Rahapelaaminen ja rahavirrat – mitä niistä pitäisi ajatella?

Onko rahapeleistä kokonaisuutena enemmän hyötyä vai haittaa yhteiskunnalle, ja kuinka kokonaishyötyä pitäisi arvioida? Pelaamisen rahalliset tuotot on helpompi laskea kuin erilaiset haitat. Totuus on kuitenkin se, että suomalainen ei aina voita, vaan usein myös häviää. Rahallisten kustannusten lisäksi myös inhimillisten näkökulmat pitäisi huomioida, kun rahapelihaittoja lasketaan, kirjoittaa Janne Nikkinen.

Rahapeliteollisuus on maailmanlaajuinen kasvuteollisuus, joka tuottaa vuodessa noin 385 miljardia dollaria (pelattu raha, josta on vähennetty maksetut voitot). Vertailun vuoksi alkoholiteollisuus myi vuonna 2017 tuotteitaan 1324 miljardilla ja tupakkateollisuus 699 miljardilla dollarilla. Aseteollisuuden sadan suurimman yhtiön myynti taas oli noin 400 miljardia dollaria vuonna 2014.

Rahapeliteollisuus on laajentunut ympäri maailman huomattavasti etenkin 1970- ja 1980-luvuilla, koska rahapeleihin liittyvää sääntelyä on vähennetty merkittävästi. YK:n 193 jäsenvaltiosta noin kolme neljäsosaa sallii rahapelaamisen. Rahapelaamiseen suhtaudutaan kuitenkin kielteisesti suuressa osassa maita, joissa islam on valtauskonto. Muista maista rahapelaamista rajoitetaan etenkin Brasiliassa ja Intiassa, joissa molemmissa pelataan kuitenkin sekä laillisesti että laittomasti. Suomessa etenkin loton aloittaminen vuonna 1971 muokkasi asenteita vapaamielisempään suuntaan, sillä lottoa ei ole mielletty samalla lailla haitalliseksi kuin muuta rahapelaamista.

Myös ihmisten näkemys siitä, mikä on sopivaa ajanvietettä, on muuttunut. Panostaminen omaan vapaa-aikaan ja henkilökohtaiseen mielihyvään elämysten muodossa sekä vapaa-ajan lisääntyminen ovat kaikki osaltaan vaikuttaneet siihen, että rahapeleistä on vähitellen tullut yksi hyväksyttävä viihteen muoto.

Yritysverotuksen suhteellinen osuus on pienentynyt teollistuneissa maissa 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa. Koska verotuksen painopiste on siirtynyt yksityisverotukseen, valtio Suomessakin kannustaa kansalaisia yhä enemmän kuluttamaan. Tällöin kerätään tuottoa ns. välillisistä veroista, jollaiseksi rahapelaaminen voidaan katsoa (huolimatta siitä ettei sitä useinkaan kutsuta veroksi).

Valtion kiinnostus rahapelaamisesta saataviin tuottoihin yhdistettynä teknologiseen kehitykseen, kuten internetiin ja tietokoneistettuihin peliautomaatteihin, on osaltaan mahdollistanut sen, että pelejä on saatavilla yhä kattavammin. Toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, Suomessa rahapeliautomaatit ovat hajasijoitettuna ruokakauppoihin ja kioskeihin. Internetin 24/7-pelitarjonnan lisäksi myös kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen on osaltaan parantanut rahapelien saatavuutta.

Suomalaiset ovat pelikansaa

Sanonta ”suomalaiset ovat pelikansaa” on (valitettavan) totta mutta sikäli harhaanjohtava, että kukaan ei synny rahapelaajaksi. Laaja rahapelien saatavuus kuitenkin lisää myös niiden suosiota. Keskimääräinen suomalainen aikuinen hävisi vuonna 2016 rahapeleihin noin 400 euroa. Kansainvälisessä vertailussa Suomen edelle pääsivät tässä tilastossa vain Singapore, Australia ja Irlanti.

Rahapelaaminen tuottaa vuodessa noin 1,3 miljardia euroa suomalaiselle yhteiskunnalle monopoliasemassa olevan Veikkauksen pelien kautta. Tästä summasta noin miljardi euroa korvamerkitään yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kuten tieteen, taiteen ja kulttuurin tukemiseen. Lisäksi Veikkaus maksaa tuotostaan 12 prosenttia eli noin 200 miljoonaa euroa valtiolle erityisenä arpajaisverona, joka jaetaan valtion budjetin kautta.

