Sosiologia valokeilassa: Mitä opin Tampereen raitiotieltä?

Sosiologian keskeinen tehtävä on häiritä oletusta maailmasta, joka olisi jotenkin etukäteen annettu tai määrätty. Tampereen raitiotiehankkeen tutkiminen auttoi ymmärtämään konkreettisesti maailman prosessinomaisuutta ja siihen kytkeytyvää poliittisuutta, kirjoittaa Westermarck-seuran gradupalkinnon vuonna 2018 saanut Outi Koskinen.

Tutkin gradussani sitä, miten Tampereella suunniteltiin raitiotietä ja millaista kaupunkia suunnittelussa tehtiin. Minua kiinnosti ennen kaikkea se, miten ihmeessä moniaineksisen, monimutkaisen ja jossain määrin omalakisenkin kaupungin kaduille saadaan tuotua valtava uusi joukkoliikennejärjestelmä, joka vaikuttaa merkittävällä tavalla kaupungin tulevaisuuteen.

Mitä kaikkea pientä, huomaamatonta ja arkista – kokouksia, katusuunnitelmia, maastotutkimuksia, sidosryhmätyöpajoja – täytyy tapahtua ennen kuin kaupungin kadut revitään auki ja liikenne taivutetaan uuteen muotoon?

Keskityin siis tutkimaan sitä, miten raitiotiehanketta koostetaan asteittain todellisemmaksi arkisessa suunnittelutyössä. Tarkastelin, kuinka raitiotiehankkeen eri toimijoiden todellisuuksia koordinoidaan yhteensopiviksi ja miten raitiotien reitti on muodostettu ja perusteltu suunnitteluprosessissa. Tarkastelin hanketta moniäänisenä ja -aineksisena kokonaisuutena ontologian politiikan viitekehyksessä, ammentaen samalla paljon myös tieteen- ja teknologian tutkimuksesta, uusmaterialistisesta sosiologiasta sekä kaupunkitutkimuksesta. Tuloksena syntyi kuvaus raitiotien suunnittelusta avoimena ja hetkittäin hauraanakin prosessina, jonka lopputulos ei missään nimessä ollut ennalta määrätty.

Suunnittelun kuluessa pyrittiin solmimaan hankkeen vahvistumista tukevia suhteita ja samalla katkomaan hankkeen kannalta hankalia tai epäedullisia kytköksiä. Yksi keskeinen hanketta vahvistanut suhde oli raitiotiehankkeen ymmärtäminen suhteessa ei vain joukkoliikenteeseen, vaan laajemmin kaupunkikehitykseen. Raitiotie ja Tampereen tulevaisuus kaupunkina kytkettiin suunnitteluprosessissa tiiviisti yhteen, ja tämä kytkös taas vaikutti merkittävällä tavalla muun muassa reittivalintoihin.

Raitiotien ja Tampereen kaupungin tulevaisuuden kytkeminen yhteen ja muut raitiotiehankkeen parissa muodostetut käytäntöjen ja toimijoiden kollektiivit – eli Bruno Latourin mukaan inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden ennalta määrittelemättömät joukot, joiden toiminnassa koostetaan uusia, vielä vakiintumattomia olemassaoloja – onnistuivat yhdessä keräämään raitiotielle vakautta, saamaan sille toteuttamispäätöksen sekä siten todellistamaan tietynlaisen vision Tampereen tulevaisuudesta.

Tässä piilee mielestäni sosiologisen lähestymistavan arvokkuus joukkoliikennehankkeiden tutkimuksessa. Sen avulla on mahdollista ymmärtää joukkoliikenteen ja laajemminkin tieverkostojen sekä liikkumisen yhteiskunnallisuus.

Mitä liikkumismuotoja tai kulkureittejä tuetaan rajallisessa ja siten ruuhkautumiselle alttiissa kaupunkitilassa? Mitä alueita kurotaan yhteen vaikkapa raitiotien avulla, ja mitkä alueet taas jäävät syrjemmälle? Mitkä intressit – ja keiden edustamina – pääsevät vaikuttamaan suunnitteluun?

Gradunteon kauheus ja ihanuus

Näihin kysymyksiin vastaaminen ja gradun saaminen valmiiksi oli työläs, epävarma ja välillä turhauttavakin prosessi, jossa oli katkoksia, umpikujia, yleistä hämmennystä ja sekaannusta. Olen kuullut, että tällainen epävarmuus ja sen sietäminen on osa kaikkia tutkimusprosesseja.

Näen tässä myös yhteyden raitiotien suunnitteluun. Sekin oli varsin epävarma prosessi, sillä raitiotien toteuttamispäätöksestä ei ollut varmuutta tehdessäni haastatteluja ja kerätessäni aineistoa. Mieleeni on kuitenkin jäänyt useamman haastateltavani innostus ja lannistumattomuus epävarmuuden edessä: tehdään parasta mahdollista työtä budjetin ja aikataulun asettamissa rajoissa eikä murehdita asioita, jotka eivät vie hanketta eteenpäin.

