Koronapandemia ja arjen ristiriidat

Voiko läheisen menettänyttä ystävää lohduttaa kasvokkain? Saako lapsi leikkiä kenenkään kanssa? Koronapandemia on tuonut mukanaan uudenlaisia moraalisia pohdintoja, kun ihmiset joutuvat arvioimaan tartuntariskiä suhteessa muuttuvaan ymmärrykseen vaarallisista läheisyyden tavoista ja velvollisuuksiinsa muita ihmisiä kohtaan.

 

Koronapandemian myötä julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua siitä, kuinka kaikkien meidän arki muuttuu. Esiin on noussut esimerkiksi valtioiden ja kuntien asettamien rajoitusten ja kehotusten vaikutus siihen, mitä korona-arjessa saa tai on sopivaa tehdä. Eri maiden asettamia rajoituksia ja niiden tiukkuutta vertaillaan: Kuinka monta kertaa päivässä koiraa saa ulkoiluttaa Ranskassa? Onko juoksulenkki sallittu Italiassa, ja kuinka kauas kotoa missäkin saa lähteä? Toisaalta erityisesti sosiaalisessa mediassa kiertävä epidemiahuipun tasaamiseen kannustava #flattenthecurve-tunniste ja siihen liittyvät sosiaalisen eristäytymisen kampanjat luovat myös yhteisöllistä painetta toimia vastuullisesti muita kohtaan.

Arki on kuitenkin monimutkainen kokonaisuus. Siihen kuuluvat lukemattomat ääneen lausumattomat velvoitteet sukulaisia, perheenjäseniä, työkavereita ja arjen yhteisöjä kohtaan. Arjen muuttumisen tarkastelu virallisten rajoitusten näkökulmasta ei tavoita sitä, kuinka arjen velvoitteet meille tärkeitä ihmisiä ja yhteisöjä kohtaan ovat usein keskenään ristiriitaisia. Iäkkään ja rakkaan naapurin asioita kaupungilla hoitaessamme altistamme itsemme virukselle ja sitä kautta lisäämme esimerkiksi riskiryhmään kuuluvan puolisomme mahdollisuutta sairastua. Toisaalta jos olemme itse oireettomia viruksen kantajia, altistamme niin naapurin mummun kuin kaikki ne, jotka asioidessamme kohtaamme.

Arjen uudenlaisia ristiriitoja valottaaksemme olemme avanneet kirjoituskutsun, jonka kautta keräämme tutkimusaineistoksi kokemuksia arjesta pandemian aikana. Tässä tekstissä nostamme esiin kaksi tutkimuksen taustalla olevaa teemaa, joiden kautta arjen monimutkaisuus avautuu: tartunnan odottaminen ja moraaliset neuvottelut riskistä ja velvoitteista.

Sairaalan käytävä, jonne paistaa aurinko.

Sairastumisen odottaminen ruumiillisena kokemuksena

Viimeisten viikkojen aikana on käynyt selväksi, että koronasta on tullut yhteisöissä kiertävä näkymätön virus myös Suomessa. Tartuntavaara on kaikkialla, missä kohtaamme ihmisiä tai koskemme apteekin ovenkahvaan, bussin STOP-nappulaan, lähikaupan maksupäätteeseen tai jopa oman kotitalon rappukäytävän kaiteeseen. Samalla mahdollisen koronatartunnan odottamisesta on tullut osa jokapäiväistä kokemusmaailmaa.

Tämä muovaa väistämättä kokemustamme omasta kehostamme. Kuten moni kommentoija on sosiaalisessa mediassa todennut, jokainen kiristyksen tunne rintakehässä ja väsymyksen aalto tuntuu mahdolliselta alkavalta koronalta. Tämä nostaa esiin monia kiinnostavia kysymyksiä: Miltä ihmiset kuvittelevat koronan ensi oireiden tuntuvan, ja millä tavoin kehot virittyvät aistimaan pienimpiäkin muutoksia? Miten oireiden kuvittelu suhteutuu yksilön kokemukseen aiemmista sairauksista, kuten mieleen painuneesta influenssasta vuosien takaa, henkeä uhanneesta mutta jo taakse jääneestä sairaudesta kuten syöpä tai kroonisesta, arjen läpi pitkään kulkeneesta sairaudesta kuten astma?

