Reino ja joutsen – eli kuinka puolustaa lähiympäristöään, kun ympäristöhaittojen aiheuttajana on vihreä siirtymä?

Fossiilisista polttoaineista eroon pääseminen edellyttää vihreää siirtymää, mikä lisää kaivos- ja akkuteollisuutta. Siirtymää ajetaan voimakkaasti myös Suomessa, mikä tuo näkyviin siirtymän varjopuolet paikalliselle ympäristölle. Paikalliselle ympäristölle haitalliset hankkeet eivät sijaitse enää ainoastaan globaalissa etelässä, vaan tulevat omalle takapihallemme. Miten puolustaa omaa lähiympäristöään tai meriluontoa, jos vaakakupissa on ilmastonmuutoksen hillintä?

 

Vihreälle siirtymälle välttämättömät tuulivoimapuistot, mineraalikaivokset ja akkutehtaat sijaitsevat aina jonkun kirjaimellisella tai kuvainnollisella takapihalla. Saako omaa lähiluontoa puolustaa, jos tuon luonnon uhraaminen merkitsee koko muun ihmiskunnan etua? Entä saako sitä puolustaa vetoamalla lähiluonnon tärkeyteen?

Tarkastelen tätä kysymystä Haminan akkumateriaalitehtaan ja sen pelättyjen ympäristöhaittojen vastustuksen kautta. Haminaan on suunnitteilla vihreän siirtymän hanke, CNGR-akkumateriaalitehdas, jonka alkuvuodesta 2024 saama ympäristölupa sallisi sen laskea lähes kokonaan (99,7 %) puhdistamattomat jätevetensä Haminan edustalle Itämereen. Jätevesi sisältäisi suuret määrät sulfaattia, ammoniumtyppeä ja jonkin verran raskasmetalleja.

Tämän jutun toimitusprosessin aikana CNGR Advanced Material vetäytyi hankkeesta. Se omisti tehdasyhtiöstä 60 prosenttia, nyt omistus on kokonaan valtionyhtiö Suomen malmijalostuksella. Hankkeen tulevaisuus on tällä hetkellä epäselvä.

Akkumateriaalitehtaan jätevesiputkea on vastustettu sen paikallisympäristölle haitallisten seurausten vuoksi. Vastustajat näkevät suurimman riskin sulfaattimäärissä, jotka voivat aiheuttaa rehevöitymistä, merenpohjan hapettomuutta ja pahimmillaan hapettomassa tilassa hermomyrkky metyylielohopeaa. Kyse on Suomen ja ilmeisesti koko Euroopan suurimmasta pistemäisestä sulfaattipäästöstä.

Ympäristöluvasta tehtiin kaksitoista valitusta hallinto-oikeuteen. Tahoina oli niin yksityisiä ihmisiä, luonnonsuojelujärjestöjä, kalaosuuskuntia kuin rannikon kalataloustehtävistä vastaava Varsinais-Suomen ELY-keskuskin. Ympäristölupa on tällä hetkellä Vaasan hallinto-oikeudessa. Päätöstä odotetaan vielä kevään 2025 aikana, sillä se saa vihreän siirtymän hankkeena nopeutetun käsittelyn.

CNGR-tehtaan jätevesiputkea on herännyt vastustamaan verkostomainen kansanliike, josta osa on haminalaisia ja kotkalaisia, etenkin purkuputken vaikutusalueen asukkaita tai kesämökkiläisiä, osa Suomen Luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistyksen ja osa Puhtaan meren puolesta ry:n jäseniä. Vastustus on kohdistunut nimenomaan tehtaan puhdistamattomiin jätevesiin, ei itse tehtaaseen, kuten vastustajat teroittavat. Verkosto muun muassa laati adressin, joka keräsi yli 67 000 allekirjoitusta maanlaajuisesti, ja kerää parhaillaan allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen ”Suomen vesistöt eivät ole vihreän siirtymän kaatopaikkoja”.

