Kasvavan eriarvoisuuden maailmassa kysymys siitä, kenen ääni tulee kuuluviin ja miten, on yhä keskeisempi. Demokratiaan kohdistuvat toiveet ja vaatimukset muuttuvat ajassa. Vaatimukset muokkaavat olemassa olevia käytäntöjä ja luovat joskus aivan uusia toiminta-alueita. Edustuksellisen vaalidemokratian kriisi on tuottanut viimeisten kymmenen vuoden aikana osallistuvan demokratian laajan käytäntöjen kirjon. Nyt käynnissä olevista käytäntöjen muutoksista yksi on julkisen keskustelun kuvallistuminen. Miten se muuttaa demokratiaa ja julkista keskustelua? Ehdotamme tähän kysymykseen joitakin vastauksia pohtimalla Elokapinan mielenosoituksesta ja siihen kohdistuneesta poliisitoiminnasta herännyttä julkista keskustelua. Tarkastelemme poliisiväkivallan kuvallistamista ja kuvaparien käyttöä argumenttina.

Poliisiväkivalta, kuvat ja kehonkieli

Kuvat poliisin kaasusumutteen käytöstä eivät ainoastaan todista poliisin kenttätoiminnan ylilyönnistä. Ne kertovat myös paljon sellaista, mitä Poliisihallitus ei koskaan joudu kommentoimaan, eikä mikään oikeusaste koskaan pui. Kuvien ilmisisältöjensä ohella välittämät merkitykset saattavat kuitenkin lopulta vaikuttaa kuvien katsojiin kaikkein eniten, osin ilman että he itse sitä edes huomaavat.

Poliisien ja aktivistien kehonkieli on kuvassa paljaana nähtävillä. Aktivistit istuvat tai polvistuvat, osaa painaa päätään alas. Poliisit rankaisevat. Poliisien kehot eivät tuolla hetkellä palvele yhteiskuntarauhaa tai katuturvallisuutta. Ne viestivät adrenaliinista, väkivallasta ja rankaisemisen halusta. Joidenkin katsojien mielissä ne viestivät toivottavasta kurista ja järjestyksestä.

Reaktiot tilanteesta levinneisiin kuviin ovat kahtalaisia: osa tuomitsee poliisin toimet vahvasti ja ilmaisee järkytystään näkemästään, osa puolustaa poliisin toimia ja arvostelee aktivisteja tottelemattomuudesta. Joitakin kuvat ovat innostaneet suoranaisiin väkivaltafantasioihin. Nämä reaktiot kuvaavat yhtä kuvien voimaan liittyvää ulottuvuutta. Kuvia katsoessaan katsojat ymmärtävät kuvien tapahtumasisällön (tässä tapauksessa luultavasti suurin piirtein samalla tavoin), mutta samalla he myös tulkitsevat niitä peilaten oppimiinsa tulkinnan tapoihin. Yksilökokemuksista tai oman vertaisryhmän kollektiivisesta ymmärryksestä riippuen nämä tulkinnat vaihtelevat empatiasta tyrmistykseen ja aggressiiviseen kiihottuneisuuteen asti.

Kuvia passiivisista aktivisteista on tulkittu myös todisteena aktivistien strategisesta toiminnasta. Sitä, etteivät aktivistit pyri kuvissa suojaamaan kasvojaan, on pidetty todisteena siitä, että poliisin liiallinen voimankäyttö ja juuri tällaisten kuvien saaminen olisi ollut mielenilmauksen perimmäinen tarkoitus. Tällaiset arviot jättävät huomiotta sen, että tilanteissa kuvat elävät omaa elämäänsä. Tietynlaisen kuvan saaminen aikaan nopeasti etenevästä tilanteesta on jokaisen huippuvalokuvaajankin unelma, joka harvoin toteutuu suunnitellulla tavalla. Aktivistit eivät ennalta tienneet tapahtumien tulevaa kulkua eikä lopputuloksen kannalta ole merkittävää mitä ennalta oli suunniteltu. Kuten myöhemmissä esimerkeissä käy ilmi, poliisien otteiden kovuudesta aktivisteilla ei ollut ennakkokokemusta.

