DocPoint: Se tapahtui Inkerinmaalla – ja myös Suomessa

Stalinin vainot ja toisen maailmansodan tapahtumat hajottivat kyläyhteisöjä Inkerinmaalla. Pelko ja epäluottamus jatkuivat Suomeen suuntautuneiden inkeriläisten väestönsiirtojen jälkeen, ja moni jatkoi matkaansa Ruotsiin. Se tapahtui Inkerinmaalla -dokumentissa jää vähemmälle huomiolle, mikä ajoi inkeriläiset hakemaan turvaa Ruotsista.

Anneli Kustfält kuvaa dokumentissaan Se tapahtui Inkerinmaalla – Det hände i Ingermanland inkerinsuomalaisten historiaa 1930- ja 1940-luvulla lapsuuttaan Neuvostoliitossa eläneiden haastattelujen avulla. Dokumentissa pääsevät ääneen Kustfältin isä ja monet muut Ruotsiin jatkosodan jälkeen paenneet inkeriläiset.

Merkittävä osa Ruotsiin paenneista inkeriläisistä oli Saksan ja Suomen armeijassa palvelleita henkilöitä sekä heidän perheenjäseniään ja sukulaisiaan, joita Neuvostoliitto erityisesti suomalaisten kommunistien avustuksella jahtasi maanpettureina toisen maailmansodan jälkeen.

Dokumentintekijä peilaa Ruotsiin paenneiden inkeriläisten tarinoita etenkin Neuvostoliitossa koettuun vainoon. Dokumentin kerronta lähtee liikkeelle 1930-luvun Inkerinmaalta, jossa erityisesti perheiden miehiä vietiin “Mustan Maijan” kyydittäminä kuulusteltavaksi ja vankileireille.

Monen kohtalo ei ollut yhtä onnekas kuin dokumentissa esiintyvän Juhanin isän, joka pääsi palaamaan kotiin vuoden vankilassa olon jälkeen. Moni inkeriläistaustainen sai selville vasta paljon myöhemmin, jos silloinkaan, mitä läheisille lopulta tapahtui.

Suomi ei tarjonnut inkeriläisille pysyvää turvaa

Dokumentti käsittelee myös toisen maailmansodan aikaisia, Suomen ja Saksan toteuttamia Suomeen suuntautuneita 63 000 inkeriläisen väestönsiirtoja. Dokumentissa kuvataan inkeriläisten helpotusta vaarallisen laivamatkan jälkeen Suomenlahden yli. ”Esi-isien maan” odotettiin tarjoavan turvaa inkeriläisille.

Odotukset Suomesta olivat suomalaisten Inkerinmaalla harjoittaman propagandan ja epärealistisen kansallisromantiikan värittämiä, mikä heijastuu osittain myös Kustfältin kuvauksissa. Dokumentintekijä kertoo valokuvista, joissa inkeriläisten ilmeet olivat etenkin lähdön hetkellä iloisia ja helpottuneita, koska heidät pelastetaan Suomeen. Kustfält kuvaa dokumentissaan sodanaikaista oleskelua Suomessa varsin myönteiseen sävyyn – inkeriläisillä oli töitä maatiloilla ja tehtaissa, he maksoivat Suomeen veroja, nuoret miehet suorittivat asepalvelusta ja lapset olivat kouluissa.

Suomen rooli esitetään hyväntekijänä ja myöhemmin sodan jälkeisissä tilanteissa Neuvostoliiton uhrina. Kuitenkin inkeriläisten oleskelu Suomessa sodan aikana ja sen jälkeen jää kerronnallisesti paitsioon, vaikka nimenomaan tapahtumat Suomessa ajoivat monet inkeriläiset hakemaan turvapaikkaa Ruotsista.

