Ihminen, lehmä ja koneet: teknologisoituneella karjanhoidolla on pitkät juuret

Lähes puolet maidosta on Suomessa nykyään robotin lypsämää. Lypsyrobotit ovat tuoreehko ilmiö, mutta ihmisen ja lehmän suhteen teknologisoitumisella on jo yli satavuotinen historia. Pysyvää suomalaisessa karjanhoidossa on ollut ristiriitaisuus ihmisten ja tuotantoeläinten suhteissa.

 

Tämän jutun voit myös kuunnella äänikirjana, kesto 18:34.

Viime aikoina tuotantoeläinten olosuhteista ja eläintuotantoon liittyvistä kysymyksistä on keskusteltu paljon julkisuudessa. Kiihkeää kommentointia ovat herättäneet muun muassa Helsingin kaupunginvaltuuston aloite puolittaa liha- ja maitotuotteiden kulutus vuoteen 2025 mennessä, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistamien Unicafe-ravintoloiden päätös lopettaa naudanlihan tarjoilu lounaalla sekä Maaseutunuorten tälle päätökselle vastareaktiona yliopiston edustalle tuomat lehmät. Suomessa maidon ja naudanlihan tuotanto kytkeytyvät yhteen, sillä suurin osa naudanlihasta saadaan lypsyroduista.

Vaikka mediassakin on huomautettu runsaan lihansyönnin olevan varsin uusi ilmiö, keskustelu eläintuotannosta on usein varsin historiatonta. Tyypillisesti vastakkain asetetaan nykyinen tehotuotanto ja ”vanhat hyvät ajat”, jolloin tuotantoeläimet olivat kotieläimen asemassa ja hoito oli yksilöllistä. Mutta onko tällaisia aikoja ollut olemassakaan, ja mikä on muuttunut nykypäivään tultaessa?

Karjanhoidon teknologisoitumisen jäljillä

Tutkin tutkijatohtorin projektissani suomalaisen lypsykarjatuotannon teknologisoitumista sekä ihmisten ja eläinten suhteiden muutoksia 1800-luvun lopulta 2010-luvulle tultaessa. Tutkimus keskittyi kolmeen karjatalouden modernisaation kannalta merkittävään ajanjaksoon: 1860–1930-lukuihin, 1950–1970-lukuihin sekä 2010-lukuun.

Kaikki nämä aikakaudet ovat olleet merkittäviä murroskausia suomalaisessa lypsykarjataloudessa. 1800–1900-lukujen vaihteessa siitä alkoi muodostua taloudellisesti tärkeä maatalouden tuotannonala, 1950–1970-lukuja leimasivat koneistuminen ja maatalouden rakennemuutos, ja 2000-luvulla lypsykarjatilojen väheneminen ja jäljelle jäävien tilojen kasvaminen on jatkunut nopeana.

Tutkimukseni aineistoina käytin erilaisia tekstejä, kuten arkistoituja kansankuvauksia ja kyselyvastauksia, karjanhoito-oppaita, sanomalehtitekstejä, karjanhoidon ammattilehtien tekstejä ja mainontaa. Lisäksi tein kenttätöitä suomalaisilla lypsykarjatiloilla, joilla on lypsyrobotti: haastattelin karjanhoitajia ja havainnoin heidän työtään sekä lehmien toimintaa navetoissa.

Tutkimukseni kytkeytyy Suomessa erityisesti 2000-luvulla jalansijaa saaneeseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen eläintutkimukseen, jossa tarkastellaan eläinten ja ihmisten suhteita monitieteisesti. Tässä lähestymistavassa eläimet ymmärretään kulttuurin, yhteiskunnan ja historian osatekijöinä ihmisten kanssa ja niiden nähdään vaikuttaneen huomattavasti yhteiskunnallisten ilmiöiden muodostumiseen. Kiinnostuksenkohteena ovat erityisesti ihmisten ja eläinten väliset suhteet sekä eläinten merkitys yhteiskunnallisissa, kulttuurisissa ja historiallisissa prosesseissa.

