Transihmisten arjen näkymättömyys politiikassa ja mediassa

 

Transihmiset kohtaavat epäasiallista ja toiseuttavaa kohtelua niin institutionaalisissa kuin arkisissa kohtaamisissa. Transvihamielisyys kaventaa transihmisten arkea, mikä aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnallisella tasolla. Samalla vastuu transoikeuksien edistämisestä jää liian usein transihmisten hartioille, mikä johtuu siitä, että päättävistä elimistä puuttuu ymmärrys transihmisten arjen haasteista.

 

Hallituksen esitys uudeksi translaiksi (Laki sukupuolen vahvistamisesta) hyväksyttiin helmikuussa äänin 113–69 lakiuudistuksen puolesta yli 10 vuotta jatkuneen kampanjoinnin seurauksena. Translain uudistaminen on synnyttänyt laajaa poliittista ja julkista keskustelua, mikä on näkynyt myös lain saamassa mediahuomiossa.

Lakiuudistuksen eduskuntakäsittelyn aikana mediassa raportoitiin esimerkiksi sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsittelyssä nousseita perussuomalaisten, keskustan ja kokoomuksen edustajien epäilyjä siitä, että cissukupuoliset miehet voisivat korjata juridista sukupuoltaan asevelvollisuudelta välttyäkseen tai jopa ”hyväksikäyttää mahdollisuutta” päästä naisten puolelle uimahallien pukuhuoneissa.

Osa ilmaisi huolensa liittyen rikollisuuteen ja kuinka cissukupuoliset voisivat juridista sukupuoltaan korjaamalla häivyttää identiteettinsä ja näin välttyä rangaistukselta. Helsingin Sanomat (26.1.2023) antoivat jopa tilaa uutisoinnissaan Skotlannissa tapahtuneelle raiskaustuomiolle, jossa tuomittuna on transnainen. Samalla uutismediassa piirtyy kuva transoikeuksien edistämisestä (kuten myös transihmisistä) epäilyttävänä, yhteiskunnalle vaarallisena uhkana.

Poliittisen keskustelun kärjistymistä kuvaa sekin, että pääministeri Sanna Marin pyysi hallituksen puolesta anteeksi eduskunnan kyselytuntia seuranneilta transihmisiltä sitä, ”että he joutuivat jälleen kerran kokemaan ja kuulemaan tämän kaltaisia keskusteluja”. Mediassa on myös pohdittu translakiin liitettyjä uhkakuvia, joita Ylen haastattelemat asiantuntijat pitivät hyvin epätodennäköisinä.

Translaista käyty kiivas keskustelu sekä eduskunnassa että uutismedioissa osoittaa, kuinka julkista keskustelua transoikeuksista ohjaa transihmisten arjen kokemusten sijaan cissukupuolisten poliitikkojen maalaamat, kuvitteelliset uhkakuvat.

Tämä kirjoitus perustuu Sosiologia-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin, jossa tarkastelimme transihmisten kansalaisuuden rakentumista arjen tapahtumissa sekä suhteissa toisiin ihmisiin ja instituutioihin. Haastattelimme osana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -hanketta 18 sukupuolivähemmistöön itsensä määrittelevää henkilöä vuoden 2020 ja 2021 aikana.

Tutkimuksessa lähestyimme transihmisten arjen kansalaisuuden kokemuksia oikeuksien, yhteiskunnallisten vaikuttamismahdollisuuksien sekä yhteiskuntaan kuulumisen tai kuulumattomuuden kokemusten kautta. Tutkimuksen avulla haluamme nostaa transihmisten eletyn elämän ja arjen kokemukset keskiöön keskustelussa transihmisten oikeuksista suomalaisessa yhteiskunnassa.

Käytämme sanaa ”transihminen” kattoterminä, jolla kuvaillaan henkilöä, jonka sukupuoli ei vastaa hänelle syntymässä määriteltyä sukupuolta, toisin sanoen sukupuolivähemmistöön kuuluvaa henkilöä. Termi ”cisihminen” puolestaan viittaa henkilöön, jonka sukupuoli vastaa hänelle syntymässä määriteltyä sukupuolta.