Suomessa on pitkään ollut vallalla ajatus, että suuri joukko vähän pelaavia kansalaisia tuottaa yhdessä (näennäisen harmittoman viihteen kautta) suuren rahapotin jaettavaksi yhteiseen hyvään.

Rahapelaaminen on kuitenkin globaalisti hyvin keskittynyttä. Ehkä jopa 60 prosenttia kaikesta tuotosta tulee niin sanotuilta ongelmapelaajilta. Suomessa noin viisi prosenttia rahapelaajista tuottaa puolet kokonaiskulutuksesta. Rahapeliongelma koskettaa Suomessa erityisesti pitkäaikaissairaita ja työttömiä.

Etenkin lotto on pienituloisten suosiossa, ja se kuluttaa heidän käytettävissään olevaa vähäistä varallisuutta merkittävästi. Rahapeliautomaatit on monissa maissa, myös Suomessa, usein sijoitettu pienituloisten asuinalueille.

Kenen ongelma rahapelaaminen oikeastaan on?

Rahapelaaminen on nähty pitkälti yksilön ongelmana tai käytöshäiriönä, ja kansainvälisissä tautiluokituksissa (kansainvälinen sairausluokitus ICD ja Amerikan psykiatriyhdistyksen DSM-tautiluokitus) on mukana erityiset diagnoosit peliriippuvuudelle.

Toisaalta rahapelaamista halutaan kuitenkin pitää saatavilla eräänlaisena julkisena palveluna. Kun rahapelituotot on ohjattu niin sanottuihin hyviin tarkoituksiin, suuremman joukon kokonaisedun on nähty ylittävän tai kumoavan mahdolliset joillekin yksilöille aiheutuvat haitat.

Väestötutkimusten mukaan vain muutama prosentti väestöstä on varsinaisia rahapeliongelmaisia. Suomessa THL:n vuoden 2015 väestökyselyn perusteella tällaisiksi voidaan luokitella 124 000 ihmistä. Vastuu rahapelaamisesta on nähty uusliberalismin ja individualismin hengessä ensisijaisesti yksilön omana, eikä siten, että kyseessä olisi sosiaalieettinen kysymys. Rahapelaamista on pidetty ”vapaaehtoisena” maksuna ja kontribuutiona kaikkien taloudelliseen hyvään.

Kansainvälisessä aihetutkimuksessa on kuitenkin pohdittu paljon sitä, mikä oikeastaan on ”vastuullista” rahapelaamista. Miten yksilön pelaaminen mahdollistetaan siten, että samalla voidaan kerätä mahdollisimman paljon rahaa ”hyviin tarkoituksiin” ja myös pelintarjoajille? Erityisesti rahapeliyhtiöiden ja rahapelaamisen kautta tuottoja hankkivien toimijoiden intressi on ollut juuri siksi edistää ajatusta, että rahapelaaminen on ensisijaisesti yksilön pelaamisen hallintaan liittyvä asia.

Myös rahapeliyhtiöiden tukemat tutkimusinstanssit (esimerkiksi Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa) edistävät mielellään ”ongelmaisten” yksilöiden tunnistamiseen tähtääviä väestökyselyitä sekä erilaista tiedotusta ja valistusta. Väestökyselyissä on kuitenkin ongelmana, että niiden keskinäinen vertailu on lähes mahdotonta ja tuloksia voi tulkita hyvin monella tavalla. Kun rahapelaaminen on kehittynyt diagnostiseksi riippuvuudeksi, vahinko on pitkälti jo tapahtunut. Menetettyä omaisuutta ei pystytä palauttamaan millään jälkikäteen tapahtuvilla hoidollisilla toimenpiteillä.

Vasta viime aikoina on ryhdytty tutkimaan laajemmin myös muille kuin varsinaisille rahapeliriippuvaisille pelaamisesta koituvia haittoja. Esimerkiksi Australiassa Victorian osavaltiossa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että 85 prosenttia kaikista rahapelihaitoista kohdistuu muihin kuin niin sanottuihin ”riippuvaisiin”.

