Miksi kokemus­asiantuntijat ovat asiantuntijoita?

Kokemusasiantuntijuus on muodissa, mutta miksi? Osallistamisessa piilee vaara siitä, että poliittiset ongelmat muuttuvat vain teknisiksi pulmiksi ja ei-toivotut osallistujat jätetään sivuun, kirjoittaa väitöskirjatutkija Taina Meriluoto.

Miksi osallistamme? Kysymys kiersi mielessäni ja häiritsi työntekoani.

Työskentelin 2010-luvun alussa suomalaisessa sosiaalialan organisaatiossa, jossa tehtäväni oli käynnistää ja kehittää organisaatiossa uusia, osallistavia toimintatapoja. Erityisvastuullani oli kokemusasiantuntijuuden toimintamallin tuominen organisaatioon. Halusimme ottaa vaikeita elämäntilanteita läpikäyneitä ihmisiä mukaan toimintaamme aktiivisina tekijöinä, ei vain passiivisina avunsaajina. Puhuimme toimintakulttuurin muutoksesta. Nyt annettaisiin ääni heille, joille se oikeutetusti kuuluukin.

En tietenkään ollut näiden tavoitteiden kanssa eri mieltä. Tuntui perustellulta ja kriittisen tärkeältä kehittää toimintatapoja, joiden kautta marginalisoidut tarinat tulisivat voimallisemmin kuuluviin. Toimintatapamme sen sijaan alkoivat hiljalleen hämmentää minua.

Mitä osallistamisella halutaan saada aikaan? Miksi osallistujia täytyy kutsua asiantuntijoiksi, jotta heidän äänensä kuuluu? Osallistaminen – ja kokemusasiantuntijuus sen osana – alkoivat näyttää muotisanoilta, joiden taustalla vaikuttavat järkeilyn tavat ja arvovalinnat jäivät usein epäselviksi.

Kamppailut kokemusasiantuntijuudesta

En ole ainoa, jota kokemusasiantuntijan käsite puhuttaa. Vaikka kokemusasiantuntijuus on viimeistään 2010-luvun alusta ollut yksi sosiaali- ja terveysalan muodikkaimmista käsitteistä (ks. esim. KASTE-ohjelmat ja Sosiaali- ja terveysministeriön palvelut asiakaslähtöisiksi -kärkihanke), sen seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Se, kuka voi olla kokemusasiantuntija, miten hän voi osallistua ja millaisissa toimintaympäristöissä toimia, on vilkkaan keskustelun aihe.

Vääntöä kokemusasiantuntijuuden käsitteestä on käyty esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen järjestämissä kehittämistilaisuuksissa. Kun yksi keskustelija kokee kokemusasiantuntijoille tarjottavan koulutuksen toipumista tukevana ja esiintymistaitoja vahvistavana, toinen mieltää sen keinoksi ohjata kokemusasiantuntija osallistumaan tietyllä tavalla. Kun yksi hahmottaa, että kokemusasiantuntijan roolina on antaa käytännön parannusehdotuksia palveluita suunniteltaessa, toinen haluaa ensisijaisesti päästä ravistelemaan – järkyttämäänkin – poliittisia päätöksentekijöitä.

Koulutetut kokemusasiantuntijat ovat jopa perustaneet oman yhdistyksen, KoKoA ry:n. Yhdistyksen eräänä tavoitteena on määritellä kokemusasiantuntijuus vain tietynlaisen koulutuksen läpikäyneeksi henkilöksi. Lopputuloksena on kiehtova ristiveto: yhdistys haluaa edistää kokemuksellisen tiedon kuulemista, mutta tekee sen raamittamalla kokemusasiantuntijuuden tiukasti perinteisin asiantuntijuuden määrein.

Erilaisissa odotuksissa törmäävät sekä toiminnan eri tasot että monenlaiset tavat ymmärtää kokemusasiantuntijuuden tarkoitus. Yhteistä käsitystä tai kattavaa määritelmää ei ole löytynyt. Se ei ole aiemman osallistumistutkimuksen valossa yllättävää – eikä ehkä myöskään toivottavaa.

