Ei tiedettä ilman vapautta eikä vapautta ilman demokratiaa

Tieteen vapaus on Suomessa turvattu perustuslailla, jonka mukaan yliopistoille kuuluu itsehallinto. Sen tarkoituksena on taata tieteen harjoittamisen riippumattomuus poliittisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista paineista ja suojella niitä painostusyrityksiltä. Miten tieteen vapaus ja yliopistojen itsehallinto toteutuvat 2020-luvun Suomessa, ja mikä niitä uhkaa?

Helmikuussa 2018 Tampereen yliopiston yhteisö marssi ulos. Marssissa olivat mukana kaikki suurimmat henkilöstöjärjestöt professoreista hallintohenkilökuntaan sekä ylioppilaskunta. Ulosmarssijat vastustivat fuusioituvan yliopiston johtosäännöstä tehtyä luonnosta. Johtosäännössä määrätään toimivallanjaosta ja eri toimielinten tehtävistä yliopistossa – siis sellaisista asioista kuin kuka nimittää johtajat ja kenellä on päätösvalta missäkin asiassa.

Nousiko kapina todellakin yhdestä paperista? Kyllä ja ei. Toisaalta johtosääntö ja sen syntytapa herättivät aiheestakin kritiikkiä, toisaalta ulosmarssijat taisivat osoittaa samalla tyytymättömyyttään koko siihen tapaan, jolla Tampereen uutta yliopistoa oli rakennettu. Kahden yliopiston fuusiosta syntyneen yliopiston johtosäännöstä tuli turhautumisen symboli. Se vaikutti viimeiseltä niitiltä yhteisölle, joka oli käynyt läpi jo lukuisia organisaatiouudistuksia ja joka oli vuosia seurannut sivusta, kun valta oli lipunut sen sormien lävitse aina vain ylemmäksi ja aina vain pienemmälle piirille.

Yliopistodemokratiaa on Suomessa ajettu alas läpi koko 2000-luvun. Päätös päätökseltä valtaa on keskitetty ja siirretty pois laajapohjaisilta päätöksentekoelimiltä ja vaaleilla valittavilta yliopistoyhteisön edustajilta keskusjohdon, käytännössä rehtorien ja yliopistojen johtoryhmien, käsiin. Tämän tietävät ja sen ovat voineet havaita kaikki yliopistoissa työskentelevät. Siinä missä aiemmin yliopistot olivat alhaalta ylöspäin rakentuneita asiantuntijaorganisaatioita, joissa vertaiset valitsivat kollegoistaan yhden tai useamman edustamaan ja johtamaan itseään, nyt yliopistot ovat pääsääntöisesti rehtorien, johtoryhmien ja keskushallinnon ylhäältä alaspäin johtamia yritysmäisiä organisaatioita.

Sivustaseuraajasta voi näyttää siltä, että meneillään on vain harmiton laatikkoleikki. Leikissä pieni yliopistoeliitti – käytännössä professorit – surevat ja puolustavat saavuttamiaan ylisuuria etuja, kun huomattavasti ammattitaitoisempi johto ja yhteiskunnan kokonaisetua tarkastelevat sidosryhmät ovat vihdoin ottaneet yliopistojen ohjat käsiinsä.

Todellisuudessa todistamme kuitenkin radikaalia reformia, joka on iskenyt tieteen vapauden ytimeen eli siihen, kuka määrittelee, mitä yliopistoissa tutkitaan ja opetetaan, miten, millä ehdoin ja millaisessa työskentely-ympäristössä. Reformi on iskenyt tieteen vapauden ja yliopistojen itsehallinnon periaatteisiin.

Perustuslain mukaan yliopistoille kuuluu itsehallinto. Ne ovat siis taloudellis-hallinnollisesti autonomisia – hieman samaan tapaan kuin kunnat tai saamelaiset. Tämän taloudellis-hallinnollisen itsehallinnon pohjimmaisena tarkoituksena on ollut turvata tieteen harjoittamisen riippumattomuus poliittisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista paineista eli taata tieteen, taiteen ja korkeimman opetuksen vapaus.