Sodanaikainen Suomi kärsi työvoimapulasta, jota inkeriläisväestön siirto Suomeen Saksan Neuvostoliitolta valtaamilta alueilta helpotti merkittävästi. Inkeriläisväestön siirtoon olivat osaltaan vaikuttamassa rotuideologisesti värittyneet heimoaatteet, joita ajoivat erityisesti karjalaiset heimoaktivistit ja vallankumouksen jälkeen Suomeen paenneet inkeriläisemigrantit. Väestönsiirron oikeudellinen ja moraalinen pohja oli siis osittain hataralla pohjalla.

Nimenomaan tapahtumat Suomessa ajoivat monet inkeriläiset hakemaan turvapaikkaa Ruotsista.

Siirtoja tehneet viranomaiset eivät sodan aikana miettineet tarkasti, miten näiden Neuvostoliiton kansalaisten käy sodan päätyttyä. Inkeriläiset saivat sittemmin kokea tämän nahoissaan.

Inkeriläisten olosuhteet Suomessa olivat hyvin vaihtelevia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS) kerätyissä Ruotsissa asuvan inkeriläisväestön haastatteluissa tulevat ilmi inkeriläisten turvattomat olosuhteet sota-ajan Suomessa. Haastateltavat kertovat muun muassa epäinhimillisistä asuinolosuhteista, viranomaisten ja työnantajien epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, lapsityövoiman käytöstä ja itsemääräämisoikeuden kaventumisesta. Sodan olosuhteissa nämä ongelmat eivät olleet tavattomia, mutta aineisto antaa viitteitä siitä, kuinka erilaisessa asemassa inkeriläiset olivat suhteessa kantaväestöön ja myös Karjalan siirtoväkeen.

Inkeriläisten paot Ruotsiin

Jatkosota päättyi Neuvostoliiton ja Suomen solmimaan välirauhaan vuonna 1944. Liittoutuneiden valvontakomissio (LVK) saapui Suomeen 1944 valvomaan välirauhansopimuksessa määriteltyjen artiklojen täyttymistä. Suomi sitoutui luovuttamaan 10. artiklan mukaisesti Neuvostoliitolle internoidut, sotavangit ja väkisin maahantuodut.

Välirauhansopimuksen 10. artiklan tulkintoja vietiin kuitenkin pian suuntaan, joiden mukaan myös vapaaehtoisesti Suomeen tulleiden siviilien odotettiin ehdollisesti palaavan synnyinmaahan. Suomeen jääneet inkeriläiset elivät sodan jälkeisessä Suomessa ”vaaran vuosia”, kun epätietoisuus ja pelko väestönpalautusten jatkumisesta pakollisena eli ihmisten mielissä. Osa myös halusi palata kotimaahansa.

Dokumentissa kerrotaan, että Neuvostoliiton vaatiessa kansalaisiaan takaisin Suomella ei ollut ”voimia” estää 55 000 inkeriläisen palautusta. Vähälle huomiolle jätetään suomalaisten poliittisten toimijoiden ja viranomaisten aktiivisuus inkeriläisten etsinnöissä, palautuksissa ja pelon ilmapiirin luomisessa inkeriläisyhteisöissä. Vaikka Suomessa oli muun muassa oikeistolaisia ryhmittymiä ja heimoaktiiveja, jotka auttoivat ja suojelivat inkeriläisiä järjestämällä etappitoimintaa ja kuljetuksia Ruotsiin, osa suomalaisista oli vahvasti sitä mieltä, että Neuvostoliiton kansalaisten tuli palata kotimaahansa.

Suomeen jääneet inkeriläiset elivät sodan jälkeisessä Suomessa ”vaaran vuosia”.

Sisäasiainministeriön alaisten yksiköiden toiminta herätti erityisesti syyskesästä 1945 lähtien inkeriläisyhteisössä levottomuutta, kun salaa Suomeen jääneitä heimosotilaita etsittiin ja pidätettiin samalla, kun perheenjäsenet joutuivat kuulusteluihin. Heimosotilaat olivat nyt Suomessakin rikollisia, koska heitä syytettiin kotimaansa lakien rikkomisesta maanpetoksen tai vihollismaan kanssa tehdyn yhteistyön osalta.