Osallistumisen ja demokratian mutkikas suhde

European Journal of Cultural and Political Sociology –lehdessä ilmestyneessä artikkelissani tutkin, mistä erilaiset tavat ymmärtää kokemusasiantuntijuus voivat johtua. Miksi yksi hanke koulii osallistujansa neutraaleiksi asiantuntijoiksi, kun toisaalla kokemusasiantuntijoille raivataan tilaa tunnepitoisina mielipidevaikuttajina? Mitä tapahtuu, kun erilaiset logiikat törmäävät? Esitän, että syyt löytyvät erilaisista tavoista perustella osallistumisen arvo.

Osallistuminen on tällä hetkellä yksi demokratiatutkimuksen kuumimpia alueita. Syy suosioon on aikamme osallistamisbuumissa; elämme osallistavan hallinnan ja demokratiainnovaatioiden aikaa. Erilaisista uusista tai uudelleen viritellyistä osallistumismuodoista on tullut hyvän hallintotavan normi ja monen kehittämishankkeen ykköskärki.

Tämän ’osallistavan käänteen’ tunsin nahoissani osallisuushankkeen projektipäällikkönä. Sen tunnistaa myös jokainen, joka on ollut tekemisissä poliittisen päätöksenteon tai esimerkiksi julkisten palveluiden kanssa viime vuosina. Oletko osallistunut kuulemistilaisuuteen? Asukas- tai asiakasraatiin? Yhteiskehittämisiltapäivään? Täyttänyt post it -lappuihin kehittämisehdotuksiasi lapsesi varhaiskasvatuspalveluista tai työyhteisösi strategiasta? Aivan. Harvaa meistä ei ole osallistettu.

Uusia osallistumismuotoja on tarjoteltu ratkaisuksi moneen vaivaan. Niitä on pidetty ratkaisuna ns. demokratian kriisiin eli äänestysaktiivisuuden ja puoluesitoutumisen laskuun. Monipuolisen ’kuulemisen’ ajatellaan vankistavan tehtävien päätösten legitimiteettiä ja tekevän siten päätöksistä helpommin hyväksyttäviä.

Toisaalta osallistumisen kautta esiin saatavaa ’maallikkotietoa’ on pidetty tarpeellisena ns. tietopohjaisessa päätöksenteossa. Samalla erityisesti marginalisoitujen ihmisryhmien osallistumista on pidetty ’voimaantumisen’ välineenä. Esimerkiksi kuntien sosiaalipalveluita kehittävät asiakasraadit tähtäävät palvelujärjestelmän kehittämisen ohella tuottamaan ’osallisuuden kokemuksia’ osallistujilleen.

Tutkijat ovat havainneet nykyisissä osallistamiskäytännöissä myös ongelmia demokratian näkökulmasta.

Osallistumismahdollisuuksien myötä ihminen voi kokea itsensä tärkeäksi ja vahvistua toimimaan myös toisaalla.

Tutkijat ovat havainneet nykyisissä osallistamiskäytännöissä myös ongelmia demokratian näkökulmasta. Jo valmiiksi hyväosaiset ihmiset esimerkiksi osallistuvat muita aktiivisemmin. Osallistumisen kautta pääsee usein vaikuttamaan melko rajoitettuihin ja ennalta määriteltyihin teemoihin, ja usein konflikteja kartellen. Kriittisimmät tutkijat ovatkin esittäneet, että osallistamisessa on ennen muuta kysymys osallistujien hallinnasta, tietynlaisten osallistujien ja osallistumistapojen tavoittelusta.

Yksi tarkkakärkisimmistä kritiikeistä on koskenut osallistumisen ‘teknistymistä’. On esitetty, että uudet osallistumismuodot epäpolitisoivat käsiteltäviä aiheita esittämällä ne hallinnon pikemmin kuin poliittisen päätöksenteon kysymyksinä. Tarjoamalla tarkkaan rajattuja ja hallittuja osallistumismahdollisuuksia kansalaisille luodaan ’illuusio demokratiasta’ ilman, että mitään syvempiä muutoksia on vaarassa tapahtua.

Näiden kritiikkien valossa tulee erityisen tärkeäksi kysyä, miksi kokemusasiantuntijat nimetään hankkeissa juuri asiantuntijoiksi ja millaisia vaikutuksia asiantuntijaksi tekemisellä on.

