Sosiologia valokeilassa: Sosiologikone jauhaa ahkerasti

Nobelisti Bengt Holmströmin mukaan avoimuuden vaatimus uhkaa demokratiaa. ”Taloustieteilijät ja heidän Ekonomistikone-paneelinsa ovat itsekin aktiivisia, kun taas yhteiskuntatieteilijät, humanistit ja filosofit ovat vähemmän äänessä. ’Sosiologikonetta’ ei taida olla. Tieteiden vuorovaikutustakin tarvittaisiin”, perää HS:n pääkirjoitus. Mitä Sosiologikoneen tuoreet tuotokset kertovat suomalaisen demokratian nykytilasta, avoimuudesta ja vallan jakamisesta?

Kesällä käydyn, Bengt Holmströmin demokratianäkemysten innoittaman  keskustelun jatkona Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (30.7.2018) nostettiin esiin taloustieteilijöiden vahva asema yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kysyttiin sosiologikoneen perään.

Sosiologikone jauhaa hyvin, kiitos kysymästä. Se ei tuota kyllä/ei-vastauksia, eikä sitä ole organisoitu pysyvän asiantuntijapaneelin muotoon, kuten pääkirjoituksessa mainittu Ekonomistikone.  Sen sijaan Sosiologikone (arvelen, että esimerkiksi historioitsijat, politiikan tutkijat, viestinnän tutkijat, sukupuolentutkijat ja nuorisotutkijat voidaan lukea tähän mukaan) tuottaa monipuolisia vastauksia erilaisiin polttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Sosiologikoneen viimeaikaisina tuotteina tiedämme esimerkiksi, että poliittisen osallistumisen eriarvoistuminen on Suomessa syvää ja syvenee. Monet osallistuvan demokratian nykymuodot eivät ole järin läpinäkyviä eivätkä onnistu jakamaan valtaa alaspäin (ks esim. Luhtakallio 2017; Grönlund & Wass 2016; Matthies 2017). Holmströmin näkemys, että liiallinen avoimuus ja läpinäkyvyys uhkaa demokraattista päätöksentekoa, herättikin ymmärrettävästi paljon vasta-argumentteja – se on niin kovin todellisuudelle vieras.

Sosiologikoneen tuotteet on kuitenkin suomalaisessa poliittisessa valtajulkisuudessa nykyään tapana leimata ideologisiksi ja vasemmistolaisiksi riippumatta sen suuremmin niiden sisällöstä. Minkä tahansa muun näkökulman kuin talouden merkityksellisyydestä puhuminen nähdään vasemmistolaisena. Taloustieteilijät taas ovat tässä samaisessa kapeassa keskustelupiirissä ”neutraaleja asiantuntijoita”, vaikka taloustieteiden sisältäkin käsin esitetään, että kyse on yhdenlaisesta poliittisesta näkökulmasta, jonka painotukset riippuvat vallalla olevasta taloustieteen suuntauksesta (ks. esim. Sorsa 2013; Eranti 2017).

Neutraaliuden väite on kuitenkin kätevä, sillä taloustieteilijöillä on usein erinomaisesti nykymuotoisen poliittisen hallinnan pirtaan sopivaa ellei peräti sovitettua sanottavaa. Taloustieteilijöiden uskottavuutta ja neutraaliutta ei kyseenalaisteta, vaikka heidän arvionsa ovat usein jälkikäteen arvioituina vähintäänkin osittaisia, jopa virheellisiä kuten esimerkiksi monet analyysit vuoden 2008 talouskriisistä ja sittemmin Brexitistä ovat kuvanneet (ks. esim. Orrell 2010; Pikkarainen 2010).

On tärkeää huomata, että kaikki taloustieteilijätkään eivät suinkaan ole äänessä. Ekonomistikone ei kata taloustieteitä kokonaisuudessaan. Esimerkiksi feministisen taloustieteen näkökulmia ei tämä mainittu kone niinkään tuota. Jos tuottaisi, joutuisi nykyhallitus miettimään tarkasti, mitä tehdä esimerkiksi päätöstensä negatiivisille sukupuolittuneille vaikutuksille. Esimerkiksi kilpailukykysopimus osui kipeästi ennen kaikkea pienipalkkaisiin naisiin. Koulutusleikkausten vaikutukset puolestaan osunevat kipeimmin nuoriin, jotka ovat valmiiksi tipahtamassa kyydistä. Heistä suuri osa näyttäisi olevan poikia.