Vapaus on haluttu turvata niinkin järeällä keinolla kuin perustuslailla, jotta esimerkiksi poliittiset voimasuhteet, raha ja muunlainen valta eivät pääsisi sanelemaan, mitä ja miten yliopistoissa tutkitaan ja opetetaan. Maailmanhistoria tuntee päinvastaisiakin ratkaisuja eli tilanteita, joissa poliittinen tai taloudellinen valta on ohjannut tiedettä ja sekaantunut tieteen tekemisen perusteisiin. Viimeisimpänä tällaista linjaa on harjoitettu Unkarissa. Seuraukset eivät koskaan ole olleet hyviä.

Ajatus tieteen autonomiasta on siis hyvä ja epäilemättä tärkeä, mutta Suomen nykyinen yliopistokenttä on vaarassa toteuttaa sitä yhä huonommin. Yhtenä syynä on vuoden 2009 yliopistolaki, joka mursi ajatuksen siitä, että tieteen vapauden turvaamiseksi yliopistoja pitää suojella liiallisilta ulkopuolisilta vaikutteilta.

Uutta yliopistolakia edelsi vahva elinkeinoelämän lobbaustyö, jonka kohteena oli yliopistojen kollegiaaliseen päätöksentekoon ja vaaleissa saatavaan mandaattiin perustunut johtamisjärjestelmä. Lakia valmistelleiden ja sitä lobanneiden julkilausuttu tavoite oli tiivistää vuorovaikutusta sidosryhmien, etenkin elinkeinoelämän kanssa, vahvistaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja antaa mahdollisille tutkimusrahoituksen lahjoittajille mahdollisuus päästä vaikuttamaan varojen käyttöön.

Hyökkäyksen kohteena olivat erityisesti yliopistodemokratia ja yliopistojen hallitukset, joista haluttiin poistaa yliopistolaisten itsensä edustus. Ennen uutta lakia esimerkiksi valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtama työryhmä esitti Aalto-yliopistoa luonnostellessaan, että luottamushenkilöihin ja vaaleihin pohjanneesta yliopistodemokratiasta olisi luovuttava ja siirryttävä keskitettyyn ”strategiseen” johtamiseen. Niin Elinkeinoelämän keskusliiton koulutus- ja työvoimapoliittisissa linjauksissa kuin Teknologiateollisuuden julkaisuissa ja kannanotoissa alkoi esiintyä tiuhaan vaatimus siitä, että yliopistolaiset on saatava pois omien yliopistojensa hallituksista. Tilalle ehdotettiin täysin ulkopuolisista koostuvia hallituksia, jotka väitteiden mukaan mahdollistaisivat pysähtyneen yliopistolaitoksen ravistelun.

Idea siitä, että autonomisen yhteisön jäsenet häädettäisiin omasta hallintoelimestään, oli yhtä päätön kuin ajatus siitä, että itsehallinnollisen Suomen hallituksessa ei saisi istua yhtään Suomen kansalaista tai ettei kaupunginhallituksissa saisi olla kaupunkien asukkaita. Niin päätön ajatus ei kuitenkaan ollut, etteikö se olisi mennyt läpi Aalto-yliopistossa, Tampereen teknillisessä yliopistossa ja vuonna 2019 aloittaneessa uudessa Tampereen yliopistossa. Kaikissa näissä säätiöyliopistoissa on luovuttu vaaleista hallituksen valinnassa. Lopputuloksena säätiöyliopistojen hallituksista onkin poistettu kokonaan yliopistojen henkilöstöjen edustus huolimatta monien yliopistolaisten vastustuksesta ja sitkeistä vaatimuksista niin Aallossa kuin Tampereellakin.

Elinkeinoelämän toiveet eivät sellaisenaan menneet lainsäädännöllisesti läpi, mutta vuoden 2009 yliopistolaki otti merkittäviä askeleita juuri näiden eturyhmien viitoittamaan suuntaan. Lain myötä luotiin uusi säätiöyliopistojen malli, jonka valmistelussa elinkeinoelämä oli tiiviisti mukana ja jonka sisällä sen fantasiaa uudenlaisesta yliopistosta on käytännössä toteutettu.