Viime vuosina on ilmestynyt kiinnostavia tieteellisiä avauksia, joissa ruumiillisuutta pohditaan monien tietämisen tapojen – tieteellisten, kulttuuristen ja kokemuksellisten – risteyskohtana. Ruumis ei ole selvärajainen, vaan se ulottuu tilanteissa muuttuvin tavoin eri suuntiin. Esimerkiksi kulttuurintutkija Lisa Blackman on lähestynyt ruumiin kykyä reagoida affektiivisesti – tuntien ja aistien – niin ympäröiviin ilmiöihin kuin omiin liikkeessä oleviin ulottuvuuksiinsa.

Toisaalta lääketieteen sosiologian ja kriittisen vammaistutkimuksen piirissä on pohdittu sitä, miten sairauden mahdollisen puhkeamisen tai todennäköisen uusimisen kanssa eläminen jäsentää arkea. Koronatartunnan odottaminen ruumiillisena kokemuksena sijoittuu näiden muiden mahdollisten ja todennäköisten sairastumisten kentälle. Vaikka koronatartunnan odottaminen on kokemuksena ainutlaatuinen, sillä on myös paljon yhteistä muiden sairauksien puhkeamisen odottamisen kanssa.

Henkilö saippuoi käsiään lavuaarin päällä.

Kehon uudet arjen koreografiat

Koronatartunnan odottamisessa keskeistä ovat kehojen uudet liikeradat. Yksi esimerkki on käsien pesun rutiinit, jotka rytmittävät päiviä, ja jotka muovautuvat turvallisuuden ja vaaran numeraalisten määritteiden ympärille: kaksi pumppausta saippuaa, kaksikymmentä sekuntia vaahdottamista, yksi synttärilaulurallatus. Samalla opeteltavista asioista, kuten hanan laittaminen kiinni kyynärpäällä, tulee vähitellen ruumiillisia rutiineja, jotka eivät vaadi enää tietoista keskittymistä.

Odottamisen liikeradat muodostuvat suhteessa muihin kehoihin ympärillämme. Olemmekin uudella tavalla tietoisia ympärillämme tapahtuvasta liikkeestä. Hätkähdämme aistiessamme kauppajonossa takana seisovan henkilön kurkottavan viereiseen hyllyyn, ja apteekin ovelle on syntynyt ääneen lausumaton koreografia, jossa moni asiakkaista liikkuu sisään ja ulos pyrkien säilyttämään näkymättömän turvavälin.

Kulttuuriset käsitykset riskialttiista kohtaamisista heijastelevat rodullistavia ja toiseuttavia oletuksia siitä, kuka on mahdollinen tartuttaja.

Tartuntatautien kulttuurisia ulottuvuuksissa pohtineet tutkijat, kuten HIV:stä kirjoittanut Paula Treichler ja tartuntakertomusten logiikkaa pohtinut Priscilla Wald, ovat osoittaneet, että käsityksemme ruumiiden liikkeistä ja turvallisista ja vaarallisista etäisyyksistä eivät ole suinkaan neutraaleja tai yhteneväisiä vaan heijastavat ennakkoluuloja erilaisiksi koettuja ihmisiä kohtaan.

Kulttuuriset käsitykset riskialttiista kohtaamisista heijastelevat rodullistavia ja toiseuttavia oletuksia siitä, kuka on mahdollinen tartuttaja. Koronan edetessä pandemiaksi riski on paikantunut niin kiinalaisuuteen kuin italialaisuuteen. Tartuntojen yleistyessä lähiyhteisöissämme on todennäköistä, että mielikuvat tietyistä kehoista tartunnanlähteinä muovautuvat edelleen. Minkälaisia eriarvoisuuksia vahvistetaan tätä kautta?

Automatolla muovisia pikkuautoja, taka-alalla istuu kolme lasta.

Poikkeusajan etiikkaa: Arjen moraaliset pulmat epävarmuuden keskellä

Riskialttiiksi muuttunut ympäristo ja riskialttiit tai riskiä mahdollisesti kantavat kehot herättävät myös uusia moraalisia kysymyksiä. Viime viikkoina sosiaalinen media on täyttynyt kiivaista keskusteluista siitä, kuinka kehotuksia sosiaalisten kontaktien vähentämisestä koronapandemian kiihtyessä tulisi tulkita. Pitäisikö lasten antaa tavata muutamaa kaveria omalla pihalla? Kuinka tuloksellista etätyön pitää olla tilanteessa, jossa työntekijän lapset ovat kotona koulusta? Saako lapsen viedä päiväkotiin, jos lapsi on turhautunut kotona oloon tai vanhemmasta tuntuu siltä, ettei hän jaksa? Tulisiko yksinäisen vanhuksen luona käymistä välttää täysin, vaikka seurauksena olisi se, ettei hänellä ole lainkaan sosiaalisia kontakteja mahdollisesti kuukausiin?