Sen sijaan nyt syntyneen tilannedokumentaation myötä Elokapinan aktio liittyy pitkään ketjuun tapahtumia ympäri maailmaa. Osa näistä on ilmastoliikkeen tapahtumia, osa muunlaisia mobilisaatioita. Yhteistä niille ovat samankaltaiset visuaaliset piirteet. Vastaava sarja poliisiväkivallan kuvauksia on synnyttänyt Black Lives Matter -liike Fergusonin tapahtumista George Floydin kuolemaan. Tosin sen erityisyys on poliisiväkivalta koko mobilisaation lähtökohtana, ei sivutuotteena. Tällaiset ketjut ovat nykyjulkisuudessa eittämättä yksi voimattomien voimakkaimmista työkaluista koetun vääryyden tai ajetun asian politisoimiseksi.

Kuvaparit ovat politisaation erityinen muoto

Sosiaalisessa mediassa Elokapinan kadunvaltausta kommentoitiin erityisen näkyvästi kuvaparein. Niillä tuotettiin vertauksia aiempiin vastaaviin tapahtumiin sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Samankaltaiset kuvat korostavat tilanteen vakavuutta

Lehtitietojen mukaan Elokapinan mielenilmaus alkoi poliisin näkökulmasta “kärjistyä” noin klo 16. Jo klo 17 jälkeen sosiaalisessa mediassa levisivät laajasti kuvat paitsi pippurisumutetta käyttävistä poliiseista, myös kuvapari, jossa Kaisaniemen tapahtumat rinnastetaan Yhdysvalloissa UC Davisin kampuksella tapahtuneeseen poliisiväkivaltaan Occupy-liikkeen mielenilmauksen yhteydessä vuonna 2012. Kuvien samankaltaisuutta ei tarvitse hakea: molemmissa poliisi sumuttaa kadulla paikallaan istuvia ja päänsä painavia (nuoria) aktivisteja yläviistosta, rennohkon oloisesti. Kuvaparia jaettiin juuri tilanteiden samankaltaisuutta korostavilla saatesanoilla ja hashtageilla; niiden kommentoitiin jakavan “saman energian” tai olevan “kuin kaksi marjaa”.

Kuvapari 1. Kuvakaappaus Twitteristä. Poliisi sumuttaa mielenosoittajia Kaisaniemessä Helsingissä ja UC Davisin kampuksella Kaliforniassa.

Samankaltaisuutta osoittamalla kuvapari korosti tehokkaasti Kaisaniemen tapauksen vakavuutta. Näyttämällä liki identtisen asetelman kuvapari kytki paikallisen tapahtuman osaksi globaalia ja polttavan ajankohtaista poliisiväkivallan kysymystä. Kuvaparin ansiosta yhteyttä laajempaan ilmiöön ei tarvitse perustella tai todistella sanoin; kuvat ovat asetelmaltaan ja elementeiltään niin samanlaisia, että ne asettuvat vastaansanomattomasti osaksi samaa ilmiötä.

Kuvapari siis politisoi eritoten korostamalla tapahtuman laajempaa yhteiskunnallista, jopa globaalia merkitystä. Kyseessä ei ole yksittäinen tai edes harvinainen tapaus, vaan laaja, akuutisti ratkaisua vaativa yhteiskunnallinen ongelma. Oman lisänsä tämän kuvaparin tehoon tuo useissa kommenteissakin mainittu tieto siitä, että tunnetusti huomattavasti rajumman poliisiväkivallan Yhdysvalloissa kyseisestä tapahtumasta koitui poliisille ainakin jonkinlaisia seuraamuksia.

Erilaisuutta korostava kuvapari herättää kysymyksen epäoikeudenmukaisuudesta

Toinen tapauksesta levinnyt kuvapari tekee vertauksen Elokapinan mielenilmauksen ja samanaikaisesti Tampereella järjestetyn Pohjoismaisen vastarintaliikkeen mielenilmauksen välillä. Tässä kuvaparissa argumentti muodostuu kuvien erilaisuudesta: siinä missä Elokapinan mielenilmauksessa jaetussa kuvassa poliisi sumuttaa aktivistia kasvoille, ei Tampereelta jaetussa kuvassa näy poliisia ensinkään. Kuvaparin saatesanat korostavat erilaisuutta entisestään. Siinä missä Elokapinan kuva on “laillisesta mielenilmauksesta”, Tampereen kuva on “laittoman uusnatsijärjestön mielenilmauksesta”.

