Laivamiehestä ja piiasta epäjumaliksi – suomalaisen taustan merkitys loitsijan työssä 1600-luvulla

Mitä teki suomenkielinen tietäjä vakuuttaakseen asiakkaansa taidoistaan ei-suomenkielisessä ympäristössä? Puhui suomea, ainakin loitsuja lausuessaan. Eihän voimallisia sanoja sopinutkaan sanoa toisilla kielillä, koska silloin ne olisivat menettäneet tehonsa. Vaikutusta tehostivat suomalaisiin liitetyt aikalaismielikuvat.

Vaikka kristinusko oli ollut Ruotsin valtakunnassa vuosisatojen ajan virallinen ja ainoa laillinen valtauskonto, usko magian voimaan eli vahvana vielä 1600-luvulla. Kuitenkin samaan aikaan kyseessä oli ajanjakso, jota pidetään luterilaisen puhdasoppisuuden huipentumana. Silloin kinkerit ja piispantarkastukset, joiden yhteydessä tutkittiin kansan kristinuskontaitoa, ulotettiin kaukaisiinkin kyliin. Oikeusistuimet puolestaan sovelsivat lakikirjojen ohella Vanhaa testamenttia tuomioita langettaessaan.

Tuolloin saivat alkunsa monet historiantutkijoita ja sukututkijoita hyödyttäneet lähdesarjat, kuten kirkonkirjat ja henkikirjat. Syntyaikanaan niiden tarkoitus oli kuitenkin valvonta: aikaisempaa yksityiskohtaisemmalla kirjanpidolla vahvistettiin esivallan otetta alamaisten elämästä. Tietenkin myös oikeuslaitos valjastettiin samaan tarkoitukseen, joten oikeusjutut ja tuomiot piti merkitä tarkoin muistiin tuomiokirjoihin ja tuomiokirjat piti puolestaan lähettää säännöllisin väliajoin hovioikeuksiin tarkastettaviksi.

Arkipäivän magiaa

Voimistuneen kirjallistumisen ansiosta tiedämme paljon 1600-luvulla eläneiden suomalaisten ja ruotsalaisten arjesta ja ajattelusta. Vaikka esivalta yritti juuria taikauskoa kansan ajattelusta, elämän epävarmuus kannatteli maagista maailmankuvaa. Ihmiset ja kotieläimet sairastelivat ja loukkaantuivat, karja piti suojata tauteja ja petoeläimiä vastaan, tavaroita katosi tai varastettiin – esimerkiksi tuollaisissa tapauksissa turvauduttiin taikoihin. Monet osasivat ainakin muutaman taian, koska niitä tarvittiin niinkin arkisissa tapauksissa kuin olutta pantaessa, voita kirnuttaessa tai leipää paistaessa. Ruokaa ei useinkaan ollut yltäkylläisesti, joten taioilla pyrittiin varmistamaan ruoanvalmistuksen onnistuminen.

Joihinkin taikoihin tarvittiin raaka-aineita, jotka olivat useimmiten hyvin yksinkertaisia, tavallisesti suolaa tai viinaa, joskus kasvi- tai eläinkunnan tuotteita tai eläinten luita. Hyvähermoinen saattoi yön hiljaisina hetkinä käydä hirttopaikalla irrottamassa siellä roikkuvasta ruumiista sormen, joka sujautettiin oluttynnyriin oluenpanon onnistumisen varmistamiseksi. Moniin taikoihin tarvittiin myös sanoja, siis loitsuja, joissa saatettiin pyytää apua vanhoilta pakanallisilta jumaluuksilta. Kirkon näkökulmasta taikominen oli aina tuomittavaa, eikä asiaa parantanut, jos loitsussa mainittiin myös kristillisiä elementtejä – silloin käytettiin kristinuskoa papiston mielestä väärällä tavalla.