Omavaraistaloudesta kaupalliseen maidontuotantoon

1800-luvun lopulla nautakarjanhoito ja maidontuotanto alkoivat muotoutua taloudellisesti tärkeiksi elinkeinoiksi, kun aiemmin lehmiä oli pidetty monin paikoin lähinnä tuottamaan lantaa viljapeltojen lannoitukseksi. 1860-luvun katovuodet olivat kuitenkin osoittaneet viljanviljelyn taloudellisesti epävarmaksi elinkeinoksi, ja samoihin aikoihin voin vienti alkoi lisääntyä.

Niinpä karjanhoidon menetelmien kehittäminen sekä sen arvostuksen kohottaminen oli maatalouspoliittisesti tärkeää. Maatalousoppilaitosten, maatalousseurojen, karjantarkkailuyhdistysten ja opaskirjallisuuden tarjoama neuvonta olivat osa tätä kehitystä.

Neuvonta olikin tarpeen, sillä nautakarjan elinolot olivat tuolloin usein suorastaan kurjat. Navetat olivat ahtaita, pimeitä ja tunkkaisia ja ruokinta hyvin puutteellista. Lehmät selvisivät talvikaudesta hädin tuskin hengissä. Syynä ei kuitenkaan välttämättä ollut ihmisten välinpitämättömyys, vaan eläinten kehnot olot johtuivat tuolloin maaseudulla yleisestä köyhyydestä. Ruuasta oli pulaa ihmisilläkin. Lehmien vähäinen maidontuotanto meni tavallisesti maatilan omaan käyttöön.

Kun maidon merkitys ja taloudellinen arvo kohosi, alettiin kiinnittää enemmän huomiota myös lehmien ruumiintoimintoihin ja siihen, miten maidontuotantoa saataisiin kohotettua. Kun aiemmin ihanteellinen lehmä oli vaatimaton, vähään tyytyväinen ja sitkeä, nyt nautojen ruumiit alkoivat vaikuttaa vaativilta hoidon kohteilta, joiden ylläpitoon tarvittiin asiantuntijatietoa. Vaikka lypsykarjanhoidon arkinen työ ei vielä koneistunut lukuun ottamatta kotiseparaattoreita, maidon lähettäminen meijeriin teki lehmästä jo osan kaupallista tuotantoketjua.

Parempi ruokinta, navettarakennusten uusiminen ja uudet karjanjalostusopit kohensivat nautojen elinolosuhteita ja nostivat tuotantoa. Eläinten hyvinvoinnista puhuttiin jo vuonna 1907 julkaistussa karjanhoito-oppaassa, joten uudesta termistä ei ole tässäkään kysymys. Lehmästä itsestään alkoi jo tässä vaiheessa tulla yhä enemmän tuote, ja sen ruumiintoimintoja alettiin tarkkailla entistä tarkemmin. Samaan aikaan uudistukset alkoivat parantaa nautojen hyvinvointia.

Lypsykoneet tulevat Suomeen

Suomessa karjanhoitotyön koneistuminen alkoi 1950-luvulla, ja yleensä ensimmäinen tiloille hankittu laite oli lypsykone. Suomalaisessa maataloudessa oli pitkään vallinnut sukupuolittunut työnjako: karjanhoito ja erityisesti lypsytyö oli naisten työtä, miehet puolestaan työskentelivät lähinnä metsissä ja pelloilla. Yleisen käsityksen mukaan juuri lypsykoneiden käyttöönotto sai miehetkin osallistumaan navettatöihin.

Lypsykoneen kehittäminen oli kiinnostava prosessi, sillä siinä elävien olentojen fyysisten piirteiden vaihtelevuus ja monimutkaisuus ja toisaalta koneiden yhdenmukaisuus oli saatava sovitetuksi yhteen. 1800-luvun alkupuolelta lähtien lypsykonetta kehiteltiin yhtä aikaa monissa maissa, kuten Ruotsissa ja USA:ssa.

Lypsykoneen markkinoinnissa korostettiin lypsyn miellyttävyyttä lehmille.