Näkemykset oikeista vastauksista ovat vaihdelleet voimakkaasti. Osa on ollut vankasti sitä mieltä, että kaikkea sosiaalista kanssakäymistä kodin ulkopuolella tulee ehdottomasti välttää. Osa vuorostaan on esittänyt, että kotiin eristäytyminen on mahdoton ja myös vaarallinen tavoite esimerkiksi mielenterveyden kannalta.

Koronapandemian herättämät arjen moraaliset kysymykset kertovat tilanteen uutuuden ja jatkuvan muuntuvaisuuden tuottamasta moraalisesta epävarmuudesta. Epidemiatilanteen muuttuessa ja virusta ja sen leviämistä koskevan tiedon kehittyessä myös valtionjohdon säädökset ja suositukset yksittäisille kansalaisille tulevat muuttumaan.

Kun eri tahojen käsitykset riskialttiista käytöksestä ovat ristiriitaisia, yksilö joutuu päättämään, keitä hän uskoo ja keitä ei.

Samalla taudin tartuntatapoihin ja vakavan sairauden yksilölliseen riskiin liittyvä epävarmuus tulevat väistämättä herättämään uusia moraalisia kysymyksiä. Epidemia pakottaa meistä jokaisen pohtimaan suhdettamme ja velvollisuuksiamme muihin uudella tavalla. Koemmeko olevamme viime kädessä vastuussa päätöksistämme perheellemme, ystävillemme, työnantajillemme, tuntemattomille vai valtion virkamiehille ja asiantuntijoille? Kun eri tahojen käsitykset riskialttiista käytöksestä ovat ristiriitaisia, yksilö joutuu päättämään, keitä hän uskoo ja keitä ei.

Koronapandemiaa edeltänyttä arkea ohjanneet moraaliset käsitykset eivät tunnu auttavan uusien tilanteiden ratkomisessa. Antropologi Jarrett Zigonin mukaan tällaiset ”moraalisen romahduksen” hetket eli hetket, joissa itsestään selvinä pitämämme moraaliset säännöt kyseenalaistuvat, mahdollistavat moraalisten oletusten uudelleenarvioinnin.

Onkin kiinnostavaa nähdä, minkälaisiin käsityksiin oikeasta ja mihin moraalisiin auktoriteetteihin ihmiset nojaavat ratkoessaan korona-arjessa nousevia moraalisia kysymyksiä. Kuinka he pohtivat riskejä aikaan ja paikkaan sidottuina kysymyksinä ja punnitsevat risteäviä velvollisuuksiaan muita ihmisiä kohtaan? Kuinka nämä poikkeusajan moraaliset pohdinnat muokkaavat uusiksi käsityksiä tasa-arvosta, yhteisvastuusta tai oikeudenmukaisuudesta, jotka on ymmärretty suomalaisen yhteiskunnan keskeisiksi arvoiksi?

Iäkäs henkilö istuu ikkunan edessä auringossa.

Moraalisiin kysymyksiin ei ole selkeitä vastauksia

Moni on peräänkuuluttanut suoria kieltoja sosiaaliselle kanssakäymiselle, työssäkäynnille, perheen ulkopuolisille kohtaamisille tai ravintoloiden aukiololle. Ajatus on, että jos työpaikalle meno tai virkistysalueilla ulkoilu kielletään valtion tai työnantajan taholta, ihmisten ei itse tarvitse puntaroida suositusten noudattamista, tai, kuten Kaisa Kuurne kirjoittaa Ilmiössä, ymmärtää oman käytöksensä vaikeasti hahmotettavia yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Käytännössä kieltojen asettaminen ei kuitenkaan tuo tyhjentävää ratkaisua arjen moraalisiin pohdintoihin, sillä myös rajoituksia joudutaan tulkitsemaan suhteessa yksilön yksittäiseen tilanteeseen. Onko yleisen kiellon vaikutus tarkoituksenmukainen yksilön tilanteessa, vai onko se ristiriidassa muiden yksilöön kohdistuvien kieltojen tai velvollisuuksien kanssa?