Loitsiminen oli riskialtista toimintaa

Loitsimista harjoitettiin kaikkialla, niin syrjäkylissä kuin Turun ja Tukholman kaltaisissa keskuksissa. Vaikka kutakuinkin kaikki 1600-luvun ihmiset oppivat elämänsä aikana tekemään yksinkertaisia taikoja, sairauksien ja vammojen parantamiseen tarvittiin usein toisten apua. Varhaismodernin lääketieteen mahdollisuudet parantaa sairauksia ja vammoja olivat vielä heikot eikä lääkäreitäkään ollut läheskään kaikilla paikkakunnilla – vain isommissa kaupungeissa ja niissä linnoissa, joihin oli sijoitettu sotaväkeä. Jo vanhastaan yhteisöissä oli ollut parantajakykyisiksi tiedettyjä miehiä ja naisia, ja heidän palveluksiaan tarvittiin edelleen. Parantajat olivat käytännössä myös loitsijoita. Papit eivät heidän puuhiaan hyväksyneet, ainakaan virallisesti, mutta useimmiten heidät jätettiin rauhaan, koska paikallisyhteisö hyötyi heidän taidoistaan.

Ammattimainen loitsiminen oli kuitenkin riskialtista toimintaa siksi, että rajanveto loitsimisen ja noituuden välillä oli hiuksenhieno.

Ammattimainen loitsiminen oli kuitenkin riskialtista toimintaa siksi, että rajanveto loitsimisen ja noituuden välillä oli hiuksenhieno. Loitsimalla pyrittiin aikaansaamaan periaatteessa hyviä asioita, myös toisille ihmisille, kun taas noituus oli pahan aiheuttamista toisille ja hyvän kerryttämistä vain itselle. Noidat miellettiin paholaisen liittolaisiksi, ja jo Ruotsin keskiaikainen lainsäädäntö oli Raamattua mukaillen säätänyt noituudesta kuolemantuomion.

Koska Ruotsin valtakunnassa puhuttiin useita kieliä, loitsijan äidinkieli saattoi olla toinen kuin hänen ympäristössään puhuttu valtakieli. Tämä päti niihin suomenkielisiin suomalaisiin, jotka olivat muuttaneet Pohjanlahden länsipuolelle ja jotka elättivät itseään loitsijoina. Suomesta on vanhastaan lähdetty Ruotsiin paremman toimeentulon toivossa, ja näin tehtiin jo vuosisatoja sitten. Loitsijaksi ryhtymistä helpotti suomalaisten maine noitataitoisena kansana: niin Ruotsissa kuin muualla pohjolassa ja kauempanakin Euroopassa uskottiin, että suomalaisilla oli yliluonnollisia kykyjä. Tuohon käsitykseen oli sekoittunut myös saamelaisiin liitettyjä mielikuvia. Vaikka suomalaiset olivat olleet jo vuosisatojen ajan Ruotsin kruunun alamaisia, ruotsinkielisillä alueilla toimivat suomenkieliset loitsijat osasivat hyödyntää suomalaisuuteen liitettyjä kuvitelmia. Kun he lisäksi lausuivat taikasanansa suomen kielellä, se teki loitsun erityisen kiehtovaksi ja voimalliseksi suomea ymmärtämättömän korvissa.

Jänissuomalainen Oulusta loitsi hyvää saalisonnea

Yksi 1600-luvun Tukholmaan päätyneistä suomalaisista oli Oulun seudulla syntynyt Jören, joka värvättiin laivamieheksi mutta vapautettiin vuonna 1622 palveluksesta hänen loukattuaan selkänsä. Jören alkoi elättää itseään loitsimalla. Hän osasi lievittää kipuja, löysi varastettuja tavaroita, karkotti susia ja jopa itsensä paholaisen. Tukholmaa ympäröivän maaseudun talopojilta hän sai lisänimen Harefinne eli Jänissuomalainen, koska hän osasi loitsia metsästäjille hyvän saalisonnen. Jopa nimismies käytti hänen palveluksiaan. On todennäköistä, että suomenkielisyys oli merkittävä syy Jörenin maineen karttumiseen. Sillä tavalla Jören saavutti suuremman suosion kuin ruotsinkieliset loitsijat.

Jörenillä oli apunaan sisarenpoikansa Peder, joka oli opiskellut jossain kaupunkikoulussa ja toimi maaseudun lasten opettajana. Vuonna 1641 tieto Jörenin loitsimispuuhista kiiri pääkaupungin viranomaisten korviin, ja parivaljakko päätyi Tukholmassa maallisen ja hengellisen tuomioistuimen eli raastuvanoikeuden ja pappiskonsistorion eteen. Jören esiintyi ummikkona, mutta Pederin tulkkaamana hän kertoi oppineensa osan loitsuista äidiltään. Yhden loitsun alkusanat merkittiin suomen kielellä muistiin: loitsussa mainitaan Neitsyt Marian ihmeitä tekevä maito eli kyseessä on itse asiassa katoliselta ajalta periytyvä rukous. Sellaisen käyttäminen ei tietenkään ollut virallisesti sopivaa luterilaistuneessa kulttuurissa.