Useita menetelmiä utareen tyhjentämiseksi kokeiltiin, mutta lopulta toimivaksi osoittautui kone, jossa käytetään alipaineen ja normaalin ilmanpaineen vaihtelulla aikaansaatua jaksoittaista imua. Tällä pyritään jäljittelemään vasikan imemistä eli ikään kuin simuloimaan luontoa. Naudan fysiologia oli välttämätöntä ottaa huomioon koneen suunnittelussa, jotta se olisi käyttökelpoinen. Lypsykoneen markkinoinnissa korostettiinkin toistuvasti lypsyn luonnollisuutta ja miellyttävyyttä lehmille.

Kansainvälisesti katsottuna lypsykoneet tulivat Suomessa käyttöön myöhään: 1950–1970-luvut olivat niiden yleistymisen aikaa. Vuonna 1950 vajaalla kolmella prosentilla maitoa meijeriin lähettäneistä karjatiloista oli lypsykone. Vuonna 1983 lypsykone oli kuitenkin käytössä jo lähes 80 prosentilla lypsykarjatiloista. Samaan ajanjaksoon osui maatalouden voimakas rakennemuutos, jossa tilat tyypillisesti koneistuivat ja erikoistuivat yhteen tuotannonalaan. Maatilat, erityisesti lypsykarjatilat, myös vähenivät nopeasti.

Lypsyn koneistuminen muutti perinteistä työnjakoa

Tarkastelemissani aineistoissa tyypillinen syy lypsykoneen hankkimiselle oli naispuolisten (käsin)lypsäjien puute. Kun erityisesti naiset alkoivat siirtyä kaupunkien työmarkkinoille, naisten palkat maataloustöissäkin nousivat. Työvoiman kallistuessa lypsykoneen hankkiminen tuli kannattavaksi.

Erityisesti suurilla maatiloilla ihmistyövoimaa alettiin korvata koneilla näistä syistä. Pienillä karjatiloilla lypsykoneen ostaminen puolestaan liittyi usein siihen, että emäntä ei pystynyt lypsämään sairastumisen, synnyttämisen tai ikääntymisen mukanaan tuoman voimien vähenemisen myötä. Tällaisissa tilanteissa isäntä ei välttämättä suostunut lypsämään lainkaan tai kokeiltuaan käsinlypsyä totesi sen niin raskaaksi tai vaikeaksi, että päätyi lypsykoneen hankintaan.

Lypsykoneen myötä sukupolvelta toiselle siirtynyt, käsinlypsyyn kuulunut hiljainen ja ruumiillinen tieto korvautui yhä enemmän teknologisella ja tieteeseen perustuvalla fysiologisella tietämyksellä. Maidon lypsykoneen maitosäiliöön keräävä kannulypsykone oli monilla maatiloilla ensimmäinen sysäys kohti karjanhoidon laajempaa koneistamista, vaikka aluksi maito jäähdytettiin ja kuljetettiin meijereihin tonkissa. Kannukonetta seurasivat suuret maitoa jäähdyttävät ja säilövät tilatankit, maidon suoraan lypsykoneesta tilatankkiin putkistoa pitkin kuljettavat putkilypsykoneet, ja edelleen lannanpoistokoneet, ruokinnan automatisointi ja robottilypsy.

Sekä ihmiset että lehmät olivat samassa opettelutilanteessa, ja molemmissa se saattoi aiheuttaa jännittyneisyyttä.

Lehmät vaikuttivat sopeutuneen konelypsyyn melko helposti. Tässä ei kuitenkaan ollut kyse lehmien passiivisuudesta, vaan niiden aktiivisesta työstä, jossa ne osallistuivat lypsykoneteknologian kotouttamiseen, eli omaksumiseen osaksi arkisia käytäntöjä. Lypsykonetta käyttöön otettaessa sekä ihmiset että lehmät olivat samassa opettelutilanteessa ja molemmissa se saattoi aiheuttaa jännittyneisyyttä.

Lehmien täytyi tottua koneen ääneen, laitteiston läsnäoloon samassa tilassa sekä lypsimien kosketukseen utareissa. Vaikka jotkut lehmät vastustivat aluksi konelypsyä, lehmien käytös ei kuitenkaan lopullisesti estänyt lypsykoneen käyttöä.