Osallistumisen tapojen oikeuttaminen

Kokemusasiantuntijuuden erilaisten määritelmien taustalla on erilaiset käsitykset osallistumisen arvosta. Perustelemalla osallistuminen eri tavoin, erilaiset asiantuntijuushahmotelmat, ja niiden myötä toimintamahdollisuudet, saadaan näyttämään järkeviltä ja perustelluilta.

Laurent Thévenot’n työn varaan rakentuvaa sitoumusten sosiologia ja Michel Foucaul’t hallinnallisuuden teoria auttavat ymmärtämään erilaisia arvottamisen tapojen ja osallistumismahdollisuuksien kytköksiä.

Sitoumusten sosiologia olettaa, että toimintaamme ja olemisen tapaamme ohjaa jokaisessa tilanteessa juuri siihen paikkaan ja tilanteeseen liittyvä normisto. Thévenot on esittänyt, että osallistamishankkeissa sopivaa toimintaa ja olemisen tapoja arvioidaan suhteessa projektille määriteltyihin tavoitteisiin. Jos projektin tavoitteena on esimerkiksi tuottaa tehokkaampia palveluita, kaikkea osallistumista arvioidaan ja arvotetaan suhteessa tuohon tavoitteeseen.

Michel Foucault’n ajatteluun nojaava hallinnallisuuden tutkimus puolestaan on kiinnostunut siitä, millaisilla toimenpiteillä ja käytännöillä vaikutetaan ihmisten toiminnan ja olemisen mahdollisuuksiin. Foucault esitti, että olemistamme ohjataan hyvin huomaamattomilla keinoilla; asettamalla ihanteita, reunaehtoja ja toimintasuosituksia, jotka perustellaan meille järkevältä vaikuttavin tavoin. Foucault ajatteli, että näin alamme itse asiassa itse hallita itseämme – suuntaamme olemisemme tavan meille asetettujen ihanteiden mukaiseksi.

Sitoumusten sosiologiassa hahmotellut hyvän ja arvokkaan olemisen tavan perustelut voidaan nähdä juuri Foucault’n tarkoittamina hallitsemisen mekanismeina. Perustelemalla ja arvottamalla osallistuminen juuri tietyllä tavalla saadaan tietynlainen toiminta näyttämään järkevältä ja perustellulta. Samalla toisenlainen osallistuminen voidaan esittää ’epäsopivana’, epärationaalisena ja vääränlaisena.

Voimaannuttava, neutraali ja jokaisen asiantuntijuus

Lähdin erilaisten kokemusasiantuntijuuksien analyysissäni liikkeelle yllä kuvaamastani hämmennyksestä. Kokemusasiantuntijoiden asiantuntijuus näytti merkitsevän hyvin eri asioita eri ympäristöissä. Mikä tätä mahtaisi selittää? Entä mitä seurauksia sillä on? Mitä kokemusasiantuntijuuden käsitteellä tehdään?

Selvyyttä asiaan alkoi tulla, kun ryhdyin tarkastelemaan, millaisia perusteluja osallistumiselle haastateltavani antoivat. Löysin kolme pääasiallista tapaa arvottaa osallistuminen, joihin linkittyi kolme erilaista tapaa hahmottaa kokemusasiantuntijuus ja sen tarkoitus. Näitä olivat kuntoutuminen, palveluiden yhteistuotanto ja kansalaisoikeuksien toteuttaminen.

Osallistuminen kuntoutuksena

Kun osallistuminen nähtiin keinona kuntoutua, hahmoteltiin asiantuntijuus ’voimaannuttavana käsitteenä’. Osallistumisen keskeinen tarkoitus oli saada osallistujat tuntemaan itsensä aktiivisiksi ja korostaa heidän kokemustensa merkitystä.