Tehdas ja jätevesiputken vastustajat käyvät kiistaa hyvin teknisistä ja luonnontieteellisistä seikoista. Kiistanalaista esimerkiksi on, millaisia vaikutuksia sulfaatilla on Itämeren kaltaiselle matalalle murtovesialtaalle ja sen eliöstölle, sekä ovatko tehtaan teettämät mallinnukset sekoittumisesta luotettavia – eli sekoittuuko sulfaatti Itämeren matalaan murtoveteen tehtaan teettämien diffuusoreiden avulla vai ei.

Kuva: Kyhmyjoutsen. Kuvituskuva.

 

”Yleinen ja yksityinen limittäin ja lomittain”

Olen tutkimuksessani haastatellut kuuttatoista tehtaan jätevesiputken vastustajaa, käynyt läpi valitukset ympäristöluvasta ja seurannut uutisointia tehtaasta. Olen kiinnostunut siitä, millaisia argumentteja etenkin haminalaiset tehtaan vastustajat käyttävät ja miten he arvottavat lähiluontoaan. Vetoaisivatko he yleiseen hyvään, omaan etuunsa vai esimerkiksi muistoihin ja tunteisiin perustuvaan siteeseen paikalliseen ympäristöön? Tämä teksti perustuu pääosin haastatteluihin.

Ylivoimaisesti toistetuimmat argumentit olivat luonteeltaan teknisiä ja luonnontieteellisiä – jouduin heti ensimmäisestä haastattelusta alkaen syvälle sulfaattimääriin ja niiden kemiallisiin reaktioihin. Nämä olivat argumentteja, jotka ovat yleistettävissä koskemaan kaikkien yhteistä hyvää.

Käytetyt argumentit ovat ainakin osin sidoksissa julkisuuden tasoon. Oli odotettavissa, että esimerkiksi valituksissa hallinto-oikeudelle käytetty kieli on teknistä ja lakiin vetoavaa. Arvelin kuitenkin, että tätä julkista pintaa raaputtamalla, ihmisten kanssa keskustellessa, paljastuisi henkilökohtaisia sidoksia erityisiin paikkoihin.

Osin näin kävikin. Vaikka yllätyin kuinka teknis-luonnontieteellistä haastateltavien puhe oli, niin etenkin haastattelut, jotka tehtiin Haminassa eikä etäyhteyden välityksellä, venyivät nelituntisiksi ja toivat pintaan myös henkilökohtaisuuden kerroksen.  Niiden aikana minua kyydittiin autolla ympäri Haminaa, minulle näytettiin valokuvia ja kerrottiin perheen ja suvun tarinoita.

Kuten eräs haastateltavani, Riitta, osuvasti sanoi, tässä tapauksessa ”yleinen ja yksityinen ovat limittäin ja lomittain”. Vaakalaudalla oli niin Itämeren ja sen eläimistön tila kuin esimerkiksi lastenlasten mahdollisuus uida meressä.

Osin yleisen ja yksityisen limittyminen johtuu myös meren virtaavasta luonteesta: jätteiden vaikutusaluetta on mahdotonta rajata vain yhdelle alueelle. Riitta on koulutukseltaan ympäristölääketieteilijä ja hän toi esiin, kuinka lopulta kyse on kaikkien merestä kalastetun kalaa syövien terveydestä – ei ainoastaan haminalaisten, sillä jätevesi kulkeutuisi virtausten mukana kohti länttä, esimerkiksi Helsinkiä.

Kuva: Puut heijastuvat rehevöityneen veden pinnasta. Kuvituskuva.