Myös lehmän biologisen ruumiin prosessit vaikuttivat lypsyyn: maidon erittymistä säätelevä oksitosiinihormoni mahdollisti lypsyn onnistumisen, mutta toisaalta ruumiit rasittuivat ja altistuivat utaretulehduksille osaamattoman konelypsyn ja lisääntyneen maidontuotannon takia. Lypsykoneen käyttöönoton myötä lehmästä tuli osa teknologista maidontuotantoprosessia.

Lypsykone teknologiana vaikutti käsityksiin lehmän ruumiista ja teki lypsytyöstä koneen avulla mahdollista myös miehille. Samalla se toi maatalouskoneet tutummiksi naisille ja muutti heidän ruumiillista lypsytyötään. Tämä vaikutti koko maatilan työjärjestyksiin ja käytäntöihin.

Robotti lypsämässä

Automaattiset lypsyjärjestelmät eli lypsyrobotit tulivat kaupallisesti saataville 1990-luvulla, mutta ensimmäiset otettiin Suomessa käyttöön vuonna 2000. Vuoden 2018 lopussa vajaalla viidenneksellä suomalaisista maidontuotantotiloista eli 1 138 tilalla oli lypsyrobotti. Koska nämä tilat ovat keskimääräistä isompia, on arvioitu, että 30–40 prosenttia Suomessa tuotettavasta maidosta lypsetään robotilla. Keskimääräinen karjakoko suomalaisilla tiloilla on tällä hetkellä noin 40 lypsylehmää, mutta yhdellä robotilla voi lypsää noin 60 lehmän karjan.

Robottilypsyjärjestelmässä lehmät liikkuvat vapaana pihattonavetassa ja käyvät lypsyllä omaan tahtiinsa. Lypsyrobotti tunnistaa lehmän sen kaulassa olevan tunnisteen avulla, ja robottia ohjaava tietokoneohjelma toteaa siihen tehtyjen määritysten perusteella, voiko lehmän sillä hetkellä lypsää. Ihanteellisessa tapauksessa lehmät käyvät lypsyllä 2–3 kertaa päivässä.

Lehmien houkuttelemiseksi robotille niille tarjotaan siellä väkirehuseosta. Ennen lypsyä robotti puhdistaa utareen. Kunkin lehmän vetimien sijainti ohjelmoidaan ensimmäisellä lypsyllä robotin muistiin, ja lisäksi robotti käyttää laseria tai konenäköä vetimien tarkan sijainnin havaitsemiseen.

Lypsyn aikana tallentuu tietoa esimerkiksi lehmän painosta, aktiivisuudesta, märehtimisestä, maitomääristä ja maidon laadusta. Tiedot kerätään raporteiksi, ja niitä on mahdollista tarkastella yksilö-, ryhmä- ja laumatasolla. Raporttien avulla karjanhoitaja voi tarkastella karjan sen hetkistä tilannetta ja havaita esimerkiksi terveysongelmia. Haastattelemani karjatilalliset korostivat kuitenkin, että pelkät tietokoneelta saatavat tiedot eivät riitä, vaan karjanhoitajan on myös edelleen osattava havainnoida lehmiä ja tunnistaa mahdollisista ongelmista kertovia muutoksia niiden käyttäytymisessä.

Karjanhoitoa automatisoidussa navetassa

Robotti muuttaa karjanhoitotyötä siinä mielessä, että navetassa ei enää tarvitse käydä tiettyihin kellonaikoihin, kuten parsi- tai lypsyasemalypsyssä. Kun fyysinen lypsytyö jää pois, navettatöissä huolehditaan ruokinnasta, joka tyypillisesti on myös pitkälle koneistettu, sekä kuivitetaan parsia ja hoidetaan pikkuvasikoita. Lisäksi käydään läpi robotin antamia raportteja eläinten terveydestä ja tarvittaessa hoidetaan sairaat lehmät. Jos joku lehmä ei ole käynyt lypsyllä pitkään aikaan, sen voi joutua hakemaan robotille.