Miksi palaamme vuosituhannen alun kehityskulkuihin ja vuosikymmenen takaiseen lakiin pohtiessamme tieteen vapauden merkitystä nyt ja tulevaisuudessa? Siksi, että juuri vuosituhannen alussa piirrettiin askelmerkit näille uudenlaisille yliopistoille, joissa tieteen vapaudesta ja riippumattomuudesta on luovuttu kansakunnan kilpailukyvyn, elinkeinoelämän tai päivänpolitiikan tarpeiden nimissä. Toteutuakseen muutos on vaatinut kriittisten äänten, vastalauseiden ja protestien toistuvaa sivuuttamista: esimerkiksi Tampereen uudesta yliopistosta tuli säätiöyliopisto huolimatta siitä, että vanhan yliopiston vaaleilla valittu päätöksentekoelin, kollegio, nimenomaisesti äänesti säätiömallia vastaan. Säätiöyliopistot ovat tulleet mahdollisiksi vain sivuuttamalla demokraattisen enemmistön ääni.

Elinkeinoelämän laajan ja varsin onnistuneen lobbauksen sekä vuoden 2009 yliopistolain seuraukset voi jokainen nähdä yliopistojemme hallituksissa. Yliopistojen taloudellis-hallinnollinen itsehallinto suhteessa poliittiseen ja taloudelliseen valtaan näyttää 2020-luvun alussa hyvinkin ohuelta. Riittää, kun vilkaisee yliopistojen hallitusten kokoonpanoja viimeisiltä vuosikymmeniltä: näennäisesti itsehallinnollisten yliopistojemme hallituksissa on 2000-luvulla istunut suuri joukko kaupunginjohtajia, pormestareita, miljardöörejä, kansanedustajia, presidenttejä ja kaupunginvaltuustojen puheenjohtajistoa. Jorma Ollilasta Tarja Haloseen ja Anne Brunilasta Matti Alahuhtaan ja Lauri Lylyyn yliopistojen hallitukset ovat täyttyneet elinkeinoelämän ja politiikan näkyvistä vallankäyttäjistä.

Yliopistojen ylimmissä päättävissä elimissä istuu nyt niitä, joiden valtaa vastaan tai tasapainottamaan yliopistojen itsehallinto on aikoinaan luotu.

Toisinaan yliopistojen hallitusjäsenyydet näyttävät jonkinlaisilta palkintotehtäviltä aktiiviuransa lopettaneille eläkeläisille, toisinaan taas päivänpolitiikan ja elinkeinoelämän arkisten etujen valvontatehtäviltä – niin paljon niissä on istunut kansanedustajia, toimitusjohtajia, elinkeinoelämän etujärjestöjen edustajia ja kaupunginjohtajia. Vaikka he kaikki ovat voineetkin olla loistavia hallituslaisia, kertoo lista karua kieltään: palomuuri tieteen ja yhteiskunnallisten intressiryhmien sekä politiikan välillä on selvästi romahtanut. Yliopistojen ylimmissä päättävissä elimissä istuu nyt niitä, joiden valtaa vastaan tai tasapainottamaan yliopistojen itsehallinto on aikoinaan luotu. Juuri heidän vallastaan yliopistojen on ollut tarkoitus olla riippumattomia.

Uuden mallin puolustajat pitävät kritiikkiä epäilemättä liioitteluna: eiväthän hallituksen jäsenet päätä, mitä tutkitaan ja miten. Mutta vastaväitekin on helppo esittää: mikä sitten olisi tutkimuksen ja opetuksen ohjaamista, jos sitä eivät ole rahanjako, strategisten painopisteiden määrittelyt, tiedekuntien ja yksiköiden lakkauttamispäätökset eivätkä yliopistotyöntekijöiden esimiesten, kuten rehtorien ja dekaanien, nimittämiset. Nämä kaikki kuuluvat hallitusten tehtäviin ainakin suurimmassa osassa nyky-yliopistoja. Ovatko tällaiset päätökset siis merkityksettömiä vallankäytön muotoja tieteen vapauden näkökulmasta? Jos ovat, mikä sitten olisi tutkimuksen ohjaamista tai sen vapauden rajoittamista nykymaailmassa? Vain suora sensuuriko? Onko tiede ymmärrettävä vapaaksi niin kauan kuin joku ei sitä selväsanaisesti kiellä?