Asiantuntijuus muodostui tällöin ensisijaisesti voimaannuttamisen välineeksi. Sen tarkoituksena oli antaa arvoa osallistujien kokemuksille ja saada heidät tuntemaan itsensä merkityksellisiksi, kuten seuraavassa siteerattu järjestön työntekijä kuvaa:

"Se on varmaan myös semmonen yks tapa, jolla ihmine jotenkin kuntoutuu tai kokee itsensä tärkeäksi. Ja sehän on ihan kokonaisvaltasen hyvinvoinnin kannalta hirveen tärkeetä, ett kokee olevansa osallinen johonkin yhteisöön tai yhteiskuntaan, semmosta aktiivista toimijuutta."
- Järjestön työntekijä 27.4.2015

Ensisijaisesti osallistujien voimaantumiseen tähtäävässä hankkeessa kokemusasiantuntijuus hahmottuu siten kaikille avoimena mutta toisaalta hyvin rajatussa toimintaympäristössä sijaitsevana roolina. Kokemusasiantuntijuus on sosiaalityön väline; kunnioittava käsite, jolla viitataan osallistujien haluun ja kykyyn ’alkaa työstää omia kokemuksiaan’. Kyky puhua omista kokemuksistaan rehellisesti ja mitään peittelemättä hahmoteltiin osaksi tätä voimaantumisen polkua.

Osallistuminen kontribuutiona

Aineistossani useimmin esiintynyt tapa arvottaa kokemusasiantuntijoiden osallistuminen oli mieltää se hyödyllisen maallikkotiedoin tuottamisen välineenä. Osallistumisen arvoa mitataan suhteessa siihen, kuinka hyödyllistä tietoa sen kautta tuotetaan esimerkiksi palvelujen kehittämiseen tai politiikkalinjausten laatimiseen.

"Kyl mä uskoisin että tässä tuottavuuden ja tehokkuuden aikakausina niin jotta me saadaan nää hoitoketjut ja hoitopolut toimimaan, niin kyllähän se käyttäjän ääni, se asiakas joka sitä palvelua käyttää, niin onhan se ihan päivänselvää että häntä kannattaa kuunnella, ja ottaa mukaan."
– Järjestön työntekijä 27.5.2014

Kun osallistuminen mielletään ensisijaisesti syötteenä perustellumpien päätösten tekemiselle ja parempien palveluiden tuottamiselle, tulee mahdolliseksi arvioida sen ’hyödyllisyyttä’. Kokemusasiantuntijoiden asiantuntijuus tulee näin arvioitavaksi rinnan työntekijöiden ja akateemisten asiantuntijoiden tuottaman tiedon kanssa. Hyödyllisen kokemustiedon tulee olla yleistettävää ja neutraalia. Tunteikas puhe, omat mielipiteet tai oman agendan ajaminen näyttäytyvät epäsopivana asiantuntijan osallistumisen tapana.

Osallistuminen oikeutena

Etenkin järjestöissä osallistaminen nähtiin ajoittain myös oikeutena ja arvona itsessään. Tällöin osallistumisen tukeminen ei kaivannut lisäperusteluja; osallistamista tuli vaalia, koska sillä on itseisarvo demokratiassa. Yhtä lailla jokaisen kokemuksellinen asiantuntijuus tulisi tunnustaa, koska jokaisen ääni on yhtä arvokas.

"Se [kokemusasiantuntijuus] on ehkä enemmän semmonen, mun mielestä, voisko sen sanoo jopa ett kansalaisoikeus. Semmonen, ett ihmisiä pitäs kuunnella enemmän. Ja tässä nyt tullaan taas siihen, ett mitä enemmän mennään tietoyhteiskuntaan, nii sitä vähemmän kuullaan ihmisiä. Mut ett jotenki kohdattais oikeesti ja aidosti ne ihmiset. Se on nimenomaan väline, millä sä niinku pakotat ihmisen kohtaamaan jonkun toisen ihmisen oikeestaan."
– Järjestön kokemusasiantuntija 14.5.2014

Jos osallistuminen mielletään demokratiaan elimellisesti kuuluvana itseisarvona, tapa perustella kokemusasiantuntijuus keinona syöttää ’hyödyllistä’ tietoa päätöksentekoon näyttää kovin rajoittavalta. Yllä siteerattu kokemusasiantuntija jopa asettaa ’tietoyhteiskunnan’ ja ’aidon kohtaamisen’ vastakkain. ’Hyödynnettävän’ tiedon tuottamisen sijaan kokemusasiantuntijuus on keino saada ihmiset kohtaamaan ja tunnustamaan toisena kokonaisina. Osallistumisen itseisarvon korostaminen haastaa siten yllä esitettyjä tapoja arvioida osallistumista suhteessa projektien tavoitteisiin.