Käsitys rahapeliongelmasta on liian rajallinen, jos se ymmärretään vain joidenkin yksilöiden terveysongelmaksi tai vääriksi valinnoiksi.

Rahapelihaitat muistuttavatkin tässä mielessä alkoholihaittoja: kaikki alkoholihaitat eivät kohdennu alkoholin ongelmakäyttäjille, vaan esimerkiksi alkoholiin liittyviä terveyshaittoja tai tapaturmia voi tapahtua myös kohtuukäyttäjille. Vaikka rahapeliongelma ajateltaisiinkin vapaaehtoisena yksilön valintana, se ei ole sitä niille läheisille, jotka kohtaavat läheisensä valinnan seurauksena vaikeuksia tai haittaa.

Rahapelaamisella on myös korruptoiva vaikutus. Yhdysvalloissa on havaittu, että julkisen sektorin korruptio on ollut vuosina 1985–2000 suurempaa osavaltioissa, joissa on enemmän kasinoita kuin osavaltioissa, joissa kasinotoimintaa ei ole.

Käsitys rahapeliongelmasta on siis liian rajallinen, jos se ymmärretään vain joidenkin yksilöiden terveysongelmaksi tai vääriksi valinnoiksi. Siksi pitäisi pikemminkin miettiä, onko rahapelitoiminta ymmärretty oikein, jos se nähdään harmittomana viihteenä, jota voidaan käyttää yhteiseen varainhankintaan. Tällä on merkitystä arvioitaessa rahapelaamisen kokonaishyötyä ja -haittaa yhteiskunnalle.

Minne rahapelirahat kulkevat?

Rahapelaaminen voidaan nähdä ensisijaisesti taloudellisena toimintana, jolloin erilaiset konsulttiselvitykset usein mittaavat vain tuottoja. Tämä on helppo ratkaisu, koska haittojen mittaaminen on paljon vaikeampaa. Edes käsitettä ”haitta” rahapelaamisen yhteydessä ei ole yksiselitteisesti määritelty.

Myöskään tuotoista ei tosin ole yksimielisyyttä. Rahapelaaminen liikuttaa jo olemassa olevaa, kertaalleen verotettua varallisuutta ja jakaa sitä uudestaan. Arpajaisvero, joka kerätään Veikkauksen pelikatteesta, on vain 12 prosenttia, kun taas yleinen arvonlisäverokanta on Suomessa 24 prosenttia. (EU:n alueella rahapelitoiminta on vapautettu arvonlisäverosta verotusteknisistä syistä.) Voidaankin pohtia, paljonko verotuottoja tulisi, jos kansalaiset kuluttaisivat merkittävän osan rahapelaamiseen käyttämästään rahasta muihin tuotteisiin tai palveluihin.

Rahapelitoiminta itsessään ei ole kovin suora merkittävä työllistäjä. Lisäksi monet alan työpaikat, kuten pelinhoitaja kasinolla, ovat matalapalkkaisia tai osa-aikaisuuksia ja usein vuorotyötä edellyttäviä. Veikkaus työllisti vuoden 2017 lopussa noin 2 000 henkilöä, joista läheskään kaikki eivät olleet kokoaikaisesti työssä. Sen sijaan rahapelituotoin työllistetään huomattava joukko etenkin järjestösektorin toimijoita, joiden tarkkaa määrää on työn projektiluonteisuuden vuoksi kuitenkin vaikea arvioida.

Rahapelirahoitus jaetaan usein tarkoituksiin, joita valtion budjetti ei paljonkaan tue.

Haittoja ja hyötyjä arvioitaessa on väistämättä esitettävä kysymys, kohdentuuko kerättävä raha oikein, etenkin jos se kerätään vähävaraisilta, työttömiltä tai niiltä, joilla ei olisi välttämättä varaa hävitä. Suomessa ihmiset, joilla on alle 500 euron nettotulot, kuluttavat rahapeleihin suhteessa enemmän kuin paremmin ansaitsevat kansalaiset. Rahapelirahoitus jaetaan usein tarkoituksiin, joita valtion budjetti ei paljonkaan tue. Esimerkiksi Britanniassa eliittikoulu Eton College on saanut korjaustukea rahapelituotoista. Suomessa Ooppera sai vuonna 2014 tukea noin 230 euroa katsojaa kohden. Elokuvakatsoja sai tukea 12 euroa ja nykysirkuksen katsoja 3,5 euroa. Esimerkiksi populaarimusiikki ei saanut tukea lainkaan.