Sitä saa, mitä mittaa

Uuden yliopistolain myötä ei muuttunut pelkästään yliopistojen johtamisjärjestelmä, vaan laki murensi itsehallinnon perustaa ja tutkimuksen vapautta myös uuden valtiollisen rahoitus- ja ohjausjärjestelmän keinoin. Vastineeksi julkisesta rahoituksesta tutkimukselta alettiin 1980-luvulta eteenpäin edellyttää näkyviä ja mitattavissa olevia tuloksia.

Uuden yliopistolain myötä yliopistojen ohjaus- ja rahoitusjärjestelmä muuttui yhdeksi Euroopan tulosorientoituneimmista: 2010-luvulla yli 70 prosenttia suomalaisten yliopistojen perusrahoituksesta jaettiin tulosperusteisen rahoitusmallin pohjalta, kun useissa muissa maissa tulosrahoituksella hankitaan lisätienestiä vakaan perusrahoituksen päälle. Periaatteessa yliopistoille siis annettiin vuoden 2009 lailla taloudellinen autonomia, mutta käytännössä sitä ohjaamaan luotiin ministeriön asettamat tulosindikaattorit ja ministeriön kanssa käytävät tulosneuvottelut. Uudistus, jonka piti kasvattaa yliopistojen taloudellista autonomiaa, johti käytännössä yhä kiristyvään taloudelliseen ohjaukseen ministeriön suunnalta.

Yliopistojen rahoitusmalli ohjaa tavalla, joka asettaa kyseenalaiseksi tieteen vapauden yliopistoissa. Se asettaa tieteenalat eriarvoiseen taloudelliseen asemaan ja luo yliopistoille vinoutuneita kannustimia suosia tiettyjä aloja. Pitkällä aikavälillä rahoitusmalli todennäköisesti yksipuolistaa yliopistokenttää, sillä ulkopuolisen rahoituksen tärkeyttä korostaessaan se esimerkiksi ohjaa panostamaan lääketieteellisiin, luonnontieteellisiin ja teknillisiin aloihin humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen kustannuksella.

Yliopistojen rahoitusmalli ohjaa tavalla, joka asettaa kyseenalaiseksi tieteen vapauden yliopistoissa.

Mallin keskeinen ongelma on, ettei se huomioi tieteenalojen välisiä eroja tieteen tekemisen tavoissa, julkaisukulttuureissa tai opetuksen järjestämisessä. Valtakunnallisesti eroja on tasattu alakohtaisilla kertoimilla, mutta yliopistojen sisällä malli on valunut sellaisenaan tiedekuntiin ja jopa laitostasolle. On muodostunut ”ansaintalogiikka”, joka palkitsee ministeriön – ei siis autonomisten yliopistojen – määräämillä indikaattoreilla menestyviä aloja ja tiedekuntia sekä kurittaa huonommin menestyviä, vaikka eri alojen mahdollisuudet menestyä näillä mittareilla eroavat lähtökohtaisesti toisistaan.

Myös tulosneuvotteluilla pyritään suuntaamaan rahoitusta ja näin yliopistojen toimintaa valtiovallan kulloinkin oikeaksi katsomalla tavalla. Esimerkiksi teatterialan ”rakenteellista kehittämistä”, eli käytännössä näyttelijätyön koulutuksen siirtämistä Tampereelta Helsinkiin, selvitettiin jälleen ministeriön edellytettyä sitä tulosneuvotteluissa keväällä 2016. Tätä ennen käytännössä samaa asiaa oli selvitetty kymmenen vuoden aikana jo kolmesti ministeriön aloitteesta.

