Kestävyysmurros tuo jännitteitä työpaikkojen arkeen

Ekokriisin edellyttämä kestävyysmurros vaikuttaa väistämättä myös tulevaisuuden työelämään. Tutkimuksemme mukaan kestävyyteen pyrkiminen aiheuttaa jännitteitä työpaikkojen arjessa. Haastateltavat osoittivat sitoutumista ja innostusta kestävyyden edistämiseen, mutta taloudelliset ja yhteiskunnalliset reunaehdot vaikuttivat siihen, mikä yrityksissä oli lopulta mahdollista.

Ekososiaaliset kriisit, kuten ilmaston kuumeneminen ja lajikato, vaikuttavat yhteiskuntiin laajasti. Näihin kriiseihin vastaaminen edellyttää kestävyysmurrosta, eli yhteiskunnan rakenteiden, käytäntöjen ja arvojen syvällistä uudelleenarviointia sekä uusien ajattelumallien ja elämäntapojen omaksumista. Kestävyysmurros heijastuu myös työpaikkoihin, työllisyyteen ja työn tekemiseen. On ennustettu, että työn kentällä vaikutukset näkyvät esimerkiksi tiettyjen tuotannon alojen ja ammattien radikaalina muuttumisena tai poistumisena kokonaan, ja toisaalta myös uudenlaisten työn muotojen ja ammattien syntymisenä.

Kestävyysmurroksen vaikutuksia töihin, työllisyyteen ja elinkeinoihin on ilmiön merkittävyyteen suhteutettuna tutkittu kuitenkin vielä melko vähän, ja tutkimuskenttä on varsin hajanainen. Kestävyysmurroksessa myös itse työn käsite asettuu uudelleenmäärittelyn ja neuvottelun kohteeksi, samoin kuin palkkatyöhön kiinnittyvät laajemmat rakenteet, kuten sosiaaliturvajärjestelmä.

Kohti jälkifossiilista työelämää: Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä työ kestävyysmurroksen aikakaudella (POFOTYÖ) -hankkeessa olemme tarttuneet työn muutokseen osana kestävyysmurrosta tutkimalla olemassa olevia kestävyystyön käytäntöjä sekä niihin liittyviä jännitteitä suomalaisissa ilmastonmuutoksen hillintään sitoutuneissa yrityksissä. Tutkimukseemme sisältyvät kahdeksan Climate Leadership Coalitionin jäsenyritystä edustavat energia-, liikkuvuus-, rakennus- ja yrityspalvelusektoreita, jotka ovat perinteisesti suuria hiilidioksidipäästöjen tuottajia. Haastateltavamme olivat henkilöstöjohtamisen, kestävän kehityksen ja liiketoiminnan ammattilaisia.

Olemme tutkineet hankkeessa sitä, millaisia kestävyystyön muotoja ja kokeiluja työpaikoilla toteutetaan ja miten työn arkisissa käytännöissä edistetään ekologista, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä. Millaisia mahdollisuuksia tai ongelmia tähän liittyy? Millaista osaamista kestävä työelämä edellyttää? Millaista voi olla tulevaisuuden ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä työelämä ja miten sitä voi tavoitella? Millaisia toiveita tai pelkoja tähän liittyy?

Kestävyys työpaikkojen arjessa

Kestävyystyöllä tarkoitamme niitä käytäntöjä, joiden avulla yritykset pyrkivät tekemään työstä ja toiminnastaan ekologisesti kestävämpää. Paikansimme haastatteluistamme neljä keskeistä käytäntöä, joiden avulla organisaatioissa tavoiteltiin kestävämpää työtä ja yritystoimintaa. Nimesimme ne jatkuvaksi parantamiseksi, seurannaksi, välittäjänä toimimiseksi ja valtavirtaistamiseksi. Tutkimuksemme pohjalta työn arki kestävyysmurroksessa näyttäytyy jännitteisenä ja kitkaisena.

Haastateltavamme korostivat, että yrityksissä on jatkuva paine parantaa prosesseja ja kehittää sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävämpiä tuotteita, palveluita ja teknologioita. Paine tulee omalta toimialalta, Suomen hallituksen hiilineutraaliustavoitteista ja lainsäädännöstä sekä EU-tason säätelystä. Erään haastateltavan mukaan ”vaatimusten lattia ja katto nousevat jatkuvasti”. Yritysten arjessa tämä tarkoitti lukuisia pieniä parannuksia isojen innovaatioiden rinnalla. Isommat innovaatiot ja kehitystyö vaativat usein mittavia investointeja ja ajallisesti pidempiä suunnittelu- ja toteutuskaaria, kun taas työn arkisia käytäntöjä pystyttiin muuttamaan nopeammin ja pienemmilläkin resursseilla. Yrityksissä ei ylenkatsottu arkisia muutoksia, vaan koettiin ne tärkeiksi keinoiksi siirtyä vähitellen kohti kestävämpiä työn tekemisen tapoja. Esimerkiksi hankintoja, kierrätystä, työvaatteita, työmatkoja, ja energian säästämisen tapoja oli tarkasteltu kriittisesti ja muutettu ekologisesti kestävämmiksi.