Onnistuuko tieteiden välinen yhteistyö?

Helsingin Sanomat kaipaa myös tieteiden välistä yhteistyötä päätöksenteon tueksi. Tilanteessa, jossa yhden tieteenalan pari suuntausta kruunataan neutraaleiksi muiden joutuessa vastaamaan syytöksiin subjektiivisuudesta ja poliittisuudesta on tieteiden välisen yhteistyön peräänkuuluttaminen tekopyhää. Tieteiden välinen yhteistyö edellyttää, että yhteistyön osapuolet tunnistavat ja tunnustavat toistensa näkökulmien ja tutkimustulosten oikeutuksen ja relevanssin.

Ekonomistikonetta dominoivien taloustieteen suuntausten – Holmströmin tapauksessa peliteoriaan nojaavan – kanssa tällaisia edellytyksiä löytyy harmillisen harvoin. Niiltä puuttuu kiinnostusta astua, muodikkaasti ilmaisten, laatikkonsa ulkopuolelle.

Tieteiden välinen yhteistyö ei onnistu, jos jokin osapuoli pitää itseään kaikkivoipana. Lukemattomat tieteentekijät – myös monien taloustieteen suuntausten edustajat – tekevät jatkuvasti merkittävää ja menestyksekästä yhteistyötä. Tämä tutkimus ei kuitenkaan näy ekonomistikonetta tuijottaville, enkä ole varma onko sen näkyminen julkisuudessa nimenomaan keskeisintä.


Onko tieteen tehtävä vastata päivänpoliittisiin kysymyksiin?

Tästä päästään kysymykseen siitä mikä on tieteen tehtävä. Osa tieteentekijöistä seuraa yhtä klassisista näkemyksistä: sitä, että tiede on olemassa omalakisena, siis vain itseään varten. Heitä voi syystäkin syytää norsunluutorniasenteesta. Harva sosiologikoneen rattaana hommia painava ajattelee kuitenkaan aivan näin.

Itse ajattelen, että tiede on olemassa hyvää elämää edistääkseen ja yhteiskuntaa auttaakseen. Se voi kuitenkin auttaa yhteiskuntaa vain säilyttäessään itsenäisyytensä. Muuten siitä tulee vastausautomaatti päiväkohtaisiin ongelmiin, joita määritellään useimmiten varsin lyhyellä perspektiivillä ja vähäisellä kokonaisasiantuntemuksella.

Jos tiede valjastetaan vastaamaan vain päivänpolttaviin kysymyksiin, se ei ehdi tehdä sitä mikä on olennaisinta: keksiä uutta, löytää vastauksia, jotka eivät ole ilmeisimmin tarjolla, kurottaa ohi helpoimmin tarjolla olevien vastausten.

Tieteelle on ominaista, että se on vaikeaa. Tämä ei tarkoita että sen tulosten on oltava vaikeaselkoisia, mutta niihin pääseminen ei ole helppoa eikä yleensä kovin nopeaa. Vaikeuden kanssa kamppailun parhaana mahdollisena tuloksena syntyy uusia, yllättäviä, käänteentekeviä tuloksia – mutta niitä ei voi tilata, eikä niistä ole varmuutta.

Tiede on riskibisnes, mutta ainutlaatuisen kannattava sellainen. Onnistuessaan sen tulokset kantavat kauas yli päiväkohtaisen päätöksenteon ongelmien ja ratkaisevat myös tukun näitä ongelmia mennessään. Tieteen kohteen ja kunnianhimon on kuitenkin oltava korkeammalla. Vain silloin se voi lunastaa odotuksia myös käytännöllisempien ongelmien kohdalla.

Miksi demokratia ei tavoittele päätöksenteon "tehokkuutta"?

Holmströmin ajatus päätöksenteon läpinäkyvyyden ongelmista sisältää kevyitä, helppoja ratkaisuja. Ratkaistaan päätöksenteon ongelmat palaamalla johonkin mukavantuntuiseen “vanhaan”, eli eliitin valtaan, jossa päätöksenteolta ei vaadita avoimuutta. Samalla voi unohtaa edustamiseen, politiikkaan ja demokratiaan liittyvien kysymysten monimutkaisuuden. Hämmentävintä Holmströmin teesissä on kuitenkin sen kapea, mielikuvitukseton ja kunnianhimoton ymmärrys politiikasta ja päätöksenteosta.