Kun Ruotsissa laskettiin vuonna 2009 rahapelaamisen kokonaishyötyä ja -haittaa yhteiskunnalle, rahapelien haittakustannukset muodostivat tämänhetkisillä valuuttakursseilla laskettuna noin 222–434 miljoonaa euroa vastaavan summan. Ruotsin rahapelimonopoliyhtiön Svenska Spelin vuosituotto oli samana vuonna noin 483 miljoonaa euroa. Tuotot eivät siis laskutavasta riippuen olleet välttämättä kovin paljon suurempia kuin yhteiskunnalle koituvat kustannukset. Laskelmat eivät myöskään ottaneet huomioon esim. rahapelaamiseen liittyvää rikollisuutta ja siitä aiheutuvia kustannuksia.

Laskelmat antavat kuitenkin suuntaa-antavaa tietoa rahapelihaittojen suuruusluokasta myös Suomessa. Veikkauksen osuus rahapelimarkkinoista on tosin Suomessa selvästi suurempi kuin Svenska Spelillä Ruotsissa. Suomessa olisikin tarpeen tehdä vastaavia kustannuslaskelmia. On toivottavaa, että etenkin taloustutkijoiden kiinnostus rahapelitutkimusta kohden kasvaisi tulevaisuudessa.

Pohdintaa

Yleisesti ottaen on todettava, että rahapelaamisen hyödyistä on helpompi puhua kuin haitoista, vaikka suomalainen ei aina voita, vaan usein myös häviää. Yleishyödyllisiä tarkoituksia ei niinkään rahoiteta Veikkauksen tuella, vaan (usein vähävaraisten) pelaajien toimesta hävityllä rahalla.

On vaikea mallintaa taloudellisesti esimerkiksi rahapeliongelman seurauksena tapahtunutta itsemurhaa. Menetettyä tuottavuutta ei ole helppoa arvioida. Suomessakin täytyy pyrkiä arvioimaan entistä paremmin rahapelaamisen aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle eikä vain korostaa Veikkauksen tuottoja. Kun rahapelien haittoja arvioidaan, täytyy rahallisten kustannusten lisäksi ottaa aina huomioon myös inhimilliset näkökulmat.

On arvioitu, että rahapeliongelma koskettaa välillisesti 7–15 läheistä. Heille rahapelaaminen ei ole vain harmitonta huvia – etenkään, jos seurauksena on rahapeliongelmaisen läheisen ylivelkaantuminen, työkyvyn menetys ja mahdollinen itsemurha. Rahapelihaitat eivät vähene Suomessa tulevaisuudessa, ellei niitä torjuta aktiivisesti.

***

Kuvat järjestyksessä: Sharon McCutcheon (pääkuva), Steve Sawusch ja Christian Dubovan, Unsplash

***

Rahapelit-teemaviikko Ilmiössä 15.–22.10.

Suomessa rahapelit ovat kansanhupia: harva meistä ei ole koskaan lotonnut, eikä peliautomaattien näkemiseltä voi välttyä. Varsinaisesta rahapeliongelmasta kärsii yli 100 000 suomalaista. Nyt tekeillä on arpajaislain uudistus, jossa peliongelmia halutaan ehkäistä esimerkiksi säätämällä peliautomaateilla tunnistautuminen pakolliseksi. Tunnistautumisen on arvioitu laskevan merkittävästi Veikkauksen pelituottoja, joista puolestaan rahoitetaan monenlaista kansalaistoimintaa. Ilmiön kirjoitussarjassa tutkijat kuvaavat pelituottoihin liittyviä eturistiriitoja ja pohtivat, miten rahapeleistä koituvia hyötyjä ja haittoja yhteiskunnalle voisi laskea.