Nyt, noin vuosi gradun valmistumisen jälkeen, minusta tuntuu, että kannatti niin sanotusti hypätä tuntemattomaan: lähteä tutkimaan jossain määrin vierasta ja outoa raitiotiehanketta ja valita teoreettinen lähestymistapa, joka ensi tapaamisella vei ajattelun vieraille raiteille, ontologioiden ja todellisuuden moninaisuuksien suuntaan. Lopulta se on kuitenkin auttanut gradun ulkopuolellakin ymmärtämään maailmaa prosessinomaisena, moninaisena ja siten myös poliittisena.

Maailma sosiologin silmin

Yllä mainitsemani epävarmuus ei omalla kohdallani rajoittunut pelkästään gradun kirjoittamiseen. Se liittyi vahvasti myös siihen, että alun perin päädyin opiskelemaan yliopistoon. Kyseessä ei ollut minulle mitenkään ilmeinen valinta, ja sosiologian piiriin ajauduin hieman puolivahingossa. Tässä mielessä gradupalkinnon saaminen tuntui entistäkin merkittävämmältä, koska en ole aina tuntenut liikkuneeni akateemisessa maailmassa kuin kala vedessä. Oman äänen löytäminen ja sen käyttäminen ei ole minulle yliopistossa ollut mitenkään itsestään selvä tai helppo prosessi.

Tässä mielessä samastun Mari Käyhkön työläistaustaisia naisopiskelijoita koskevassa artikkelissaan esiin nostamaan ilmiöön äänen aukaisemisen vaikeudesta. Kun lapsuudenkodissa opittu keskustelukulttuuri ei tarjoa valmiuksia oman äänen avaamiseen, tilan ottamiseen ja itsen tekemiseen näkyväksi, näitä ominaisuuksia painottava yliopistokulttuuri tuntuu vieraalta ja vaikealta. Tämä ulottuu Käyhkön mukaan myös opittuihin tapoihin olla maailmassa ja tilassa: yliopiston maskuliininen kulttuuri ihannoi keskiluokkaisen habituksen itsevarmuutta, sulavuutta, erottautumista ja kyseenalaistamista.

Tunnistan hyvin tämän kuilun odotetun, ihannoidun akateemisen olemuksen ja oman, haparoivamman ja vaikenemiseen taipuvaisemman olemiseni välillä. Toisaalta ajattelen, että tämä tietynlainen hiljaisuus on myös mahdollistanut herkistymisen ilmiöille, jotka eivät pidä meteliä itsestään: arkisille, huomaamattomille asioille, joiden olemassaolo ei välttämättä ole vakiintunutta tai ilmeistä.

Uskonkin, että sosiologialla on paljon annettavaa tällaisten heikkojen signaalien etsimiseen ja tutkimiseen. Niiden tavoittaminen ei välttämättä ole helppoa, sillä arjessa ne saattavat näyttäytyä itsestäänselvyyksinä tai niin asteittaisina muutoksina, että ne voisivat yhtä hyvin olla näkymättömiä niiden parissa eläville. Kuitenkin esimerkiksi ruokavaliomme (kuten kasvipohjaisten tuotteiden yleistyminen), ympäristömme (vaikkapa vieraslajit, jotka lähestyvät ilmastonmuutoksen seurauksena) sekä tapamme vuorovaikuttaa ja olla maailmassa (kuten sosiaalisen median yleistyminen viimeisen noin 10 vuoden kuluessa) ovat jatkuvan muutoksen alaisena.

Ajattelen, että sosiologian kuuluu avata tilaa toiseuksille, kyseenalaistamisille ja sen pohtimiselle, miten voisimme olla yhdessä kestävillä ja kunnioittavilla tavoilla.

Gradussani ontologinen lähestymistapa auttoi kiinnittämään huomiota siihen, miten raitiotietä koostetaan pala palalta todellisemmaksi jossain mielessä hyvin vaatimattomien materiaalien, kuten post-it-lappujen, karttojen ja havainnekuvien avulla. Nämä raitiotiekollektiivin palaset yhdistyivät toisiin, kiersivät sähköpostin, välittäjähenkilöiden, käytäntöjen ja monien muiden toimijoiden välityksellä, ja asteittain raitiotiekollektiivi vahvistui.

Huomion suuntaaminen asioihin, jotka eivät prameile tai retostele parrasvaloissa ja jotka saattavat tuntua tylsiltä tai itsestään selviltä, voi tarjota tilaisuuksia yhteiskunnan ja yhdessä olemisen entistä syvällisempään ymmärtämiseen. Tämä puolestaan liittyy läheisesti sosiologian yhteen mielestäni keskeisimmistä tehtävistä: häiritä oletusta maailmasta, joka olisi jotenkin etukäteen annettu tai määrätty. Ajattelen, että sosiologian kuuluu avata tilaa toiseuksille, kyseenalaistamisille ja sen pohtimiselle, miten voisimme olla yhdessä kestävillä ja kunnioittavilla tavoilla.

Sosiologeina voimme luoda ymmärrystä siitä, että olemassa oleminen on ennen kaikkea suhteissa olemista. Olemme olemassa suhteissa niin materiaan, toislajisiin eläimiin, toisiin ihmisiin kuin ympäristöömme. Pohjimmiltaan äärettömän hauraassa maailmassamme on mielestäni tärkeä tuoda esiin tällaista ymmärrystä.