Suomen armeijassa palvelleet neuvostokansalaiset, joista noin 1 200 oli inkeriläisiä, eivät rangaistusten pelossa monestikaan halunneet palata kotimaahansa, ja useat pakenivat perheineen Ruotsiin. Dokumentissa kerrotaankin muutaman haastateltavan kokemusten kautta riskialttiista pakomatkasta Ruotsiin, jossa perheet anoivat poliittista turvapaikkaa.

Vaietut historiat esiin

Pelon ja epäluottamuksen ilmapiiri säilyi inkeriläisten keskuudessa vuosikymmenien ajan. Inkeriläisten kokemista vainoista ja pakkomuutoista puhuttiin vähän, eikä inkeriläisillä ollut sijaa myöskään kansallisissa muistipolitiikoissa. Heidän historiaansa ei juuri käsitelty esimerkiksi Suomen 1900-luvun historiaa koskevissa esityksissä.

Viime vuosina on enenevissä määrin pyritty tuomaan esiin inkeriläisten vaiheita. Kustfält korostaa dokumentissaan, miten tärkeää on kertoa inkeriläisten tarinoita ”ennen kuin on myöhäistä”. Dokumentin lisäksi esimerkiksi SKS:n edellä mainitussa hankkeessa kerätään talteen inkeriläisten historiaa, ja tammikuussa 2020 avautuu Kansallismuseossa Lea Pakkasen, Meeri Koutaniemen ja Santeri Pakkasen näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset. Omassa tutkimushankkeessamme Perheen erossaolon ylisukupolvinen muistaminen (Suomen Akatemia 2019–2023) puolestaan tarkastelemme inkeriläisten kokemien pakkomuuttojen ja niiden aiheuttamien perheen hajaantumisten muistoja ja vaikutuksia ylisukupolvisesti.

Useat lapsena vainoja ja pakkomuuttoja kokeneet ovat nyt valmiita kertomaan kokemuksistaan. Myös monet jälkipolvien edustajat – kuten Kustfält – ovat kiinnostuneita hankkimaan tietoja vanhempiensa ja isovanhempiensa vaietuista koettelemuksista.

Dokumentin lopussa Kustfält vierailee isänsä kotitalon paikalla Inkerinmaalla Venäjällä, mutta isä-Juhani ei lähde mukaan, koska ”muistot eivät ole enää siellä, ne ovat nyt täällä [Ruotsissa]”. Isä ja tytär kuitenkin vievät kotitilan paikalta tuodun kiven Kustfältin Inkerinmaalta lähteneiden isovanhempien haudalle Ruotsissa. Vaikka Kustfältin vanhemmat tai isovanhemmat eivät koskaan palanneet Inkerinmaalle, loppukohtauksessa Inkerinmaalta tuotu kivi tuo symbolisesti yhteen kolme inkeriläistaustaista sukupolvea.

***
Se tapahtui Inkerinmaalla – Det hände i Ingermanland esitetään DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalilla keskiviikkona 29.1. Lue lisää täältä.

DocPoint-festivaali järjestetään Helsingissä 27.1.–2.2.2020.

***

Tekstissä on hyödynnetty vuonna 2019 SKS:n hankkeessa Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun kerättyjä haastatteluita sekä Pekka Nevalaisen teosta Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla (1990) ja Heikki Roiko-Jokelan teosta Oikeutta moraalin kustannuksella? Neuvostoliiton kansalaisten luovutukset Suomesta 1944–1955 (1999).

Pääkuva: Julian Drost, Unsplash
Kuva 1: Antti Hämäläinen, Museoviraston kuvakokoelmat. Inkeriläiset siirrettiin Suomi-nimisellä laivalla Suomeen sodan jaloista. 1943.
Kuva 2: Museoviraston kuvakokoelmat. Inkeriläisiä työvelvollisia jatkosodan aikana heinäpellolla.
Kuva 3: Toini-Inkeri Kaukonen, Museoviraston kuvakokoelmat. Inkeriläislapset uittavat lammikossa "laivaa" Oitin väestönsiirtoleirillä. 1943.