Kommentti: Seksityökeskustelu ansaitsee moniäänisyyttä

Helsingin Sanomien viimeaikaiset mielipidekirjoitukset seksityöstä ovat osoittaneet, että aihetta lähestytään monista eri näkökulmista. Samalla ne ovat osoittaneet, miten keskustelut seksityöstä voivat takertua ihmiskaupan ja vapaaehtoisen seksin myymisen jaotteluun. Keskusteluissa on myös kysymys siitä, millaisia kokemuksia voidaan kertoa, kenen kertomusta uskotaan ja kenellä ylipäätänsä on mahdollisuus päästä turvallisesti ääneen.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistiin 6.9.2025 vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan henkilökuva, jossa Kontula paljasti tehneensä seksityötä. Henkilökuva poiki runsaasti sekä vastustavia että puolustavia mielipidekirjoituksia.

Olen seksityöhön liittyvää uutisointia seuratessani havainnut, miten monesti seksityöaiheisten uutisten tiimoilta julkaistaan yhdestä kolmeen mielipidekirjoitusta: useimmiten yksi vastustava ja yksi puolustava. Kontulan ulostulo oli kuitenkin poikkeus, sillä kyseessä on istuva kansanedustaja, joka toimii eduskunnassa jo neljättä kauttaan. Vastaavaa tilannetta ei ole Suomessa aiemmin tullut vastaan, minkä takia julkaistujen mielipidekirjoitusten runsas määrä ei yllättänyt.

Ensimmäisen mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin Kontulan henkilökuvasta kirjoitti 6.9.2025 oikeuspsykologi Pia Puolakka otsikolla On huolestuttavaa, että Anna Kontula normalisoi seksityön.  Puolakan kirjoituksen jälkeen keskustelua on pelkästään Helsingin Sanomissa jatkettu kymmenessä mielipidekirjoituksessa. Keskustelussa on nostettu esille seksityöntekijöiden monenlaisia taustoja, seksityötä koskevan lainsäädännön vaikutuksia ja asiakkaiden sekä heidän läheistensä ajatuksia, mutta myös seksityötä kritisoivia näkökulmia, kuten Monika-Naiset liiton Katariina Ainasojan kirjoituksessa On paljon naisia, jotka on pakotettu myymään seksiä. Erittelen Kontulan aloittamaa seksityökeskustelua stigman eli häpeäleiman käsitteen avulla.

Seksityöstigma ja normaaliuden määrittäminen

Stigma tarkoittaa mielikuvaa tai asennoitumista, joka kohdistuu ihmisen tai ihmisryhmän normaalista poikkeavaksi koettuun ominaisuuteen tai toimintaan ja jonka takia ihmiseen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti, kielteisesti tai jopa syrjivästi. Folkloristi Amy Shumanin ja sosiologi Carol Bohmerin mukaan stigma ja yhteisössä normaaliksi määritetyt asiat tuottavat toisiaan. Stigma siis kytkeytyy siihen, mitä yhteiskunnassa pidetään normaalina ja hyväksyttävänä.

Stigma vaikuttaa siihen, miten tiettyjä ihmisryhmiä tai asioita esitetään näkyvinä, näkymättöminä tai hypernäkyvinä. Näkymättömyys osoittaa sen, mikä jää sanomatta tai huomioimatta. Hypernäkyviä sen sijaan ovat asiat, jotka asetetaan kirkkaaseen valokeilaan ja jotka voivat olla stigman esiin piirtämiä. Hypernäkyvyys tarkoittaa sitä, miten jokin asia voi olla liiallisen tarkastelun ja huomion kohteena siihen pisteeseen asti, että se nähdään yksinkertaistettuna ja stereotypioiden eli yleistävien näkemysten kautta.

Seksityöstigma voi esimerkiksi vaikuttaa siten, että seksityöläinen määritetään yksiulotteisesti vain tekemäänsä työhön yhdistettyjen stereotypioiden kautta. Samalla kun tiettyjä asioita määritetään normaaleiksi, tehdään rajanvetoja, joissa toiset asiat puolestaan suljetaan normaaliuden määritelmän ulkopuolelle. Ne joko jäävät kokonaan näkymättömiksi tai niihin kiinnitetään erilaisten stereotypioiden ja ennakkoluulojen takia liiallista huomiota, jolloin niistä tulee hypernäkyviä. Normaaliuden määrittäminen on usein rutiininomaista, ja se tapahtuu enemmän tai vähemmän reflektoimatta.

Seksityötä koskevia mielipidekirjoituksia voi tarkastella neuvotteluina siitä, mitkä ovat hyväksyttyjä tapoja puhua aiheesta. Näkymättömäksi jäävät ja valokeilaan asetetut puolet kertovat siitä, mitä ohitetaan ja mitä halutaan korostaa. Stigman kohdalla käydään lisäksi neuvotteluita siitä, millaisia kertomuksia voidaan kertoa ja millaisia ei sekä millaiset kertomukset ylipäätänsä voidaan ymmärtää uskottavina. Kenen kokemus on uskottava ja kertomisen arvoinen ja kenen kokemus jää kertomatta? Stigma onkin osa tunnistamisen, väärintunnistamisen, toiseuttamisen ja vieraannuttamisen prosesseja.

