Miksi kanssakäymistä jatketaan koronaepidemiasta huolimatta, ja mitä asialle voidaan tehdä?

Vaikeus hahmottaa konkreettisesti oman toiminnan välillisiä vaikutuksia muihin voi saada ihmiset toimimaan itsepintaisesti vastoin suosituksia. Suomessa luotetaan vahvasti hyvinvointipalvelujen toimivuuteen, vaikka niitä ei ole koskaan testattu koronaepidemian tapaisissa oloissa. Viikko poikkeustilaa Suomessa on näyttänyt, että kansalaiset eivät usko pelkkiä suosituksia. Kansalaisten havahduttamiseksi tarvitaan suoria määräyksiä ja rohkeampaa viestintää.

Koronaepidemia leviää nopeasti Euroopassa. Vaikein tilanne on Italian Lombardiassa, jossa hoitokapasiteetti ei riitä kaikkien tehohoitoa sairastavien hoitamiseen, ja lääkärit joutuvat tekemään vaikeita valintoja siitä, kenet yritetään pelastaa ja kuka jätetään kuolemaan. Madrid, jossa olen itsekin tehnyt tutkimustyötä, tulee nopeasti perässä. Espanjassa on kuluneella viikolla kahden vuorokauden aikana kuollut yli 1 000 ihmistä.

Monet maat ovat poikkeustilassa. Hallitukset ovat vedonneet kansalaisiin, että nämä vähentäisivät lähikontaktit minimiin. Suosituksia ei kuitenkaan ole noudatettu. Esimerkiksi Espanjassa ja Ranskassa on asetettu koko maan kattava ulkonaliikkumiskielto, jota valvotaan.

Myös Suomessa koronavirus leviää huolestuttavan nopeasti. Suomen hallitus julisti 16.3.2020 koko maahan poikkeustilan, päätti 24.3.2020 ravintoloiden sulkemisesta noutoruokaa lukuun ottamatta ja harkitsee pahimman koronakeskittymän Uudenmaan eristämistä.

Samalla, kun suuri osa suomalaisista on vetäytynyt ohjeiden mukaan koteihinsa, osa on jatkanut varomatonta kanssakäymistä. Tähän asti baarit ja yökerhot ovat olleet auki, eikä riittäviä turvaetäisyyksiä ole pidetty. Jotkut ovat jopa matkustaneet Lappiin hiihtolomalle, vaikka ihmisiä on kehotettu pysyttelemään kotona. Mistä ihmeestä on kysymys? Eivätkö ihmiset ymmärrä oman toimintansa laajempia seurauksia?

Itsepärjäämisen eetos voi estää näkemästä, miten laajasti toimintamme vaikuttaa muihin

Sosiologi Norbert Eliasin ajatuksia soveltaen sosiaalista elämää voi tarkastella laajana suhteiden muodostelmana, jonka ihmisten toiminta on synnyttänyt mutta joka on näiden oman havaintokyvyn ja siten myös ymmärryksen ulottumattomissa. Yksilöiden on omasta asemastaan käsin mahdotonta nähdä niitä moninaisia ja välillisiä sidoksia, joista heidän tilanteensa muodostuu. Samaan tapaan on myös mahdotonta havaita oman toiminnan välillisiä ja kauaskantoisia vaikutuksia laajassa keskinäisten riippuvuuksien verkossa.

Vaikka kansalaisia kehotetaan terveydenhuollon hoitokapasiteetin suojaamiseksi pysymään kotona, kanssakäymisen jatkumisen välillisiä seurauksia ei ole avattu riittävän havainnollisesti. Moni ajattelee olevansa itse joko riittävän nuori tai hyväkuntoinen kestääkseen tartunnan. Ikäihmisistä osa on kertonut jatkavansa elämää normaalisti juuri siksi, että lähtö on kuitenkin milloin vain edessä. He ovat siihen valmiita.

Abstraktina ilmaisuna ”hoitokapasiteetti” ei herätä ihmisiä ajattelemaan konkreettista syy-yhteyksien ketjua, jossa jokaisen kansalaisen lähikontaktien kautta välittyvä mahdollisesti oireeton koronatartunta voi tartuttaa ihmisen, joka sairastuu vakavasti, joka tarvitsee hoitoa, jota ei epidemian edetessä ehkä ole kaikille tarvitsijoille. Vielä konkreettisemmin ilmaistuna sosiaalinen kanssakäyminen täysin oireettomien ihmisten kesken voi käytännössä johtaa siihen, että ihmisiä on jätettävä kuolemaan.

Suomalaisessa kulttuurissa voimakas itsepärjäämisen eetos yhdistyy kansainvälisesti katsottuna vahvaan luottamukseen hyvinvointipalvelujen toimivuudesta. Itsepärjäämisen eetos tuottaa itsepintaista toimijuutta, joka onkin monissa tilanteissa elämää eteenpäin vievä voima. Sen lävitse on kuitenkin vaikeaa nähdä elämämme sidoksellisuutta. Kun ihmiset toimivat itsepintaisesti ilman laaja-alaista ymmärrystä oman toiminnan välillisistä seurauksista, kollektiiviset seuraukset voivat olla kohtalokkaita.