Jören Harefinnen tapausta tutkiessaan sekä maallinen että kirkollinen tuomioistuin päätyivät siihen, että hän ei ollut noita, mutta hänen palveluksiaan käyttäneet olivat syyllistyneet epäjumalan palvomiseen. Jören tuomittiin ruoskittavaksi kolmena peräkkäisenä kirkkopyhänä kirkon oven edessä, minkä jälkeen häntä piti säilyttää vankilassa, kunnes hänet voitaisiin lähettää takaisin ”isiensä maahan”, siis Suomeen. Tuomio langetettiin maaliskuussa 1641, jolloin meri oli vielä jäässä, joten laivareitin vapautumista piti odottaa. Peder puolestaan tuomittiin kujanjuoksuun eli hänen piti juosta kahden häntä ruoskivan miesrivistön välistä, ja sen jälkeen hänet piti värvätä laivastoon. Kumpaakaan ei voida enää identifioida myöhemmistä asiakirjoista, joten emme tiedä, toteutuivatko tuomiot kirjatun kaltaisina. Esivalta joka tapauksessa piti Jöreniä niin suurena uhkana kirkon virallisille opeille, että hänet haluttiin karkottaa pois silmistä.

Vähä Jumala Mynämäeltä paransi sairauksia

Kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin toinen suomalainen loitsija joutui Tukholmassa esivallan valokeilaan. Pääkaupungissa riehui tuolloin noitahysteria, joka oli saanut alkunsa muutama vuosi aikaisemmin valtakunnan syrjäisiltä länsirajoilta. Sieltä se oli vähitellen levinnyt idemmäksi, kunnes se tavoitti tukholmalaisetkin. Kaupunkilaisten mieliä kiihdytti ajatus noidista, jotka kaappasivat ihmisiä, varsinkin nukkuvia lapsia ja nuoria mukaansa ja veivät heidät Blåkullaksi kutsuttuun myyttiseen paikkaan irstailemaan paholaisen kanssa.

Nytkin kielellä oli merkitystä, kun syytöksiä alettiin esittää: vaikka noidiksi epäiltyjen joukossa oli alusta alkaen myös ruotsinkielisiä ihmisiä, hysterian ensimmäisinä kuukausina epäilykset kohdistuivat useimmin sellaisiin naisiin, jotka olivat ensimmäisen tai toisen polven saksalaisia tai ensimmäisen polven suomalaisia. Roviolle joutuneiden joukossa oli Saksasta muuttanut nainen ja Pohjanmaalta muuttanut ruotsia huonosti puhuva nainen.

Epäilyksenalaisiksi joutui useita kymmeniä ihmisiä, heidän joukossaan myös kolme loitsijaa: Itä-Götanmaalta muuttanut kevytmieliseksi tiedetty leskivaimo, Länsi-Götanmaalta muuttanut kampamaakari ja Mynämäeltä aikoinaan lähtenyt vanha suomalaisnainen. He olivat kaikki hoitaneet tukholmalaisten sairauksia. Noituussyytöksiä selvittelevä kuninkaallinen erikoistuomioistuin kävi keskustelun siitä, pitäisikö loitsijoita rangaista ollenkaan, koska oli tärkeämpää saada kiinni ihmisiä Blåkullaan kaappaavat noidat. Tuomarit päätyivät kuitenkin rankaisemaan loitsijoitakin, koska mielialat olivat kiihtyneet ja kaupunkilaiset vaativat näkyviä ja nopeita tuloksia eli siis tuomioita.

Tuomarit päätyivät kuitenkin rankaisemaan loitsijoitakin, koska mielialat olivat kiihtyneet ja kaupunkilaiset vaativat näkyviä ja nopeita tuloksia eli siis tuomioita.