Kansalaisjärjestöt, kuten Naisasialiitto Unioni, ovat nostaneet esiin tilanteita, joissa yleisellä tasolla asetetut rajaukset aiheuttavat kohtuuttomia haittoja tietyille ryhmille, kuten perheväkivallan uhan alla eläville tai alkoholistin perheenjäsenille. Vastaavasti riskit, oikeudet ja velvollisuudet ovat monisyisiä tilanteissa, joissa lapselle on useampi koti tai ihmisen tärkein yhteisö ei perustu virallisesti tunnustetuille perhesiteille, kuten Anu Silfverberg kirjoittaa Long Play -verkkojulkaisussa. Näistä kysymyksistä käyty julkinen keskustelu osoittaa, että oikeudet ja velvollisuudet eivät ole vain juridisia vaan myös monisyisiä moraalisia kysymyksiä.

Ihmisiä kulkemassa kadulla, jonka vieressä on remonttityömaa.

Moraaliset kysymykset ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niihin ole selkeää vastausta, vaan niitä joudutaan peilaamaan suhteessa yksilön henkilökohtaiseen tilanteeseen ja siihen kohdistuviin ristiriitaisiin velvoitteisiin. Erilaisissa tilanteissa oleville ihmisille korona-aika voikin tarkoittaa hyvinkin erilaisia moraalisia pulmia. Kun toisten päivät ovat täyttyneet etätyön tekemisen ja lasten koulunkäynnin valvomisen yhteensovittamisen haasteista, toisten päiviä ovat määrittäneet huoli toimeentulon tai tukipalvelujen katoamisesta.

Nämä erot tekevät näkyväksi kuinka monien, laajasti hyväksyttyjen moraalisten periaatteiden noudattaminen on mahdollista vain tietyistä, hyvinkin etuoikeutetuista yhteiskunnallisesta paikoista käsin. Esimerkiksi etätyöskentely ja päiväkoti-ikäisten lasten kotona pitäminen ovat mahdollista vain tiettyjen alojen työntekijöille. Kuten Maria Vaalavuo huomioi Helsingin Sanomissa, ihmiset jotka eivät voi tehdä etätöitä tai välttää lähikontakteja työpäivän aikana kuuluvat keskimääräistä useammin alempiin sosioekonomisiin ryhmiin. Onkin syytä kysyä, missä määrin koronan kaltaiset kriisit toisaalta vahvistavat mutta toisaalta myös kyseenalaistavat yhteiskunnallisia eroja.

Kuinka vieraiden ihmisten avuntarve tulisi suhteuttaa oman perheen, ystäväpiirin ja yhteisön tarpeisiin? Moraalifilosofi Peter Singer on argumentoinut, että toisten läheisyydellä ei pitäisi olla merkitystä moraalisille pohdinnoille näiden avun tarpeesta. Filosofi ja kulttuuriteoreetikko Kwame Anthony Appiah puolestaan on huomioinut, että on loogista, että ihmisten velvollisuudet itseään ja lähipiiriään kohtaan ajavat heidän tuntemattomiin kohdistuvien velvollisuuksiensa edelle.

Koronapandemia on haastanut tällaiset yksioikoiset jaot ihmisten moraalisista velvoitteista tuttuja ja tuntemattomia kohtaan. Vaikka virus leviää sosiaalisten kontaktien kautta, sen tarttuvuus ja riskit eivät rajaudu tuttuihin. Tartunnan voi levittää yhtä lailla tuntemattomaan pihalla, kaupassa tai lenkkipolulla. Samanaikaisesti tartuntojen riskit jakautuvat epätasaisesti tutuille ja tuntemattomille. Kun tuttuja riskiryhmäläisiä tiedetään suojella, tuntemattomien riskialttiudesta viestii vain oletettu ikä ja mahdollisesti hengityssuojaimen käyttö. Moni kroonisesti sairas onkin kommentoinut, etteivät monet koronan kannalta oleelliset sairaudet, kuten astma tai diabetes, näy päällepäin.

Koronariskin näkymättömyys ja ulottuminen yksilöstä koko yhteisöön arvaamattomien tartuntaketjujen kautta tuovat arjen moraalisiin pohdintoihin haasteita, joita harva pysähtyi miettimään pandemiaa edeltävänä aikana. Samalla moraalisten kysymysten mutkikkuus pakottaa meidät pohtimaan sosiaalisia suhteitamme toisiimme, sekä tuttuihin että tuntemattomiin, uusilla tavoilla.