Transihmisten arjen haasteet cisnormatiivisessa yhteiskunnassa

Tutkimukseen osallistuneet kuvailivat arjen haasteita, joista monet kumpuavat pitkän ja byrokraattisen sukupuolenkorjausprosessin kuormittavuudesta sekä yhteiskunnassa vallitsevista ennakkoluuloista ja transvihamielisyydestä. Haastatteluissa nousivat esiin transihmisten kohtaama epäasiallinen ja toiseuttava kohtelu niin institutionaalisissa kuin sosiaalisissakin tilanteissa.

Moni kuvaili kuinka arkiset kohtaamiset terveydenhuollossa, työelämässä, opinnoissa, julkisissa liikennevälineissä tai vaikkapa asuntoa haettaessa ovat kuormittavia, sillä niissä on aina läsnä syrjinnän pelko. Tässä haastattelemamme transnainen kertoi tilanteista, joissa väärän juridisen sukupuolimerkinnän kanssa eläminen hankaloittaa arkea:

”Esimerkiks mä oon menny lääkäriin ja oon meikannu ja laittautunu. Niin sit lääkäri ettii mua sieltä aulasta ja ei meinaa löytää sen takia et se mun hetu ja sukupuolimerkintä on väärin siellä tiedoissa. Ja esimerkiks meidän työpaikan tietokanta ottaa sen aina väärin mun hetusta, ja sekin on tosi ikävää, koska sitten esimerkiks jos mua odotetaan johonkin uuteen työpaikkaan, niin mä en todellakaan oo se minkä sukupuolen mun hetu näyttää”.

Myös Helsingin Sanomat kirjoittivat kuinka joukkoliikenteessä HSL-lippujen tarkastajat ovat julkisesti kyseenalaistaneet matkustajien sukupuolta, jos sen ei ulkonäköön perustuen katsottu olevan linjassa matkakortin tietojen kanssa. Artikkelissa kerrotaan, kuinka yhdeksäsluokkainen transnuori joutui bussissa todistelemaan muiden matkustajien edessä sukupuoltaan ja sitä, ettei hän käytä toisen henkilön matkakorttia. Tämän kaltaiset tapahtumat altistavat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevat transnuoret häirinnälle ja kiusaamiskokemuksille.

Hallituksen esityksen keskeisimmät translain parannukset ovat lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistaminen ja sukupuolen juridisen vahvistamisen eriyttäminen lääketieteellisistä hoidoista.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että uuden lain myötä lääketieteellisen diagnoosin sijaan henkilön oma selvitys siitä, että hän kokee pysyvästi kuuluvansa vahvistettavaan sukupuoleen riittää. Näin transihmisen itsemääräämisoikeus omaan sukupuoleen vahvistuu.

Lisäksi lakiuudistus parantaa transvanhempien oikeuksia: lakiuudistuksen myötä henkilön vanhemmuus voidaan muuttaa väestötietojärjestelmään vastaamaan vahvistetun sukupuolen mukaista nimikettä (eli lapsen ”äiti” tai ”isä”), ja vanhemmuusnimikkeen korjaaminen on mahdollista myös heille, jotka ovat vahvistaneet juridisen sukupuolensa nykyisen translain aikana.

Lakimuutoksella on täten suuri vaikutus transvanhempien arjen kokemuksiin. Haastattelemamme transmies kertoi toiseuttavista kohtaamisista neuvolassa, jossa hänen lastaan on esimerkiksi kehotettu istumaan ”äidin syliin”, vaikka lapsi tuntee hänet isänä. Nämä tilanteet ovat olleet kuormittavia haastattelemamme transmiehen lisäksi hänen lapselleen, ja ne osoittavat translain uudistuksen tarpeellisuuden, mutta myös tarpeen tietoisuuden lisäämiselle transvanhemmuudesta.