Edustuksellinen puoluedemokratia esimerkiksi suomalaisessa nykymuodossaan on nuori ja epätäydellinen päätöksentekojärjestelmä. Se perustuu nykyisellään hyvinkin epämääräiseen edustamisen käsitteeseen ja toimivallan luovuttamiseen.

Demokratia taas on paljon edustuksellista puoluepäätöksentekoa vanhempi ajatus. Sen erilaisia toteuttamistapoja ei tässä ole mahdollista käydä läpi, mutta yksi viime aikoina sosiologikoneessa keskustelua herättänyt näkökulma demokratiaan on kysymys legitimiteetistä eli järjestelmän oikeutuksesta kansalaisen silmissä. Demokratia ei tässä näkökulmassa palaudu yksinomaan päätöksentekojärjestelmäksi, vaan se on koko yhteiskunnan läpäisevä toiminnan ja yhteiselämän järjestämisen periaate.

Tunnettu filosofi-historioitsija Pierre Rosanvallon (2008) on esittänyt, että demokratia voi toimia vain, kun kansalaisyhteiskunta valvoo, haastaa ja arvioi päätöksentekoa ja vallankäyttäjiä. Hänen mukaansa demokratia voi saavuttaa legitimiteetin vain, kun se täyttää perustavanlaatuisen lupauksensa oikeudenmukaisuudesta ja ihmisten tasavertaisuudesta.

Demokratia on vajaa, rikki ja kiireisen uudelleenarvioinnin tarpeessa, jos se ei voi täyttää tätä lupausta – ei silloin, jos päätöksenteko tuntuu hitaalta ja hankalalta eikä täytä peliteorian mallinnuksia.

Nämä ajatukset ovat myös Amartya Senin maailmankuulun oikeudenmukaisuusteorian peruslähtökohdat. Sosiologikoneen työläisen näkökulmasta ne olisi syytä pitää mielessä, kun suomalaista politiikkaa ja päätöksentekoa arvioidaan ja niiden kehittämisestä keskustellaan.

Tieteiden välisen hedelmällisen yhteistyön nimissä todettakoon vielä, että Sen on taloustieteen nobelisti.

Kirjoittaja

Luhtakallio

Eeva Luhtakallio

Eeva Luhtakallio on sosiologian dosentti, joka työskentelee apulaisprofessorina Tampereen yliopiston New Social Research -ohjelmassa. Hän käsittelee tutkimuksissaan mm.  demokratiaa, osallistumisen eriarvoisuutta, politisaatioprosesseja ja visuaalisuutta.

Twitter: @EevaLuhtakallio

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Coutts, Ken, Graham Gudgin and Jordan Buchanan 2018 How the Economics Profession Got It Wrong on Brexit. Global Policy 9.3.2018.

Eranti, Veikko 2017 Kuinka riidellä taloustieteilijöiden kanssa? Kirja-arvio teoksesta Rodnik, D. Economic rules. Poliittinen talous 5:1.

Grönlund, Kimmo & Hanna Wass (2016) Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015. Helsinki: Oikeusministeriö.

Luhtakallio, Eeva 2017 Demokratia suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into kustannus.

Matthies, Aila-Leena (2017) Osallistumisen lupaus ja petos hyvinvointipalveluissa. http://www.sosiologia.fi/blog/

Orrell, David 2010: Economyths: Ten Ways Economics Gets It Wrong. Hardcover – July 26, 2010

Pikkarainen, Pentti 2010 Taloushistoriaa ekonomisteille ja ekonomeille. Kansantaloudellinen aikakauskirja 106:2, 125.

Rosanvallon, Pierre 2008 Vastademokratia - politiikka epäluulon aikakaudella. Tampere: Vastapaino.

Rosanvallon, Pierre 2013 Demokraattinen oikeutus - Puolueettomuus, refleksiivisyys, läheisyys. Tampere: Vastapaino.

Sen, Amartya Kumar 2009 The idea of justice. Harvard University Press.

Sorsa, Ville-Pekka 2013 Mitä on poliittinen talous ja miksi sen tutkimusta tulee edistää? Poliittinen talous 1:1. 

Avainsanat: demokratia sosiologia sosiologia valokeilassa

– 29.8.2018