Tuloksellisuuden vaatimus on korostunut myös siinä, miten valtiollisesta rahoituksesta yhä suurempaa osuutta on alettu jakaa perusrahoituksen sijaan kilpailtuna tutkimusrahoituksena ja erilaisten strategisten rahoitusinstrumenttien kautta. 1990-luvulta alkaen Business Finlandin (ent. Tekes) ja Suomen Akatemian kautta on kanavoitu yhä suurempi osa valtion tutkimusrahoituksesta. Business Finlandin toimintaperiaatteena on aina ollut tukea yliopistotutkimuksen ja yritystoiminnan yhteyksiä, mutta 2010-luvulla myös Suomen Akatemian rahoitusvälineissä on tutkijalähtöisyyden sijaan korostunut valtion asettamat korkeakoulupoliittiset tavoitteet ja strategisesti tärkeiksi määritellyt alat. Kun rahalla määritellään, mikä on tutkimisen arvoista, kiinnostavaa tai tarpeellista, puututaan mitä suurimmassa määrin tutkimuksellisen ja tieteellisen autonomian ytimeen.

Rahoitus- ja ohjausjärjestelmien muutokset ovat valuneet suoraan yliopistotyöläisten ja tieteenteon arkeen. Kuka esimerkiksi enää muistaa, että rahoitusmallin indikaattoreilla ei alun perin ollut tarkoitus vertailla alojen paremmuutta yliopistojen sisällä tai tehdä paljon puhuttuja ”poisvalintoja”? Entä sitä, ettei julkaisuja pisteyttävällä JUFO-luokituksella ollut tarkoitus arvioida yksittäisten tutkijoiden julkaisumenestystä? Koska viimeksi suomalaisen yliopiston kahvihuoneessa kilisteltiin erityisen ansiokkaalle tieteelliselle idealle sen sijaan, että juhlittiin kollegan saamaa ulkopuolista rahoitusta?

Muutoksista on turha syyttää pelkästään yliopistolaisia: rahoitus muuttaa toimintalogiikkaa yliopistojen sisällä, ja seuraukset ovat olleet jo pitkään kaikkien nähtävissä. Sitä saa, mitä mittaa.

Onko muutos sitten hyvästä? Onko yliopistojen riippumattomuuden ja autonomian uhraaminen ollut lopulta hyvä asia, joka on tuonut yliopistot lähemmäksi yhteiskuntaa? Vastaus riippuu siitä, näemmekö yliopistot yhteiskunnan lyhyen tähtäimen tarpeita tyydyttävinä palveluorganisaatioina vai uutta luovina, maailmaa ja yhteiskuntia (myös kriittisesti) tutkivina omaehtoisina asiantuntijoiden yhteisöinä.

Nykyinen yliopistopolitiikka tuntuu perustuvan ajatukseen, jonka mukaan yliopistojen tulee palvella niitä tarpeita ja vastata niihin kysymyksiin, joita yhteiskunnan vallanpitäjät eli poliitikot, liike-elämä ja kolmas sektori osaavat kunakin hetkenä tunnistaa. Eetosta heijastaa hyvin Tampereen yliopiston uusi slogan ”Ihminen ratkaisee”. Se ehdottaa, että nyky-yliopistojen pitää nimenomaan tuottaa ratkaisuja, joita yhteiskunta tarvitsee.

Asiat, joita varten ei ole indikaattoreita tai joita ei voi mitata muutaman vuoden sykleissä, tuppaavat jäämään mitattavissa olevien tuotosten jalkoihin.

Vaihtoehtoinen, nyt ahtaalla oleva näkemys sen sijaan käsittää yliopistot paikkoina, joissa vallitsee tutkimuksen ja opetuksen vapaus. Vapautta pidetään tärkeänä, sillä sen uskotaan mahdollistavan ehdotukset, jotka kurkottavat myös poliittisen ja taloudellisen vallan ja kuvittelukyvyn tuolle puolen. Tällainen tutkimus ei vain tyydy vastaamaan kulloisenkin talouseliitin tai poliitikkojen asettamiin kysymyksiin tai ratkaisemaan niitä, vaan etsii jatkuvasti kysymisen arvoisia kysymyksiä, jotka voivat olla kiusallisia, vaikeasti hahmottuvia ja epämiellyttäviä.