Translain lisääntymiskyvyttömyysvaatimus on osaltaan vaikuttanut transvanhempien kohtaamiin ennakkoluuloihin, sillä se on leimannut transihmiset vanhemmuuteen sopimattomiksi vuosikymmenten ajan ja näin rajannut transihmiset perheen ideaalin ulkopuolelle.

Transvihamielinen ilmapiiri kaventaa transihmisten arkea

Transvihamielisellä ilmapiirillä on transihmisen elämää kaventava vaikutus. Moni tutkimukseen osallistuneista kertoi kuinka he ovat tulleet rajatuksi useiden urheilumahdollisuuksien ulkopuolelle, sillä sukupuolitetuissa tiloissa, kuten uimahalleissa ja eri urheilutiloissa, syrjinnän ja häirinnän pelko on vahvasti läsnä.

Monet haastateltavista kokivat, että heidän sukupuolensa, sekä usein myös kehonsa, moninaisuus aiheuttaa ei-normatiivisuutensa vuoksi syrjintää vahvasti sukupuolitetuissa tiloissa. Tämä voi aiheuttaa myös sukupuolidysforian kokemuksia. Näin kuvaili noin 20-vuotias haastattelemamme transnainen tilannetta:

”Käytännössä mä oon jo mielessä, kategorisesti rajannu uimahallit ja tämmöset ihan kokonaan ulkopuolelle. Ne ei oo mulle tavallaan edes vaihtoehto omassa mielessä. [...] Ku se on osa sitä henkilökohtasta dysforian aiheuttajaa ja myös se sosiaalinen ympäristö, koska siinä se pelko on jo huomattavasti suurempi”.

Edellä mainitut esimerkit osoittavat kuinka kaukana poliittinen keskustelu translaista on niiden ihmisten arjen kokemuksista, joiden elämään lakiuudistus suoraan vaikuttaa. Transihmisten arjen kokemusten valossa tarkasteltuna poliitikkojen − sekä omalta osaltaan myös median − maalaamat uhkakuvat translain uudistuksesta näyttäytyvät absurdeina.

On hyvin epätodennäköistä, että cissukupuolinen mies eläisi väärän juridisen sukupuolimerkinnän kanssa vuosia vain asevelvollisuuttaan välttääkseen, ja näin hankaloittaisi jokapäiväistä elämäänsä sekä altistaisi itsensä syrjinnälle tai mahdollisesti jopa väkivallalle.

Myös ajatus cismiehen ”mahdollisuudesta” päästä naisten pukuhuoneisiin translain uudistuksen myötä on harhaanjohtava, sillä translaki ei määrittele sukupuolitettuihin tiloihin pääsyä, eikä pukuhuoneisiin tai wc-tiloihin pääsyyn vaadita sukupuolen todentamista henkilöllisyystodistuksella.

Ennen kaikkea tämän kaltaiset väittämät lisäävät erityisesti transnaisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä, josta moni kertoi ja jonka vaikutuksesta monet tutkimukseen osallistuneista transnaisista välttelevät urheilutiloja.

 

Päättävissä elimissä ei ole ymmärrystä transihmisten arjen haasteista

Kansalaisjärjestöt ja transaktivistit ovat kritisoineet hallituksen esitystä, sillä se ei huomioi translapsia tai -nuoria; lakimuutoksen jälkeenkin sukupuolen juridinen vahvistaminen on mahdollista vain täysi-ikäisille. YK:n ihmisoikeuskomitea onkin kritisoinut Suomea siitä, että sukupuolen juridinen vahvistaminen ei ole mahdollista alaikäisille transihmisille ja näin translasten ja -nuorten itsemääräämisoikeus sukupuolen osalta ei toteudu. Myös osa (erityisesti vihreiden ja vasemmistoliiton) kansanedustajista ovat nostaneet esiin tämän epäkohdan.

Monet tutkimukseemme osallistuneista uskoivat, että transihmisten oikeuksien parantamiseen ei ole löytynyt poliittista halua sen vuoksi, että yhteiskunnan päättävissä elimissä ei ymmärretä sukupuolen juridisen ja lääketieteellisen korjausprosessin vaikutusta transihmisen arjen kokemuksiin.