Kahtia jaettu seksiala

Helsingin Sanomien Kontulan henkilökuvaan liittyvässä mielipidekirjoittelussa seksityö itsessään näyttäytyy yhtäaikaisesti sekä hypernäkyvänä että näkymättömänä. Hypernäkyvyys kohdistuu seksityön pakotettu–vapaaehtoinen-kahtiajakoon, jonka ympärille jää laaja näkymätön alue. Alasta onkin monesti vaikea kirjoittaa ilman, että huomion joutuu viemään ihmiskaupan ja vapaaehtoisen seksityön jaotteluun.

Monika-Naiset liiton asiantuntija Ainasoja korostaa kirjoituksessaan kahtiajakoa, jossa seksiala on joko ihmiskauppaa tai etuoikeutettujen naisten tekemää työtä. Ainasoja piirtää kuvan ihmiskaupasta näkymättömänä kuvaten, miten ainoastaan etuoikeutettujen ääntä kuullaan julkisessa keskustelussa. Oikeuspsykologi Puolakan kirjoituksessa puolestaan sekä vapaaehtoinen seksityö että ihmiskauppa pelkistyvät yksiäänisesti hyväksikäytöksi. Tällöin seksityö ei voi olla vapaavalintaista työtä, vaan se palaa aina siihen, että seksiä myyvä on uhri, jonka vapaasta valinnasta kertovia kokemuksia ohjataan tulkitsemaan epäuskottavina.

Oikeuspsykologi ja ihmiskaupan asiantuntija ymmärrettävästi lähestyvät seksityötä uhriuden näkökulmasta. Eri asia kuitenkin on, voiko koko ilmiötä katsoa pelkästään uhriuden ja hyväksikäytön kautta. Huolenpidon ja haavoittuvien suojelun sijasta uhripuhetapa ymmärretään etenkin seksityöläisten omassa katsannossa alas painamisena. Tällä on stigmatisoivia vaikutuksia ja se vaientaa alalla toimivien oman äänen.

Uhripuhetapa jättääkin näkymättömäksi alan moninaisuuden ja sen, että seksityöläiset ovat yksilöitä, jotka toimivat alalla erilaisista taustoista ja tarpeista lähtien.

Hypernäkyvä kaksijakoisuus ilmenee myös siinä, että Kontulan ulostuloa puolustavissakin kirjoituksissa joudutaan toistuvasti nostamaan esille ihmiskaupan ja vapaaehtoisen seksityön kahtiajako, vaikka kirjoittajat itse haluaisivat viedä enemmän huomiota alan moniäänisyyteen ja stigman purkamisen keinoihin. Näissä kirjoituksissa pyritäänkin tuomaan esille seksialan moninaisuutta ja työntekijöiden itsemäärittelyoikeuden tärkeyttä, mutta myös alaan liittyviä ongelmia.

Kaksijakoisuutta voidaankin hälventää tuomalla keskustelun vastapainoksi vastakertomuksia, joissa seksialalla työskentelyyn tuodaan muitakin sävyjä kuin pakotettu–vapaaehtoinen ja vahingoittava–voimaannuttava. Moniäänisyyden sisälle mahtuu tällöin sekä ymmärrystä alaan liittyvistä ongelmista, jotka kumpuavat monilta osin harmaasta taloudesta ja asenteista, että kokemuksia merkityksellisestä työstä, joka voi olla palkitsevaa niin seksityöläiselle itselleen kuin asiakkaallekin.

Kohti moniäänisempää keskustelua

Kontulan ulostuloa puolustavissa kirjoituksissa seksityötä kuvataan ilmiönä, johon vaikuttavat yhteiskunnan taloudelliset, poliittiset ja lainsäädännölliset olosuhteet ja muutokset. Ongelma ei tällöin ole siinä, että seksityötä normalisoidaan, kuten ulostuloa vastustavissa kirjoituksissa kuvataan, vaan ongelmat löytyvät yhteiskunnan rakenteista ja seksityön stigmasta.

Tarkasteltaessa sitä, millaisia tarinoita voidaan kertoa, on huomiota kiinnitettävä siihen, voivatko hypernäkyvät tai näkymättömät kertojat jakaa kokemuksiaan esimerkiksi mediassa ilman kielteisiä seurauksia. Kerrottavuuteen liittyy seksityön kohdalla kysymys paljastetuksi tulemisesta ja stigmalle voimakkaammin altistumisesta. Omien kokemusten kertomisesta voi muodostua riski kertojalle silloin, jos kertomus määritetään yhteisössä sopimattomaksi tai jos kertoja kokee, ettei hänen kertomustaan oteta vastaan uskottavana. Stigma tekeekin alati rajanvetoa kerrottavien ja kertomattomiksi jäävien tarinoiden välillä.

Tarvitaan keskustelua, jossa seksityö voi olla yksilölle paras mahdollinen valinta ja siihen voi samanaikaisesti sisältyä ongelmia ilman, että se leimaa koko alan hyväksikäytöksi. On lisäksi kysyttävä, onko seksityöläisillä oikeus näkyä yhteiskunnassa sellaisina kuin he ovat vai joutuvatko he väkisin sovittautumaan kapeisiin ja yksinkertaistaviin lokeroihin. Tarvetta alalla työskentelevien moninaisten äänien kuulemiselle selvästi on. Ilman niitä keskustelu jää pyörimään yksiäänisyyteen, kaksijakoisuuteen ja kapeaksi määritettyyn normaaliuteen.

Lähteet

Shuman, A. & Bohmer, C. (2012). The Stigmatized Vernacular: Political Asylum and the Politics of Visibility/Recognition. Journal of folklore research 49(2), 199–226.

Kuvat: Mario Gogh / Unsplash, Kent Lins/Flickr (CC-lisenssi), @mikava / Unsplash