Kuvapari 2. Kuvakaappaus Twitteristä. PVL:n mielenosoitus Tampereella ilman poliisivalvontaa, Elokapinan mielenosoitus Kaisaniemessä poliisin sumuttaessa mielenosoittajia

Tämä kuvapari argumentoi korostamalla eriarvoisuutta. Kahta lähes samanaikaista mielenilmausta vaikutetaan kohdeltavan täysin eri tavoin. Eriarvoisuutta korostavat entisestään tapahtumien jyrkän erilaiset lähtökohdat niin laillisuuden kuin moraalisen asemoitumisen välillä: toisessa puolustetaan ihmiskuntaa sukupuuttoa vastaan, toisessa ajetaan rasismin ja laittomaksi todetun aatteen asiaa. Asettamalla vierekkäin kuvasta puuttuva poliisi ja aktiivisesti voimaa käyttävä poliisi katsojalle syntyy tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Kuvapari kommentoi myös väitettä siitä, että poliisivoimien poliittiset mieltymykset vaikuttaisivat vahvasti heidän toimintaansa erilaisten mielenosoittajien kohdalla. Asia politisoituu yhteisiin arvoihin ja periaatteisiin vetoamalla: koska kuvat eivät ole samanlaisia, ei tasavertaisuus näytä toteutuvan.

Kuvapari poliisin erilaisesta toiminnasta kyseenalaistaa poliisin toiminnan vääjäämättömyyden

Kolmas politisoiva kuva-, tai tarkemmin videopari, vertaa poliisin lauantaista toimintaa vastaavaan tilanteeseen elokuussa. Tuolloin Elokapinan mielenilmauksessa katkaistiin Kaisaniemenkatua vielä huomattavasti vilkkaampi Mannerheimintie. Mielenilmaukset näyttävät kuvissa hyvin samankaltaisilta: molemmissa aktivistit istuvat ajoradalla risti-istunnassa. Kuvissa näkyvät poliisin reaktiot ovat kuitenkin kovin toisistaan poikkeavia, yllä sivuttuja kehonkieliä myöden: kun lokakuussa poliisi sumuttaa, kysyy se elokuussa rennosti “kummalla tyylillä” aktivistit haluavat tulla kannetuksi pois.

Kuvapari 3. Kuvakaappaus Twitteristä. Poliisi reagoi eri lailla mielenosoituksiin saman vuoden elokuussa ja lokakuussa

Tämä kuvapari argumentoi samanaikaisesti samanlaisuudella ja erilaisuudella. Se näyttää, että tilanne oli elokuussa hyvin samanlainen. Yhtä vastaansanomattomasti se näyttää, kuinka erilainen poliisin reaktio oli. Näin samanlaisessa asetelmassa tapahtuva erilainen toiminta pakottaa katsojan kysymään, miksi näin ei toimittu nyt.

Tämä kuvapari politisoi “rikkomalla normaalin”. Näyttämällä, että samanlaisessa tilanteessa on aiemmin toimittu toisin, se osoittaa, että poliisin toiminta ei ole ollut tilanteessa välttämätön tai ainoa kuviteltavissa oleva tapa toimia. Se rikkoo oletuksemme asioiden vääjäämättömyydestä osoittamalla, että toisinkin voisi olla. Kuva myös kutsuu spekuloimaan yksittäisten poliisien roolilla, poliisin kenttäorganisaation ongelmilla sekä vaikkapa uhkakuvalla jostakin julkisuudessa näkymättömätä päätöksestä kiristää voimakkaasti toimia mielenosoituksia kohtaa. Nämä kaikki ovat hämmennystä aiheuttavia, outoja ajatuksia, joihin kuvat eivät suo tarkkoja vastauksia. Epäilysten herättäminen kuitenkin tehnee tästä kuvaparista omalla tavallaan yhtä tehokkaan kuin kaksi aiempaa.

"Tuleekohan tästäkin lopulta meemi?” – mitä kuvista jää jäljelle?