Esimerkiksi sukupuolenkorjausprosessin kuormittavuudesta, jota monet kutsuivatkin tarpeettoman hankalaksi ”temppuradaksi”, tai väärän sukupuolimerkinnän kanssa elämiseen kuuluvista realiteeteista ei ole ymmärrystä.

”Ei välttämättä ymmärretä sitä, mitä yritetään ajaa takaa, ja sitten pitää hirveen paljon asioita todistella. [...] Meillä ei oo ketään avoimesti transihmistä meidän eduskunnassa, joka toisaalta olis tosi rikkaus että ois joku ihminen joka pystyy siinä päätöksenteossa ymmärtämään, että mistä vaikka ne nuoret puhuu siinä että he haluaa vaikka sen itsemäärittelyoikeuden siihen sukupuoleen”.

Näin haastattelemamme transnainen kuvaili syitä siihen, miksi transihmisten oikeuksien edistäminen on hankalaa, ja esimerkiksi translain uudistuksen puolesta on jouduttu kampanjoimaan jo vuosia. Transihmisten näkymättömyys niin eduskunnan päättävissä elimissä kuin mediassakin selittää myös sitä, miksi julkinen keskustelu translaista on rakentunut cissukupuolisten kansanedustajien maalaamiin uhkakuviin transihmisten todellisten, eletyn elämän kokemusten sijaan.

Transihmisten arjen kansalaisuuskamppailut

Sukupuolen juridinen vahvistaminen liittyy vahvasti kansalaisuuteen. Tämä siksi, että usein kansalaisuus ymmärretään oikeuksien ja velvollisuuksien verkostona, joka sitoo yksilön osaksi yhteiskuntaa. Siinä missä osa väestöstä ei tule ajatelleeksi kansalaisuuttaan lainkaan, toisille kansalaisuus puolestaan näyttäytyy jatkuvana kamppailuna. Transihmisten kansalaisuuden kamppailuja kehystää itsemääräämisoikeuden puutteellisuus ja rajalliset vaikuttamismahdollisuudet, joista translaki ja sen uudistuksen puolesta vuosia jatkunut kampanjointi ovat esimerkkejä.

Kansalaisuus pitää sisällään sekä osallistavia että ulossulkevia prosesseja, joiden seurauksena osa väestöstä nähdään yhteisöön ja yhteiskuntaan kuuluvina, kun taas toiset tulevat rajatuiksi ulkopuolelle.

Yhteiskuntamme sukupuoli- ja cisnormatiivisuus ovat kansalaisuutta rajaavia tekijöitä: ne määrittävät sukupuolen juridisen vahvistamisen lisäksi sitä, kenen ääni kuuluu päätöksenteossa.

Tätä havainnollistaa esimerkiksi se, että myös uuden translain puitteissa ainoastaan ”mies” ja ”nainen” ovat mahdollisia sukupuolimerkintöjä, joten monelle muunsukupuoliselle sukupuolen juridinen vahvistaminen ei ole lakiuudistuksen jälkeenkään mahdollista. Näin cisnormatiivisuuteen pohjautuva, kaksijakoinen sukupuolikäsitys määrittää sitä, kenellä on oikeus sukupuolen juridiseen vahvistamiseen.

Kansalaisuuden kriittisellä tarkastelulla on mahdollista tehdä näkyväksi yhteiskunnan valtarakenteita. Valtion rajojen lisäksi kansalaisuutta rajataan usein eri tavoin, jotka näyttäytyvät erityisesti marginalisoitujen ihmisryhmien arjen kokemusten kautta. Vahvasti sukupuolitetut tilat ja transvihamieliset asenteet rajaavat transihmisten yhteiskunnallisen osallistumisen mahdollisuuksia ja kertovat siitä, kenelle ja kenen ehdoilla yhteiskuntamme on rakennettu.