Avainasemassa järjestelmän nopea oppiminen ja reagointi

Vankkumaton luottamus suomalaisiin hyvinvointipalveluihin pitää yllä arjen hyväntahtoista järjestystä ja sen jatkuvuutta. Demokraattisiin oloihin, hyvinvointiin ja toiminnan vapauteen tottuneet kansalaiset eivät hahmota, kuinka hauraaksi tavallisen elämän arkinen järjestys on koronaepidemian vuoksi muuttunut. Valtaosa elossa olevista suomalaisista ei ole koskaan kokenut poikkeusoloja. He eivät osaa kuvitella, kuinka nopeasti tavallinen elämä voi murtua.

New Yorkin yliopiston sosiologian professori Eric Klinenberg julkaisi vuonna 2002 merkittävän kirjan Heatwave. Social Autopsy of Disaster in Chicago, joka tarkasteli Chicagon helleaaltoa vuonna 1995. Kuumuuden seurauksena yli 700 kaupunkilaista kuoli.

Klinenberg tarkastelee, kuinka sairaus ja kuolema olivat yhteiskunnallisia tapahtumia: kuinka sosiaaliset järjestelmät ja kaupunginhallitus reagoivat hitaasti, ja julkiset palvelut ontuivat. Neljä vuotta myöhemmin kaupunkia kohdanneessa yhtä vakavassa helleaallossa kuolemantapausten määrä laski hieman yli sataan. Aiemmasta tragediasta havahtunut hallinto reagoi nyt aggressiivisesti ja onnistui pelastamaan moninkertaisen määrän ihmisiä.

Koronaepidemiaan reagointia voi peilata helleaaltoon, jossa samaan tapaan taisteltiin ajan kanssa, vaikkakin eri syistä. Vaikka millään maalla ei ole omakohtaista kokemusta näin massiivisen pandemian hallinnasta, koronaviruksen leviäminen eri tahdissa eri alueille mahdollistaa sen, että opimme Kiinan, Italian, Espanjan, Ranskan ja Saksan tilanteista. Aikaa on kuitenkin todella vähän.

Vääränlainen psykologinen turvallisuus on nykytilanteessa vaarallista

Sosiologisesta näkökulmasta katsottuna vaikuttaa siltä, että itsepintaisesti toimivat kansalaiset eivät näe oman toimintansa laajempia seurauksia. He eivät havahdu hallinnon antamiin kehotuksiin ja luottavat terveydenhoitokapasiteetin riittävyyteen, jota myös arkkiatri Risto Pelkonen piti Helsingin Sanomien haastattelussa 22.3.2020 riittävänä. Kuulen tässä luottamuksessa nykytilanteessa yhä hauraammaksi käyvän uskomuksen suomalaisen terveydenhuollon erityisestä kyvykkyydestä. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan testattu näin hurjissa oloissa.

Tähän asti nähty tiedotuspolitiikka noudattelee kriisiviestinnän varovaisia periaatteita, joiden tavoitteena on ihmisten rauhoittaminen turvattomassa tilanteessa. Varovaisen viestinnän kääntöpuolena on se, että omaan arviointikykyynsä luottavat kansalaiset tuntevat yhä vääränlaista psykologista turvallisuutta.

Viikko poikkeusoloja Suomessa on näyttänyt, että itseensä luottavat kansalaiset eivät usko pelkkiä suosituksia. Eliasin ajattelua soveltaen oman toiminnan välillisten vaikutusten vakavuuden oivaltaminen on yksittäisiltä kansalaisilta liikaa pyydetty. Tarvitaan selkeitä käskyjä ja kieltoja, joita valvotaan.

Oman toiminnan välillisten vaikutusten vakavuuden oivaltaminen on yksittäisiltä kansalaisilta liikaa pyydetty.

Koronakriisissä avainasemassa ovat hallinnon, terveydenhuollon ja kansalaisten nopea reagointi. Koska niin paljon on kansalaisten oman toiminnan varassa, näiden havahduttamisen tulisi saada viestinnässä enemmän sijaa.

Abstraktin kielenkäytön sijaan tarvitaan havainnollisempaa tietoa syy-yhteyksistä ja siitä, mihin varomaton kanssakäyminen johtaa. Vanhempien tehtävä on huolehtia siitä, että myös lapset ja nuoret ymmärtävät tilanteen vakavuuden ja siirtävät kaverisuhteet verkkoon. Ripeän toiminnan pohjaksi tarvitaan tervettä pelkoa.

***

Kuvat järjestyksessä: pääkuva Kelly Sikkema (Unsplash), 1. kuva Inka Lähteenaro (Ilmiö), 2. kuva Mathieu Gouiffes (Unsplash), 3. kuva Kelly Sikkema (Unsplash)