 

Ei kenenkään takapihalle

Oman lähiluonnon puolustaminen olisi helppo kuitata omaan (taloudelliseen) etuun perustuvana oman takapihan puolustamisena, eli nimbyilynä (tulee sanoista Not In My Back Yard). Onkin totta, että kotien ja mökkien arvo todennäköisesti laskee, jos ne sijaitsevat purkuvesien välittömässä läheisyydessä. Eräs haastateltavani totesi, ettei jää asumaan taloonsa meren rannalla, jos purkuputki toteutuu – ja jatkoi sanomalla, että ei hän taloaan varmasti saa kaupaksi.

Tämä sinänsä hyvin ymmärrettävä näkökulma tuli kuitenkin esiin ainoastaan sivulauseessa, kun olimme jo puhuneet monta tuntia. Nimbyily loistaa poissaolollaan asukkaiden ympäristöluvasta tekemissä valituksissa ja lähes kokonaan myös uutisjutuissa.

On tietenkin vaikea sanoa, onko nimby-argumentin puuttumisessa kyse siitä, ettei oman taloudellisen edun turvaaminen todellisuudessa ollut haastateltavilleni suurin huolenaihe vai siitä, etteivät he kokeneet omaan etuun vetoamista legitiimiksi argumentiksi suomalaisessa julkisuudessa. Olisin kuitenkin odottanut oman edun tulevan enemmänkin esiin etenkin niissä kolmessa haastattelussa, jotka tehtiin haastateltavien kotona. Kotien ikkunoista oli suora näköyhteys purkupaikkaan merellä.

Ei minun takapihalleni -asenteen sijaan haastateltavillani tuntui vilpittömästi korostuvan ympäristötutkija Michael Heimanin kuvaama ei kenenkään takapihalle -asenne. Suunnitellun kaltaista purkuputkea ei haluttu mihinkään. Otin nimbyilyn puheeksi erään haastateltavani, Annan, kanssa ja hän totesi ironiseen sävyyn: ”Niinhän mäkin täs suojelen merialuetta, joka on mun mökin edessä.” Hän kuitenkin jatkoi sanomalla:

”Tää ongelma on paljon suurempi kuin pelkästään se merialue siinä mun mökin edessä.”

Tehtaan purkuputken vastustuksessa oli siis kyse paljon omaa takapihaa suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta – kuten nimbyilyksi leimatuissa tapauksissa usein on, kuten aihetta tutkinut kaupunkisosiologi Veikko Eranti huomauttaa. Haastateltavani toivat esiin vastaavat akkutehdashankkeet länsirannikolla, esimerkiksi Kokkolassa, ja sen, mikä vaikutus sillä olisi maanlaajuisesti, jos CNGR saisi ympäristöluvan. Kuten Arto sanoi: ”Sen jälkeen se on peli menetetty, et se on tää homma saatava seis saman tien, toi meren turha sotkeminen”.

Monet haastateltavistani puhuivat myös Suomen kaivoshankkeista ja niiden haitallisista vaikutuksista vesistöihin. Aktiivisimmilla oli verkostojakin kaivosaktivisteihin. Asiaan perehtyneimmät toivat esiin myös CNGR:n Indonesiassa sijaitsevien nikkelikaivosten aiheuttamat vakavat haitat paikalliselle ympäristölle ja alkuperäisväestölle. Kuten Riitta sanoi, yleinen ja yksityinen kietoutuivat tiiviisti yhteen.

Kuva: Näkymä tutkimukseen haastatellun Arton kodin läheiseltä kalliolta kohti paikkaa, johon mahdollinen purkuputki tulee sijaitsemaan.

 

Läheisyyden kielioppi

Haastateltavien puhe omasta kodista tai kesämökistä ei perustunut pelkästään taloudelliseen etuun, vaan liittyi usein ylisukupolvisiin merkityksiin, luontokokemuksiin ja muistoihin. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa esimerkiksi tunteisiin tai läheisiin suhteisiin vetoamista, jota sosiologi Laurent Thévenot kutsuu läheisyyden kieliopiksi, ei pidetä legitiiminä argumenttina. Myös YLE uutisoi hiljattain, kuinka ympäristötunteita, kuten surua avohakkuista, ei pidetä Suomessa vakavasti otettavina.