Siinä missä moni cissukupuolinen henkilö voi urheilla tai käyttää julkisia tiloja ja palveluita ilman syrjinnän pelkoa, transihminen törmää kansalaisuutensa rajallisuuteen. Näin kansalaisuus rakentuu myös yhteiskuntaan kuulumisen tai kuulumattomuuden kokemusten kautta, arkisten tapahtumien ja kohtaamisten jatkumona.

Osa haastatelluista on kokenut arjessaan niin vahvaa kuulumattomuutta, etteivät he enää edes halua päästä osalliseksi yhteiskuntaan. Tässä haastattelemamme muunsukupuolinen henkilö kuvaili kokemustaan yhteiskuntaan kuulumattomuudesta:

”Tää patriarkaalinen, heteronormatiivinen, cissukupuolibinäärinen systeemi ei oo sellanen asia mihin mä haluaisin kuulua. Mulla ei oo mitään tarvetta kuulua tähän yhteiskuntaan. Ja musta tuntuu, että ihan siitä asti ku mä oon tajunnu olevani erilainen, tai et mä en kuulu siihe systeemiin, niin mä oon hyväksyny sen tavallaa, et mä tipun pois tästä ja tää on ihan fine. Ja sitte itse asiassa löytäny sillee suurta vapautta sitä kautta”.

Samalla haastateltava kuitenkin totesi, että yhteiskuntaan kuulumattomuus on lähes mahdotonta, sillä elämä koostuu sosiaalisista tapahtumista.

Transihmisten arjen kokemusten ja eletyn elämän näkyväksi tekeminen on keskeistä ennakkoluulojen ja transvihamielisyyden torjumisessa; media ja kansanedustajat ovat siinä merkittävässä asemassa.

Cissukupuolisten poliitikkojen maalaamat uhkakuvat ylläpitävät yhteiskunnallista tietämättömyyttä transihmisten kohtaamasta epätasa-arvosta, sillä ne dominoivat transoikeuksista käytyä julkista keskustelua ja näin vievät huomiota pois transihmisten arjen haasteista.

Liian usein vastuu tietoisuuden lisäämisestä ja transoikeuksien edistämisestä jää transihmisten hartioille. Lakiuudistuksesta huolimatta kampanjointi translasten ja -nuorten oikeuksien sekä muunsukupuoliset huomioivan lainsäädännön puolesta jatkuu. Vaikka translain uudistus ei korjaa kaikkia transihmisten oikeudellisen ja yhteiskunnallisen aseman puutteita, on se askel oikeaan, transihmisten itsemääräämisoikeutta kunnioittavaan suuntaan.

Kuvat: bannerikuva hugovk / Eduskunta Plenary Hall (lisenssillä CC BY-NC-SA 2.0), muut kuvat Milja Tuomivaara / Toisella puolella uimahalli (lisenssillä CC BY-NC-ND 2.0); kallerna / Kemin uimahalli (lisenssillä CC BY-SA 4.0); Ian Kennedy / More Helsinki Laundry (lisenssillä CC BY-NC-SA 2.0); Pekka Nikrus / City Lights 20 (lisenssillä CC BY-NC-SA 2.0); Foreign, Commonwealth & Development Office / Transgender Pride Flag (lisenssillä CC BY 2.0)

 

Kirjallisuutta

Doan, P. L. (2010). “The Tyranny of Gendered Spaces – Reflections from Beyond the Gender Dichotomy.” Gender, Place & Culture: A Journal of Feminist Geography 17:5, 635–654.

Heimonen, M. & Harju, A. A. (2022). Ambivalentti transkansalaisuus: sukupuolivähemmistöjen kansalaisuuskamppailuista Suomessa. Sosiologia, 59(2), 110–125.

Honkasalo, J. (2018). “Unfit for Parenthood? Compulsory Sterilization and Transgender Reproductive Justice in Finland.” Journal of International Women’s Studies 20:1, 40–52.

Monro, S. (2005). Gender Politics: Citizenship, Activism and Sexual Diversity. London: Pluto Press.