Osallistumisen esittäminen itseisarvona tekee kuitenkin mahdolliseksi myös näennäisosallistamisen. Jos osallistumista järjestetään ’osallistumisen vuoksi’ ilman ajatusta osallistumisen vaikutuksesta päätöksentekoon, synnytetään osallistumissimulaatio vailla vaikutuksia. Osallistumisen oikeus voi siis olla osallistamisen järjestäjien näkökulmasta myös velvollisuus; osallistumista tulee tukea, koska osallistuminen on olennainen elementti hyvän hallinnon normistossa.

Oman osallistumisensa asiantuntijat

Osallistavia hankkeita kohtaan esitetty epäpolitisoinnin kritiikki väittää, että puhe kokemusasiantuntijoista ja maallikkotiedosta ei ole sattumaa. Korostamalla asiantuntijuutta ja tietoa osallistumisen keskeisenä arvona esitetään, että päätöksenteon aiheet – oman tutkimukseni tapauksessa esimerkiksi kodittomuus, mielenterveys- ja päihdepalvelut tai lähisuhdeväkivalta – ovat teknisiä kysymyksiä. Niihin on mahdollista löytää ‘oikea vastaus’, kunhan vain kerätään riittävästi ‘oikeaa tietoa’. Näin ’poliittiseksi’ leimattu toimintatapa – tunteelliset puheenvuorot, omien mielipiteiden esittäminen tai oman agendan ajaminen – näyttäytyy ’epäsopivana’ toimintana.

Oman analyysini perusteella osallistumisen asiantuntijaistuminen näyttää tarkoittavan useimmiten juuri osallistumisen teknistymistä. Kokemusasiantuntijuus nähdään keinona monipuolistaa päätöksenteon tietopohjaa. Näin tulee mahdolliseksi arvioida kokemusasiantuntijoiden osallistumista suhteessa heidän tuottamansa tiedon hyödyllisyyteen ja luotettavuuteen. Samalla tulee mahdolliseksi rajata ulos epätoivottavat osallistujat ja ’vääränlainen’ osallistuminen.

Osallistumista siis arvotetaan monin eri tavoin, mikä asettaa kokemusasiantuntijoiden toiminnan tavoille tiettyjä reunaehtoja. Näiden reunaehtojen tunnistamisesta ja niiden mukaisesti toimimisesta tulee keskeinen osa heidän asiantuntijuuttaan. Kokemusasiantuntijoista rakentuukin oman itsen-hallintansa asiantuntijoita. Heiltä edellytetään taitoa tunnistaa toimintaympäristössä arvostetun osallistumisen muodot ja suunnata oma osallistumisen tapansa sen mukaiseksi.

Kokemusasiantuntijuus huomenna

On todennäköistä, että tulemme tulevaisuudessa kohtaamaan kokemusasiantuntijoita entistä useammin, mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Yhä suositumpi ’tietopohjainen päätöksenteko’ yhdistettynä tavoitteisiin ’dialogiloikasta’ tulee istuttamaan yhä useamman meistä yhteiseen ongelmanratkaisupöytään työkalunamme oma, henkilökohtainen asiantuntijuuteemme.

Olen yhä vakuuttunut, että paikallisen ja kokemuksellisen tiedon kuuleminen on kannattavaa, oikeudenmukaista ja kriittisen tärkeää. Jotta se olisi myös demokratian kannalta arvokasta, tulee meidän dialogisiin päätöksentekomalleihin suunnatessamme ratkaista kaksi keskeistä kysymystä: Kuinka varmistamme, että kokemusasiantuntijuus säilyy avoimena myös kriittiselle ja epämukavalle tiedolle? Toisaalta, kuinka vaalimme kokemusasiantuntijuuden arvoa siten, että samalla säilytämme tutkitun tiedon arvon ja merkityksen yhteiskunnan ongelmia ratkottaessa?

Kirjoittaja

Taina Meriluoto

Taina Meriluoto

Tohtorikoulutettava (politiikan tutkimus)
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Jyväskylän yliopisto

Taina Meriluoto tutkii väitöskirjassaan kokemusasiantuntijuutta suomalaisissa sosiaalialan organisaatioissa. Häntä kiinnostavat osallistavan hallinnan mekanismit ja niiden arviointi demokratian näkökulmasta.