Toisiinsa etäisyyttä pitäviä ihmisiä kävelemässä käytävällä.

Lopuksi

Moraalisia kysymyksiä ei voi erottaa pandemian ruumiillisista kokemuksista. Veena Das ja Jason Throop ovat painottaneet, että arjen moraalinen pohdinta ei tapahdu vain rationaalisella tasolla, vaan moraaliset suuntautumiset ilmenevät osin tiedostamattomissa olemisen tavoissa, joilla otamme toiset huomioon arjen kanssakäymisissä – tavoissa, joilla annamme heille tilaa bussipysäkillä tai huomioimme heidän tunteensa tai vointinsa.

Voikin kysyä, kuinka pandemia-arjen ruumiilliset kokemukset rakentuvat suhteessa pandemian aikaansaamaan moraaliseen epävakaisuuteen. On myös todennäköistä, että arjessa kokemamme ruumiilliset ja moraaliset jännitteet kiristyvät pandemian edetessä, kun ihmiset joutuvat tekemään yhä vaikeampia päätöksiä siitä, mikä on kohtuullinen ja perusteltavissa oleva riski: Missä vaiheessa yksilapsisen perheen lapsen kehitykselle on haitallista olla erotettuna kuukausia ikätovereistaan? Missä vaiheessa riskiryhmään kuuluvan mielenterveys on suuremmassa vaarassa kuin hänen ruumiillinen terveytensä?

***

Kuvat: pääkuva ja kuvat 1, 5 ja 6 Inka Lähteenaro (Ilmiö), kuva 2 Claudio Schwarz (Unsplash), kuva 3 BBC Creative (Unsplash), kuva 4 Evi Kalemi (Unsplash)

Kirjoittaja

Venla Oikkonen
Elina Hartikainen

Venla Oikkonen

Venla Oikkonen on kulttuurintutkija ja tieteentutkija, joka toimii akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa. Oikkosen akatemiatutkijan hanke käsittelee rokotteista käytävää kulttuurista keskustelua Euroopassa. Hän on aiemmin tutkinut populaatiogenetiikan ja evoluutioteorioiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Elina Hartikainen

Elina Hartikainen on antropologi, joka toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa. Hartikaisen akatemiatutkijan hanke tarkastelee uskonnollisen ja rodullisen syrjinnän oikeuskäsittelyjen risteämiä Brasiliassa. Aiemmassa tutkimuksessaan hän on tarkastellut uskonnon politisoitumisen moraalisia ulottuvuuksia ja suhdetta valtion politiikkaan.

 

Lue seuraavaksi

Kirjallisuus

Appiah, Anthony Kwame. 2006. Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers. W. W. Norton.

Blackman, Lisa. 2012. Immaterial Bodies: Affect, Embodiment, Mediation. London: Sage.

Das, Veena. 2012. “Ordinary Ethics,” teoksessa A Companion to Moral Anthropology, Didier Fassin (toim.). Wiley-Blackwell. 133-149.

Kuurne, Kaisa. 2020. “Miksi kanssakäymistä jatketaan koronaepidemiasta huolimatta, ja mitä asialle voi tehdä?” Ilmiö.

Silfverberg, Anu. 2020. “Long Playn perjantaikirje 27.3.2020.” Long Play.

Singer, Peter. 1972. “Famine, Affluence and Morality.” Philosophy & Public Affairs 1 (3): 229-243.

Throop, Jason. 2012. “Moral Sentiments,” teoksessa A Companion to Moral Anthropology, Didier Fassin (toim.). Wiley-Blackwell. 150-168.

Treichler, Paula A. 1999. How to Have Theory in an Epidemic: Cultural Chronicles of AIDS. Durham: Duke University Press.

Zigon, Jarrett. 2007. “Moral Breakdown and the ethical demand: A theoretical framework for an anthropology of moralities”. Anthropological Theory 7 (2): 131-150.

Wald, Priscilla. 2008. Contagious: Cultures, Carriers, and the Outbreak Narrative. Durham: Duke University Press.

Vaalavuo, Maria. 2020. “Vieraskynä: Koronavirusepidemia tuo eriarvoisuuden esiin.” Helsingin Sanomat 3.4.2020.

Avainsanat: arki korona poikkeustila

ja – 10.4.2020