Tällaista tutkimusta ei arvioida organisaation, rahoittajan tai sidosryhmien eli poliittisen tai taloudellisen vallan määrittämin kriteerein, vaan tiedeyhteisön sisällä. Tällainen tutkimus perustuu kullekin alalle tyypilliseen elävään vuorovaikutukseen ympäröivän yhteiskunnan kanssa – ei näennäiseen yhteistyöhön ulkoa ja ennalta määriteltyjen sidosryhmien, kuten säätiöyliopistojen perustajien, kanssa. Se ei jahtaa loputtomia indikaattoreiden tunnistamia pisteitä, vaan pyrkii ennemmin vapauttamaan itsensä lyhyen tähtäimen mittareista.

Indikaattoreilla on nimittäin ikäviä sivuvaikutuksia: asiat, joita varten ei ole indikaattoreita tai joita ei voi mitata muutaman vuoden sykleissä, tuppaavat jäämään mitattavissa olevien tuotosten jalkoihin. Tieteen vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen aikana tapahtuva kehitys ja muuntuminen, joka perustuu lukuisten ihmisten harjoittamaan kollektiiviseen ajattelutyöhön ja toimeliaisuuteen, ei mahdu mittareihin. Näin akateeminen työ ja yliopiston merkitys alkavat muuttua yhä yksipuolisemmiksi.

”Tuotosten” näkökulmasta on esimerkiksi sulaa hulluutta ajatella ja julkaista kirjoja suomeksi tai osallistua kansalaiskeskusteluun All male panel -meemillä. Meemin avulla on kiinnitetty kriittistä huomiota keskustelutilaisuuksiin, joissa puhujina on vain miehiä. Tieteen näkökulmasta nämä taas voivat olla mitä tarpeellisinta toimintaa.

Itseään korjaavat yhteisöt

Yliopistojen autonomiaa ja tieteen vapautta korostava malli ja sen synnyttämä tutkimus eivät nekään toimi kokonaan vailla kontrollia, kuten helposti esitetään. Niissä kontrolli on ennemminkin tiedeyhteisön, erityisesti tieteenalojen, sisäistä, kollegojen välistä kontrollia. Jos tieteen halutaan tarjoavan muutakin kuin vastauksia pormestarien ja suuryhtiöiden johtajien keksimiin kysymyksiin tai ulkoa opetellun tiedon soveltamista sidosryhmien toiveiden mukaisesti, tarvitaan myös ajatusta tieteenaloista tai ainakin itseohjautuvista tieteellisistä yhteisöistä. Niiden kautta muodostuvat ne tieteelliset ajattelu- ja toimintatavat, joiden avulla uutta tietoa tuotetaan. Todellinen tieteen vapaus siis edellyttää käsitystä tieteenaloista itseohjautuvina, itsekriittisinä ja itseään korjaavina yhteisöinä.

Uudistajien mukaan kuitenkin juuri tieteenaloista puhuminen vasta onkin vanhanaikaista. Heidän näkökulmastaan todelliset suuret ongelmat jäävät ratkaisematta, kun tieteilijät leikkivät pienillä hiekkalaatikoillaan suojaten kunkin profession aikanaan saavuttamia etuja. Tampereen uudessa yliopistossa tieteenalojen ravistelu ja sivuuttaminen alkoi jo ensimetreillä, kun yliopiston ensimmäinen hallitus toteutti vuosikymmenen kolmannen tiedekuntauudistuksen ja päätti törmäyttää tieteenaloja. Lopputuloksena syntyi tiedekunta, jossa sähkötekniikan, näyttelijäntyön, matematiikan ja englannin kielen oletetaan yhdessä ratkaisevan maailman ongelmat.