Tästä syystä tunnepitoinen suhde mereen ja lähiluontoon tuli esiin ainoastaan rivien välissä. Kertomalla esimerkiksi luontokokemuksistaan ja viemällä minua heille tärkeisiin paikkoihin, jotka tulisivat olemaan jäteveden vaikutusalueella, haastateltavani kutsuivat minut osaksi heidän kokemusmaailmaansa ja kamppailuaan.

Kahvittelimme Reinon kanssa hänen kotonaan ja kävimme läpi valtavia tehdashankkeeseen liittyviä asiakirjapinoja. Reino myös lähetti pyynnöstäni tapauksen kannalta tärkeinä pitämiään kuvia puhelimeeni. Kuvien joukossa oli merikarttoja purkuputken sijainnista ja muita virallisia asiakirjoja, kuvia hankkeeseen liittyvistä tilaisuuksista, mutta myös sinilevän puurouttamasta merivedestä, valtavasta madesaaliista – ja joutsenesta. Kysyessäni kuvasta Reino aloitti kertomuksensa sanomalla: ”En tiiä, miten sitä tutkimukses viittii, mutta kumminki...”, ilmentäen sitä, että hän yhtäältä näki joutsenen tärkeänä, mutta epäili sen tärkeyttä tutkimukseni kannalta.

Reino kertoi minulle pitkällisesti, kuinka kyseinen joutsen oli ”tehnyt tuttavuutta” Reinon kanssa syöden tämän kädestä: ”Se oli tossa kamuna, tos rannalla, ku mie läksin kävelee, nii se käveli niin kuin koira vieressä.” Joutsen oli tuonut myös poikasiaan näytille ja Reino arveli, että vuosien päästä eräs sen poikasista tuli tervehtimään häntä. Kertomus päättyi kuitenkin äkkiä Reinon lähettäessä minulle lisää kuvia, ikään kuin havahtuen tutkimustilanteeseen ja palaten taas asiapitoisempaan sisältöön: ”Täs on niitä happi- ja fosforipitoisuuksii. Alusveden happikylläisyysaste ja fosfori... huomaa purkupaikan lähialueen luvut, happikylläisyys neljä...”

Kuva: Kuvakaappaus Reinon lähettämistä valokuvista, ensimmäisenä joutsen ja toisena merikartta. Merikartta on peräisin CNGR:n ympäristöluvasta.

 

Haminassa syntynyt ja sen nykyinen kesäasukas Riitta puolestaan ajelutti minut Haminan Lupinlahden ympäri ja näytti minulle mahdollisten jätevesien vaikutusalueelle joutuvat, yleistä hyvää palvelevat alueet, kuten merkittävän lintualueen, kaupungin uimarannan sekä hänen isovanhempiensa 1950-luvulla perustaman luonnonsuojelualueen. Uimarantaan ja luonnonsuojelualueelle liittyi myös Riitan lapsuusmuistoja, joita hän kertoili kiertoajelumme aikana. Hänellä oli koulutuksensa ansiosta ymmärrystä eri päästöjen vaikutuksesta ympäristöön ja viime kädessä ihmisiin, mutta teknisten seikkojen lisäksi hän kertoi toivovansa, että hänen lapsenlapsensa voisivat uida suvun kesämökillä myös tulevaisuudessa. Kuin todisteena hän näytti minulle valokuvan, jossa hänen lapsensa ja lapsenlapsensa uivat mökin rantavedessä. Yleinen ja yksityinen kulkivat jälleen käsi kädessä.

Vaikka haastatteluissa tulikin ilmi edellä kuvattujen kaltaisia muistoja ja siteitä lähiluontoon, tunteisiin vetoamista ei kuitenkaan nähty hyvänä argumentointina, kuten Anna sanoi: ”Jos sä vaan tunteilet, niin sillä ei oo uskottavuutta. Sulla pitää olla faktoja.” Tämä kertoo nimenomaan haastateltavien arviosta siitä, millainen on toimiva argumentti.