Loitsijoista pahimpana tuomarit pitivät suomalaista Elsa Tuomaksentytärtä, joka väitti olevansa 99-vuotias. Nuorena hän oli palvellut ruotsalaisia aatelisperheitä ja päätynyt lopulta Tukholmaan. Vaikka Elsa oli sittemmin sokeutunut, hän osasi parantaa sairauksia loitsimalla. Tukholmalaisten poikkeuksellisen vahvasta uskosta Elsan kykyihin todistaa se, että häntä kutsuttiin ”pikku jumalaksi”: suomenkieliset käyttivät hänestä nimitystä Vähä Jumala ja ruotsinkieliset nimitystä Lilla Guden. Tuollainen nimitys oli tietenkin punainen vaate varsinkin erityistuomioistuimen pappisjäsenille.

Kuten Jören Harefinne aikoinaan, Elsakin tarvitsi tulkin voidakseen vastata tuomareiden kysymyksiin. Tosin ummikoksi heittäytyminen saattoi olla yritys viivästyttää tutkintaa; olihan Elsa asunut kauan Ruotsissa ja lisäksi hän oli aikaisemmin työskennellyt ruotsinkielisten aatelisten palveluksessa. Elsa paljasti kuulustelijoilleen erikoistuneensa särkevien jalkojen hoitamiseen: hän voiteli niitä paloviinalla ja lausui suomenkielisen rukouksen. Kyseessä oli loitsu, jonka muunnelmia käytettiin myöhemminkin eri puolella Suomea ja Karjalaa. Kuulustelujen jatkuessa Elsa tunnusti osaavansa valmistaa voiteita muidenkin vaivojen hoitamiseen.

Elsan sanoja tulkannut suomalaisen seurakunnan pappi kertoi oikeudelle pitäneensä tätä hurskaana ihmisenä. Papilla ei omien sanojensa mukaan ollut mitään tietoa siitä, että tämä harjoitti niin laajamittaista loitsimistoimintaa. Elsan tapaus paljastaa, miten erillään aikakauden eliitti loppujen lopuksi eli kansan todellisuudesta: esivallalla ei ilmeisesti ollut vuosikausiin mitään tietoa siitä, että pääkaupungin alempiin yhteiskuntaryhmiin kuuluva suomalaisvanhus kulki kansan suussa Vähä Jumalana.

Edelleen tehtiin ero noituuden ja loitsimisen välillä, joten roviolle joutumisen asemesta loitsijat selvisivät julkisella häpeärangaistuksella eli heitä seisotettiin torilla. Jotta mahdollisimman moni saisi nähdä Vähä Jumalan alennustilan, Elsaa seisotettiin häpeäpaalussa rautarengas kaulassaan ja vitsa kädessään kahdeksana peräkkäisenä päivänä. Sen jälkeen hän joutui suorittamaan julkiripin eli julkisen synnintunnustuksen kirkossa kolmena sunnuntaina. Ruotsalaiset loitsijat selvisivät vähemmällä: heidän osaltaan riitti seisominen häpeäpaalun edessä yhtenä päivänä ja ilman kahleita. Julkirippikin heiltä vaadittiin vain kerran. Kielitaustalla oli siis merkitystä.

Yhteisön hyväksymät, vallanpitäjien vierastamat

Elsan ja Jörenin tapaukset paljastavat kiinnostavia rakenteita aikalaisajattelusta ja -arjesta: paikallisyhteisöissä täytyi olla useita, jotka vähät välittivät virallisista normeista, koska muuten kumpikaan ei olisi voinut saavuttaa niin suurta mainetta ja arvostusta. Asiaa selittää ennen kaikkea se, ettei useimmilla ihmisillä ollut sairauksien ja vammojen ilmetessä muuta vaihtoehtoa kuin turvautua loitsuihin ja kaikkein mieluiten parannustaitoiseksi tiedettyyn mainetta niittäneeseen loitsijaan. Elsan ja Jörenin asiakaskuntaa kasvattivat mielikuvat noitataitoisista suomalaisista ja epäilemättä myös ruotsalaisten korvissa eksoottinen suomen kielen sointi. Esivallan silmissä suosio teki kummastakin vaarallisen uhan, joka piti poistaa – Jörenin tapauksessa karkottamalla ja Elsan tapauksessa häpäisemällä.

***

Kuvat: bannerikuva Lumn/Pexels, muut kuvat järjestyksessä Palo Cech/Pexels, Patrick Pahlke/Unsplash, Ibabina Photography & Wildlife/Pexels, Katherine Hanlon/Unsplash ja Lumn/Pexels.