Ratkaisu voi kuulostaa ennakkoluulottomalta sidosryhmien korviin, mutta vakavaa tieteen tekemistä se tuskin edistää, sillä nämä alat ovat kaukana toisistaan. Taakse jäivät tiedekunnat, joissa pystyttäisiin kollegiaalisesti päättämään asioista, koska tieteenalojen keskinäinen ymmärrys olisi tarpeeksi suurta. Tilalle on tullut vahvaa johtajaa tarvitseva sekalainen yhteisö, jolla on usein vain vaivoin jaettu ymmärrys siitä, mitä tiede on tai voi olla. Tieteenalavastaisuutta heijastavat myös vuoden 2009 yliopistolain lakiesityksen perustelut, joissa vaadittiin johtamisjärjestelmien muuttamista. Yliopistojen johtamis- ja ohjausvalmiudet nähtiin rajoittuneina muun muassa syvään juurtuneiden tarkkarajaisten tieteenalojen vuoksi.

Vastoin lainsäätäjien ja uudistajien luuloa, tieteenalat eivät ole muuttumattomia, syvään juurtuneita eivätkä etenkään tarkkarajaisia, vaan niitä laitetaan käytäntöön erilaisissa historiallisissa, yhteiskunnallisissa ja akateemisissa todellisuuksissa. Ne muuttuvat ja elävät, mutta usein niiden välillä on myös merkittäviä ja merkityksellisiä eroja tiedon luonteessa, kysymisen tavoissa, aineistoissa, keskeisissä käsitteissä ja niiden yleistettävyydessä. Uuden tiedon, tieteen sisältöjen, syntymiselle ei ole merkityksetöntä se, millaisiin julkaisumuotoihin, aikajänteisiin, ajattelutapoihin tai vuorovaikutussuhteisiin tutkijat halutaan ulkoapäin ohjata.

Historian tutkijalle on ilmiselvää, että Suomen sisällissodalle on niin monta nimeä ja nimillä niin monta merkitystä kuin sodalla osapuolia. Sodasta voi (ja kannattaa) julkaista kirjoja myös suomeksi suomalaiselle yleisölle. Se, millainen näkökulma tai tulkinta sisällissodasta on tutkimisen arvoista, on sen sijaan kiistanalaista historioitsijayhteisön sisälläkin ja riippuu myös siitä nykyisyydestä, josta käsin sotaa tutkitaan.

Polymeerit sen sijaan ovat materiaaliteknikoille niin Suomessa kuin Dubaissakin samanlaisia, minkä vuoksi niistä kannattaa julkaista pääasiassa sellaisella kielellä, jonka kautta tieto leviää mahdollisimman laajalle tiedeyhteisöön. Toisaalta niiden loputtomia uusia käyttömahdollisuuksia pähkäillään yhdessä niitä tuotannossa hyödyntävien yritysten kanssa ja niiden kustantamana, eikä uusista sovelluksista huudella julkisesti.

Juuri tällaisia tieteenalojen välisiä eroja yliopistojen keskitetyt johtamisjärjestelmät, ulkopuoliset hallitukset ja ministeriön rahoitusmalli tunnistavat huonosti. Jotta erot voi tunnistaa, ne on tunnettava, mikä taas vaatii tieteenalojen ylläpitämää ammattitaitoa ja käytännössä johtamisjärjestelmää, jossa tieteentekijät ovat päättämässä yliopiston asioista poliitikkojen ja toimitusjohtajien sijaan.

Viime vuosikymmenten yliopistopolitiikka on pyrkinyt ennen kaikkea yhteismitallistamaan tieteenalat ja ohjaamaan tiedettä yhtenä kokonaisuutena. Yhä hallitsevammaksi on myös tullut 1980-luvulta eteenpäin ajattelumalli, jossa yliopistot nähdään osana valtiollista innovaatiojärjestelmää: niiden tuottaman tiedon rooli on ensisijaisesti kirittää kansallista kilpailukykyä, elinkeinoelämää ja teknologista kehitystä.

Samaan aikaan on vahvistunut ajatus kansainvälisestä huippututkimuksesta, jonka areenoilla jokaisen alan ja tutkijan on kisattava ansaitakseen paikkansa yliopistolla. Vaikka tendenssit ovat ristiriitaisia, ne molemmat korostavat ajatusta siitä, että tieteellisen työtä ja sen ”tuloksia” on mitattava ja ohjattava ulkoapäin.