Kuvien ja kuvaparien nopea leviäminen merkitsi Elokapinalle ennenkuulumatonta näkyvyyttä sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa. Moni näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija kommentoi kuvatulvan keskellä, että ainakin he nyt tietävät, mikä Elokapina on. Kiinnostava kysymys onkin, millainen kuva (!) Elokapinasta muodostuu mielenilmauksesta jaettujen kuvien myötä. Millainen jälki kuvista jää?

Heti sunnuntaina, päivä tapahtumien jälkeen, Elokapina ryhtyi viestinnässään aktiivisesti kääntämään saamaansa huomiota poliisiväkivallasta ilmastokriisiin. Tämä tehtiin muun muassa luomalla tiivis yhteys poliisiväkivallan ja uupuvien ilmastotoimien välillä. Helsingin Sanomien artikkelissa tiistaina 6.10. Elokapinan aktiivi Elina Kauppinen nivoo ilmiöt yhteen toteamalla: ”Sama yhteiskuntajärjestelmä, joka tuottaa ekologisen kriisin ja ilmastokriisin, tuottaa myös poliisiväkivallan”.

Sitomalla poliisiväkivallan ja ilmastokriisin saman ongelman erilaisiksi ilmenemismuodoiksi Elokapina-aktiivit pyrkivät nostamaan sumuttavien poliisien kuvaston myös ilmastohätätilan symboliksi. Aktivistien hätä kuvissa kuvastaa tässä symboliikassa yhtä lailla heidän epätoivoaan puuttuvien ilmastotoimien edessä. Sumuttava poliisi puolestaan symboloi paitsi poliisiväkivaltaa, myös hätätilaa ylenkatsovaa julkista valtaa.

Kuvilla politisoimiselle on kuitenkin luonteenomaista nopeus ja hallitsemattomuus. Sosiaalisessa mediassa leviävät kuvat ja kuvaparit eivät ole Elokapinan tai kenenkään muunkaan yksittäisen toimijan hallinnassa, ja kuvilla voi viestiä ja argumentoida loputtoman moneen suuntaan. Etenkin laajasti jaettu kuvapari UC Davisista ja Kaisaniemestä sai jo sunnuntaina saatteekseen kommentteja kuvaparin meemipotentiaalista. Sosiaalisen median keskustelijat siis uumoilivat, että kuvaparia saatetaan nähdä jatkossa mitä erilaisimmin tekstein kuorrutettuna – argumentoimassa, vitsailemassa tai ivaamassa osana keskusteluja, jotka joko liittyvät tai eivät lainkaan liity Elokapinaan, kansalaistottelemattomuuteen, poliisiväkivaltaan tai ilmastokriisiin.

Se, päätyykö viikonlopun kuvakokoelma ”Hitler kuulee Helsingin poliisin pippurikaasun käytöstä” -meemiksi ja mihin muihin memeettisiin maailmoihin elokapinalaiset viedään, jää nähtäväksi. Merkittävää julkisen keskustelun ja demokratian käytäntöjen kannalta on se, että suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu on pian viikon ajan pyörinyt muutaman kännykkäkameran otoksen ympärillä. Oli kyse sitten sisäministeristä A-studiossa, oikeusoppineista Twitterissä tai eri osapuolia puolustavien keskustelijoiden riidoista Facebookissa, kaikki joutuvat ottamaan kantaa näihin kuviin. Kuvia voi tulkita monin tavoin, mutta jos joudutaan tunnustamaan kuvan todenmukaisuus tilanteen kuvaajana, kuten tässä tapauksessa, kukaan keskustelijoista ei voi kieltää kuvia. Ne ovat keskellä keskustelua eikä niitä saa sieltä hevillä pois.

Kuvat eivät ole politiikassa sivuseikka, vaan yhä useammin sen ytimessä. Siksi niiden poliittiseen painoarvoon tulee kiinnittää huomiota: tiedostaa, että ne muuttavat julkisen keskustelun sääntöjä ja keinovalikoimaa sekä pyrkiä ymmärtämään, millaisia seurauksia näillä muutoksilla on argumentaatioon, erilaisten moraalisten arvioiden oikeuttamiseen – ja lopulta demokratian käytäntöihin.

******

Kuvat ovat kuvakaappauksia Twitter-tileillä ja niitä käytetään tekstissä kuvaparien tekijöiden luvalla.