Kestävyyden jatkuva parantaminen edellytti yrityksissä kuitenkin panostamista, sekä rahallisesti että työajallisesti. Koska kestävyydestä saatavat voitot olivat epävarmoja, tuli investointipäätöksiä perustella erityisen tarkkaan. Monet kokivat, ettei perinteinen liiketoiminta-analyysi sopinut erityisen hyvin kestävyysinvestointien hahmottamiseen ja perustelemiseen.

Vaikka kestävyys nähtiin tärkeänä, ohjasi yritysten toimintaa kuitenkin ensisijaisesti taloudellinen kannattavuus.

Kuten eräs haastateltava kiteytti: ”Ei tämä mitään hyväntekeväisyyttä ole. Osakeyhtiön tehtävänä on tuottaa omistajille lisäarvoa ja voittoa, ja kohtuullista sellaista vielä.” Toisaalta voiton tavoittelun ensisijaisuutta myös haastettiin. Eräs haastateltava totesi: ”Mä näen niin päin ympäristö- ja vastuullisuusteemoissa, että jos euroja säästyy, niin se on kiva, mutta se on toissijaista. Ne ajurit pitää olla muita.” Haastateltavat joutuivatkin navigoimaan ekologiseen kestävyyteen sitoutumisen ja taloudellisten reunaehtojen ristiriitaisessa maastossa.

Haastatteluista kävi myös ilmi monenlaisen seurannan lisääntyminen yritysten arkisessa kestävyystyössä. Mittaaminen, raportointi ja auditointi haukkasivat usein leijonanosan kestävyysammattilaisten työstä. Muun muassa Euroopan Unionin yritysvastuulaki ja kansallisen lainsäädännön muutokset ovat lisänneet merkittävästi raportoinnin tarvetta. Eräs haastateltava viittasi tähän “raportointitsunamina”. Vaikka säätelyyn suhtauduttiin pääsääntöisesti myönteisesti ja sen nähtiin olevan välttämätöntä kestävyyden edistämiseksi, osaa myös huolestutti se, että seuranta uhkasi näivettää muunlaisia kestävyystoimia yrityksissä. Jos arjen kestävyystyössä valtaosa ajasta valuu datan keruuseen ja siitä raportointiin, jää vain vähän mahdollisuuksia uudenlaisten kestävyystoimien ideointiin ja kehittelyyn. Moni toikin esille, että seurantaan kaivattaisiin yrityksissä lisää resursseja. Ulkoisen tiedontarpeen lisäksi seuranta ja siihen liittyvä tiedonkeruu ja -analyysi olivat välttämättömiä, jotta investointeja kestävämpiin ratkaisuihin voitiin perustella yrityksen sisäisessä päätöksenteossa.

Kestävien ratkaisujen kehittäminen edellytti myös välittäjänä toimimista yrityksen sisällä ja sen ulkopuolella. Osa haastateltavista vertasi työtään mentorina, valmentajana tai filtterinä toimimiseen. Haastateltavien tuli ”tehdä jalkatyötä” ja ”myydä” kestävyyttä yritysten sisällä ja pyrkiä saamaan niin työntekijät kuin johtokin mukaan kestävyystyön edistämiseen. Oli myös pyrittävä tasapainottelemaan ja yhdenmukaistamaan kestävyysaloitteiden tahtia: osa yksiköistä ja työntekijöistä halusi liikkua nopeasti eteenpäin kestävyyskysymyksissä ja kokivat ne ”intohimokseen”, kun taas osa omaksui kestäviä käytäntöjä hitaammin ja tarvitsi kannustimia niiden toteuttamiseen.

Osa haastateltavista myös näki itsensä ikään kuin ”houkuttelijoina”: he pyrkivät taivuttelemaan fossiilisten polttoaineiden maailmassa toimivia kuluttajia ja yrityksiä kiinnostumaan kestävyyden edistämisestä ja pyrkivät myös edistämään esimerkiksi valtiollisen infrastruktuurin kehittämistä kestävämmäksi. Haastateltavat kokivat, että kestävyysmurros merkitsee niin isoja muutoksia, ettei kukaan selviä niistä yksin. Tämä alleviivasi tiedon ja osaamisen jakamisen ja eri toimijoiden keskinäisen luottamuksen tärkeyttä ratkaisujen kehittämisessä. Välittäjänä toimiminen ei kuitenkaan ollut ristiriidatonta, vaan siinä syntyi myös usein konflikteja ja hankauksia eri sidosryhmien ja heidän intressiensä ja tarpeidensa välillä.

Valtavirtaistaminen näyttäytyi myös keskeisenä kestävyystyön käytäntönä. Erillinen vastuullisuustyö oli monen haastateltavan mielestä menettämässä merkitystään.