Kun tieteen tekeminen kääntyy innovaatiopöhinäksi tai huippujulkaisuksi englanninkielisessä journaalissa, tiede menettää myös osan kyvystään kysyä monipuolisesti kiinnostavia kysymyksiä ja muuttaa maailmaa. Viisaiden ja kulloinkin tarpeellisten kysymysten kysyminen on taito, jonka osaavat parhaiten kunkin alan asiantuntijat.

Siksi tieteen vapaus ja yliopistojen itsehallinto ovat niin tärkeitä periaatteita. Niiden tarkoituksena on taata kysymisen vapaus ja näkökulmien moninaisuus silloinkin, kun elinkeinoelämä ja poliitikot ovat jumittuneet kysymään aina vain samoja kysymyksiä ja antamaan aina vain samoja vastauksia.

Jotta tieteen vapaus ei jäisi pelkäksi koristeeksi juhlapuheisiin tai perustuslain kuolleeksi kirjaimeksi, tarvitaan tieteen ja tutkimuksen itsehallinnon palauttamista ja moninaisuuden tunnustamista yliopistojen sisällä, niitä ohjaavissa rakenteissa ja yliopistolaissa. Tarvitaan yliopistojen rahoitusjärjestelmän perusteellista remonttia: enemmän vakaata perusrahoitusta vapaalle tieteelle, vähemmän tulosindikaattoreita ja poliittista ohjailua. Tarvitaan myös todellisen itsehallinnon takaamista lakimuutoksilla niin säätiöyliopistoissa kuin julkisoikeudellisissakin yliopistoissa.

Sitä, mitä entistä todellisempi demokratia voisi yliopistoilla tarkoittaa, sietäisi yhteisöjen itsensäkin pohtia ankarasti. Demokratiasta on kiistelty aina myös yliopistojen sisällä, ja pitkään kyseessä olikin lähinnä professorien keskinäinen kollegiaalinen päätöksenteko. Kolmikantainen edustuksellinen demokratia ja vallan tasaisempi jakaminen professoreiden ja muun yhteisön kesken oli pitkä kamppailu.

Nykyaikana edustuksellisuuden rinnalle on mahdollista kuvitella ja rakentaa vielä suorempia ja tasa-arvoisempia demokratian muotoja, mikäli tahtoa yliopistodemokratian kehittämiseen löytyy yhteisöstä itsestään. Vähintäänkin yliopistodemokratia kuitenkin tarkoittaa sitä, että yliopistoyhteisöt päättäisivät yliopistojensa asioista sen ylimmissä päätöksentekoelimissä ja valitsisivat ”johtajansa” itse.

Juuri jatkuvasti hyökkäyksen kohteena olevan tieteen vapauden ja yliopistojen autonomian puolesta Tampereellakin aikoinaan marssittiin ulos. Ulosmarssijat tekivät sen ”rakkaudesta tieteeseen”, kuten yhden marssijan kyltissä luki. He tiesivät, että hyvä tutkimus vaatii vapautta, ja tieteen vapaus puolestaan demokraattista johtamisjärjestelmää, elinkeinoelämän tai poliitikkojen edunvalvonnan sijaan. Se vaatii sitä, että yliopistoista ei tehdä lyhytnäköisten intressien toimeenpanolaitoksia, vaan että niitä ohjaavat tieteellinen ymmärrys ja kysymyksenasettelut. Siksi ulosmarssissa nähtiin myös kyltti, jossa luki ytimekkäästi: ”Ei tutkimusta ilman edustusta.”

***

Artikkeli on osa toukokuussa 2020 ilmestyvää Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin toimittamaa Tieteen vapaus ja tutkijan sananvapaus -kokoelmaa.

Kuvat järjestyksessä: Pääkuva / 5. kuva Tampereen korkeakouluyhteisön mediapankki, 1. kuva The Climate Reality Project (Unsplash), 2. kuva Pixabay, 3. kuva Science in HD (Unsplash), 4. kuva Inka Lähteenaro (Ilmiö)