Kuva: Lupinlahden luonnonsuojelualueen kartta.

 

Poikkeuksiakin löytyi. Sosiaalisen median keskustelut ovat tunnetusti tunteita korostavia eikä ole yllättävää, että tehdastapauksessa aktiivinen sosiaalisen median vaikuttaja, Leena, ei epäröinyt vedota henkilökohtaiseen ja tunnepitoiseen suhteeseensa mereen. Vuoden 2024 lopulla järjestettiin keskustelutilaisuus uudesta vesienhoitolaista, jonka yhteydessä julkistettiin edellä mainittu kansalaisaloite jätevesipäästöjen rajoittamisen puolesta. Leena piti julkistamisen yhteydessä puheen, jossa hän kutsui Itämerta “perheenjäsenekseen” ja kertoi, kuinka hän lähes itkee sukellusretkillään huomatessaan, miten huonossa kunnossa merenpohja on.

Läheisyyden kieliopin mukainen puhetapa saattaa olla nousussa niin sosiaalisen median kuin myös ympäristökriisiin havahtumisenkin myötä. Esimerkiksi Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran viimeisimmän konferenssin pääpuhuja Steffen Böhm puhui esityksessään siitä, kuinka meidän olisi aika alkaa nähdä luonto perheenjäsenenämme ja luoda siihen henkilökohtaisia suhteita. Kuten ympäristökiistoja tutkinut Laura Centemeri on kirjoittanut, luonnon arvottaminen läheisten suhteiden kautta on ristiriidassa modernin ja kapitalistisen luonnon arvottamisen kanssa ja radikaali kritiikki sitä kohtaan.

Myös vihreä siirtymä perustuu kapitalistiselle käsitykselle luonnosta jonakin abstraktina, mitattavissa ja korvattavissa olevana. Tämän käsityksen mukaan tietyt alueet voidaan uhrata (oletettavasti) suuremman yhteisen hyvän, kuten ilmastonmuutoksen hillinnän puolesta – joskin vihreän siirtymän on myös arvosteltu hyödyttävän viime kädessä kapitalismia itseään. Viime aikoina onkin herännyt keskustelu planetaarisista rajoista ja ikuisen talouskasvun mahdottomuudesta. Kenties läheisyyden kielioppi onkin välttämätön siirtymässä toisenlaiseen, kasvuajattelun jälkeiseen luonnon arvottamiseen.

 

Viitteet

Eranti, V. (2017). “Re-visiting NIMBY: From conflicting interests to conflicting valuations.” The Sociological Review, 65(2), 285-301.

Böhm, S. (2024). “Capital traumas: Between hope and despair in times of (environmental) crisis.” Key-note puheenvuoro, YHYS Colloquium, Lappeenranta, 28.11.2024.

Centemeri, L. (2017). “From Public Participation to Place-Based Resistance. Environmental Critique and Modes of Valuation in the Struggles against the Expansion of the Malpensa Airport.” Historical Social Research 42 (3): 97-122.

Centemeri, L. (2015). “Reframing Problems of Incommensurability in Environmental Conflicts through Pragmatic Sociology: From Value Pluralism to the Plurality of Modes of Engagement with the Environment.” Environmental Values 24 (3):299-320.

Heiman, M. (1990). “From ‘Not in My Backyard!’ to ‘Not in Anybody’s Backyard!’” Journal of the American Planning Association, 56(3), 359–362.

Thévenot, L. (2014). “Voicing concern and difference. From public spaces to common-places.” European Journal of Cultural and Political Sociology, 1:1, 7–34.

 

Kuvat: Siim Lukka / Unsplash, Yehia Eweis / Helsingin kaupunginmuseo, kirjoittajan kotialbumi