Lue myös sarjan ensimmäinen artikkeli:
Hyvikset ja pahikset – eli mistä rahapelituottojen eturistiriidoissa ei ole kyse

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Adams, P. (2016). Moral jeopardy: Risks of accepting money from alcohol, tobacco and gambling industries. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Browne, M., Greer, N., Rawat, V., & Rockloff, M. (2017a). A population-level metric for gambling-related harm. International Gambling Studies 17 (2), 163-175.

Browne, M., Greer, N., Armstrong, T., Doran, C., Kinchin, I., Langham, E., & Rockloff, M. (2017b). The social cost of gambling to Victoria. Melbourne: Victorian Responsible Gambling Foundation.

Economist. (2017). “Daily chart. The world’s biggest gamblers”. Online. [12.10.2018]

Hancock, L., & Smith, G. (2017). Critiquing the Reno Model I-IV international influence on regulators and governments (2004-2015) - the distorted reality of “responsible gambling”. International Journal of Mental Health and Addiction. DOI: 10.1007/s11469-017-9746-y

Heikkinen, A. & Kangassalo, O. (2015). ”Nykysirkus päihittää oopperan katsojamäärissä – saa silti todella vähän julkista tukea.” Yle 9.11.2015. Online. [12.10.2018]

Kotakorpi, K., Roukka, T., & Virén, M. (2016). Rahapelien verotus ja rahapelituottojen käyttö Suomessa. Keille kuuluvat rahapelien tuotot? Yhteiskuntapolitiikka 81 (4), 447-452.

Langham, E., Thorne, H., Browne, M., Donaldson, P., Rose, J., & Rockloff, M. (2016). Understanding gambling related harm: a proposed definition, conceptual framework, and taxonomy of harms. BMC Public Health. DOI: 10.1186/s12889-016-2747-0

Markham, F., & Young, M. (2014). Who wins from ’Big Gambling’ in Australia? The Conversation 5 March 2014. Online.

Markham, F., Young, M., Doran, B., & Sugden, M. (2017). A meta-regression analysis of 41 Australian problem gambling prevalence estimates and their relationship to total spending on electronic gaming machines. BMC Public Health. DOI: 10.1186/s12889-017-4413-6

Murphy, R., & Christensen, J. (2012). Tax us if you can. Tax Justice Network. Online. https://www.taxjustice.net/cms/upload/pdf/TUIYC_2012_FINAL.pdf

Nikkinen, J. (2008). Sosiaalieettinen näkökulma rahapeliongelmien ehkäisyyn ja hoitoon. Työpapereita 30. Helsinki: STAKES. Online. [12.10.2018]

OECD. (2016). Tax policy reforms in the OECD 2016. Paris: OECD Publishing.

Salonen, A. & Raisamo, S. (2015). Suomalaisten rahapelaaminen 2015. Tampere: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Salonen, A., Kontto, J., Alho, H., & Castrén, S. (2017). Suomalaisten rahapelikulutus - keneltä rahapeliyhtiöiden tuotot tulevat? Yhteiskuntapolitiikka 82 (5), 549-559.

Selin, J., Raisamo, S., Heiskanen, M., & Toikka, A. (2018). Onko hajasijoitettujen rahapeliautomaattien suhteellinen määrä suurempi sosioekonomisesti haavoittuvilla asuinalueilla? Yhteiskuntapolitiikka 83 (3), 294-302.

Schull, N. (2012). Addiction by design. Machine gambling in Las Vegas. Princeton: Princeton University Press.

Sulkunen, P., & Babor, T. et al. (tulossa). Setting limits: Gambling, science and public policy. Oxford: Oxford University Press.

Svenska Spel (2009). Cost of gambling. An analysis of the socio-economic costs resulting from problem gambling in Sweden. A report by Svenska Spel. Brussels 7 May 2009. SN 2595/09 (OR.sv). Julkaisematon.

Teeple, G. (2000). Globalization and the decline of social reform. Into the twenty-first century. Aurora, Canada: Garamond Press.

Walker, D., & Calcagno, P. (2014). Casinos and political corruption in the US: a Granger causality analysis. Applied Economics 45 (34), 4781-4795.

Williams, R. & Wood, R. (2016).”What proportion of gambling revenues is derived from problem gamblers?” Presentation at Banff (Canada) AGRI (Alberta Gambling Research Institute) -conference. April 2016. Online. [12.10.2018]