Joidenkin haastattelemieni karjatilallisten mukaan heidän suhteensa lehmiin on jopa syventynyt robotin myötä, sillä se antaa enemmän aikaa lehmien seuraamiseen ja tarkkailuun. Vaikka robottinavetan ihannelehmä on omatoiminen, vaivaton ja jopa huomaamaton, tietyt lehmät erottuvat edelleen joukosta erityisillä ominaisuuksillaan ja luonteenpiirteiltään. Jotkut lehmät muodostuvat omistajien suosikeiksi, ja niihin muodostuu erityisiä tunnesiteitä. Tunteet ovat edelleen karjanhoitotyössä vahvasti läsnä.

Robottilypsy vaikuttaakin lehmien ruumiisiin jalostuksen kautta, kun utareiden muotoa ja vetimien sijaintia pyritään muokkaamaan robotille sopiviksi.

Robotin ylläpitoon ja huoltoon menee aikaa, ja jos lypsyssä tulee jokin yllättävä ongelmatilanne, robotti antaa hälytyksen matkapuhelimeen. Näitä hälytyksiä voi joutua tarkistamaan keskellä yötäkin, sillä lypsy on käynnissä yötä päivää. Haastattelemani lypsykarjatilalliset olivat tyytyväisiä robotin hankintaan, vaikka joillakin oli ollutkin haasteita sen käyttöönotossa. Heidän mukaansa se keventää työtä merkittävästi ja parantaa näin työhyvinvointia, monien mukaan myös lehmien hyvinvointia.

Lypsyrobottien markkinoinnissa usein korostettu lehmän vapaus päättää omasta toiminnastaan on kuitenkin hyvin suhteellista: käyttäytymiseltään tai luonteeltaan automaattilypsyyn sopeutumattomat lehmät lähetetään teuraaksi, samoin rakenteeltaan robottilypsyyn sopimattomat. Robottilypsy vaikuttaakin lehmien ruumiisiin jalostuksen kautta, kun utareiden muotoa ja vetimien sijaintia pyritään muokkaamaan robotille sopiviksi. Vaikka lisääntyvä teknologia tuottaa tiettyä vapautta navetoissa sekä ihmisille että eläimille, se myös luo uudenlaisia vaatimuksia työhön sopeutumiselle.

Pysyvyyttä muutoksessa

Kuluneen 150 vuoden aikana suomalaisen karjanhoidon olosuhteet ovat muuttuneet valtavasti. Nykyiset eläintuotannon tehostumisesta aiheutuvat hyvinvointiongelmat ovat luonteeltaan hyvin toisenlaisia kuin reilun sadan vuoden takaiset.

Kun 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikeuksia tuottivat puutteellinen ruokinta sekä hygienia ja navettojen epäterveelliset olosuhteet, nykyisin yleisimpiä hankaluuksia ovat suurista maidontuotantomääristä johtuvat utaresairaudet ja hedelmällisyysongelmat. Pysyvää on se ristiriitaisuus, joka on aina ollut läsnä ihmisten ja tuotantoeläinten suhteissa.

Lehmä on yksilö, johon voidaan kiintyä, mutta kuitenkin siitä pyritään saamaan taloudellista hyötyä. Karjanhoitajilta edellytetään toisaalta empatiaa eläimiä kohtaan, mutta toisaalta on pystyttävä vastaamaan yhä kasvaviin tehokkuusvaatimuksiin. Näillä vaatimuksilla on juurensa jo 1900-luvun vaihteen modernisaatiossa, kun maidosta alkoi tulla maatilojen merkittävä tulonlähde ja lehmästä osa teollista tuotantoketjua.

 

***

Kuvat:
Pääkuva Will Kirk (Unsplash), jutun 1. kuva Ben Libby (Unsplash), 2. kuva Pietinen, Museoviraston kuvakokoelmat, 3. kuva Museoviraston kuvakokoelmat, 4. kuva Pekka Kyytinen, Museoviraston kuvakokoelmat, 5. kuva (YouTube-videoupotus) Lely Astronaut -lypsykoneen esittelyvideo, 6. kuva Pekka Kyytinen, Museoviraston kuvakokoelmat, 7. kuva Will Kirk (Unsplash)