Luettavaa

Berg, Päivi (2010) Ryhmärajoja ja hierarkioita: etnografinen tutkimus peruskoulun yläasteen liikunnanopetuksesta. Sosiaalipsykologisia tutkimuksia 22. Helsinki, Yliopistopaino.

Gordon, Tuula, Janet Holland ja Elina Lahelma (2000) Making Spaces: Citizenship and difference is Schools. Palgrave McMillan.

Merikivi, Jani & Myllyniemi, Sami & Salasuo, Mikko (toim.) (2016) Media hanskassa – Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2016 mediasta ja liikunnasta. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, Valtion liikuntaneuvosto, Nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto.

Sami Myllyniemi & Päivi Berg (2013) Nuoria liikkeellä! Nuorten vapaa-aikatutkimus 2013. Nuorisoasiain neuvottelukunnan julkaisuja 49 / Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 140.

Lähteet

  • Baiocchi, G. & Ganuza, E. 2017. Popular Democracy: The Paradox of Participation. Stanford: Stanford University Press.
  • Fischer, F. 2000. Citizens, Experts and the Environment. Durham and London: Duke University Press.
  • Foucault, M. 2004. Sécurité, territoire, population. Cours au Collège de France 1977–1978. Paris: Gallimard Seuil.
  • Foucault, M. 1982. The Subject and Power. Critical Inquiry 8 (4), 777-795.
  • Kestilä-Kekkonen, E. & Korvela, P. 2017. Vaali- ja puolueosallistumisesta demokratiainnovaatioihin: syventyykö vai heikentyykö demokratia? In E. Kestilä-Kekkonen & P. Korvela (Eds.) Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. Jyväskylä: SoPhi, 8–29.
  • Korvela, P. 2012. Postdemokratia. Politiikka 54 (2), 148–157.
  • Lappalainen, P. 2017. Hallinto- ja kansalaisaloitteinen osallistaminen, demokratia ja politiikka. In E. Kestilä-Kekkonen & P. Korvela (Eds.) Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. Jyväskylä: SoPhi, 110–133.
  • Lee, C. W., McQuarrie, M. & Walker, E., T. (Eds.) 2015. Democratizing inequalities: dilemmas of the new public participation. New York: NYU Press.
  • Li, T. M. 2007. The Will to Improve. Durham: Duke University Press.
  • Luhtakallio, E. & Mustranta, M. 2017. Demokratia suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into.
  • Matthies, A. 2014. How Participation, Marginalization and Welfare Services are Connected? In A. Matthies & L. Uggerhøj (Eds.) Participation, Marginalization and Welfare Services: Concepts, Politics and Practices Across European Countries. Farnham: Ashgate, 3–18.
  • Newman, J. & Clarke, J. 2009. Publics, Politics and Power: Remaking the Public in Public Services. London: SAGE Publications.
  • Saurugger, S. 2010. The social construction of the participatory turn: The emergence of a norm in the European Union. European Journal of Political Research 49 (4), 471–495.
  • Smith, G. 2009. Democratic innovations: Designing Institutions for Citizen Participation. Cambridge: Cambridge University Press.
  • Swyngedouw, E. 2005. Governance Innovation and the Citizen: The Janus Face of Governance-beyond-the-State. Urban Studies 42 (11), 1991-2006.
  • Thévenot, L. 2014. Autorités à l'épreuve de la critique. Jusqu'aux oppressions du «gouvernement par l'objectif». In B. Frère (Ed.) Le tournant de la théorie critique. Paris: Desclée de Brouwer, 269–292.
  • Thévenot, L. 2011. Oikeutettavuuden rajat. Yhteiselämää koossapitävät sidokset ja niiden väärinkäyttö. Sosiologia 1, 7–21.
  • Thévenot, L. 2007. The Plurality of Cognitive Formats and Engagements. European Journal of Social Theory 10 (3), 409-423.
  • Warren, M. E. 2009. Governance-driven democratization. Critical Policy Studies 3 (1), 3–1

Avainsanat: demokratia kokemusasiantuntijuus osallisuus

– 28.5.2018