Kestävyyden tulisi ideaalitapauksessa läpäistä kaikki yksiköt ja ammatit sekä olla osa kaikkea yrityksen toimintaa.

Siinä missä kestävyystoimet olivat aiemmin saattaneet näyttäytyä etäisinä, jonakin, jota ”joku porukka tekee pääkonttorilla”, oli monissa yrityksissä pyritty integroimaan kestävyyttä osaksi kaikkia toimenkuvia ja liiketoimintayksiköitä. Tämä loi paineita yritysten sisäiselle perehdytykselle ja koulutukselle.

Erityisesti nuoret työntekijät mainittiin tärkeänä muutosvoimana, joka pakotti organisaatiot pohtimaan rooliaan osana toimitusketjuja ja kestävyysmurroksen toteuttamista. Nuorten työntekijöiden kerrottiin helposti ”äänestävän jaloillaan”, mikäli kestävyysasioita ei ollut riittävästi huomioitu yrityksessä. Lisääntyvä kilpailu osaajista kasvatti näin painetta kehittää työprosesseja kestävämmiksi. Toisaalta haastatteluissa myös ilmeni pohdintaa siitä, voiko valtavirtaistaminen johtaa eräänlaiseen kestävyyden vesittymiseen. Koska kestävyystoimien ala on potentiaalisesti niin laaja, onko vaarana, että valtavirtaistaminen hävittää mahdollisuuden seurata riittävästi kestävyystoimien toteuttamista ja niiden seurauksia?

Kestävyystyön jännitteinen arki ja tulevaisuus

Kestävyystyön arki yrityksissä näyttäytyy tutkimuksemme perusteella jännitteisenä. Haastateltavat osoittivat sitoutumista ja innostusta kestävyyden edistämiseen, mutta taloudelliset ja yhteiskunnalliset reunaehdot vaikuttivat siihen, mikä yritysten arjessa oli lopulta mahdollista. Yritysten toimintaa ohjaava voitontavoittelu saattoi johtaa siihen, että taloudelliset edut ajoivat ekologisten ja sosiaalisten tavoitteiden edelle, ja näitä tavoitteita oli myös vaikea oikeuttaa perinteisen liiketoiminta-analyysin puitteissa. Arjessa syntyy jännite kestävyysmurroksen vaatiman pitkän, vuosikymmenien päähän ulottuvan horisontin ja lyhyen aikavälin kannattavuuden välille. Kestävyystyöhön kuuluu toiminnan jatkuva punnitseminen tämän jännitteen vallitessa.

Toteutimme hankkeessa myös tulevaisuustaitotyöpajan, jossa eri alojen toimijat pohtivat, miten työelämä voi muuttua kestävämmäksi. Työpajan tarkoituksena oli tuottaa tietoa ja näkemyksiä siitä, millaista tulevaisuuden kestävä työelämä voisi olla sekä millaisia taitoja ja ajattelumalleja tarvitaan tämän muutoksen toteuttamiseksi.

Tulevaisuustaitotyöpajan keskusteluissa korostui tarve kokonaisvaltaiselle kestävyysmurrokselle, joka vaatii sekä yksilöiltä että yhteiskunnalta valmiutta tarkastella ja muuttaa nykyisiä toimintatapoja. Keskusteluissa korostuivat kestävyysmurroksen vaatimat muutokset, jotka edellyttävät esimerkiksi kestämättömien kehityskulkujen hidastamista, oikeudenmukaista ja hallittua siirtymää pois vanhoista rakenteista sekä uusien kestävämpien käytäntöjen ja ajattelumallien luomista. Samalla painottui työntekijöiden ja kansalaisten aktiivinen rooli erilaisten arjen taitojen kehittämisessä, jatkuvassa oppimisessa sekä uusien ratkaisujen kokeilemisessa.

Tulevaisuustaitotyöpajan peräänkuuluttama kokonaisvaltainen kestävyysmurros on jännitteisessä suhteessa tutkimaamme kestävyystyön arkeen. Tuotannonalojen tai ammattien radikaali muuttuminen vaikuttaa hitaalta ja jännitteiseltä yhteiskunnassa yrityksiä laajemmin. Reilu siirtymä puhututtaa ohjelmatasolla, mutta konkreettiset poliittiset päätökset ekologisesti kuormittavien toimintojen asteittaisesta lopettamisesta antavat odottaa itseään.

Jännitteet kestävyystyössä tuovat näkyville sen, miten syvällisesti kestävyysmurros haastaa vallitsevia toimintatapoja organisaatioissa. Koska kestävyysmurros vaikuttaa väistämättä tulevien vuosien työelämän kehitykseen, on kestävyystyön tarkastelu tutkimuksellisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeää ja ajankohtaista.

***

Kohti jälkifossiilista työelämää -hanketta on rahoittanut Työsuojelurahasto. 

***

Kuvat: Pekka Vyhtinen / Helsingin kaupunginmuseo