Suomiräpin ja suomalaisuuden moninaisuudesta

Rapmusiikki eri alalajeineen nauttii Suomessa tällä hetkellä suurta suosiota erityisesti nuorten keskuudessa. Entistä monimuotoisemmaksi muuttuva suomirap voi toimia avaimena erilaisiin kokemuksiin ja identiteetteihin sekä rakentaa ja välittää entistä rasisminvastaisempaa tulevaisuutta. 

 

Suomirapin 40-vuotista historiaa ovat pitkään hallinneet niin levymyynnin, medianäkyvyyden, musiikkiteollisuuden kuin kirjallisuudenkin saralla valkoiset miehet.

Tämä historia voidaan jakaa neljään vaiheeseen tai ”aaltoon”, joista ensimmäinen sai alkunsa vuonna 1983. Silloin ilmestyivät sekä Billy the Kidin ja Kojon raskaiden funk-kitaroiden säestämä ”Whatugonnado” että General Njassan elektropainotteinen kappale ”I’m young, beautiful and natural”.

Jälkimmäistä kutsutaan usein ensimmäiseksi suomalaiseksi rapkappaleeksi, vaikka esittäjä itse on kiistänyt tämän, eikä se sisällä yhtään varsinaista raptyylistä säettä. Suomirapin ensimmäisessä aallossa 1980-luvulla kuultiin usein englantia, kun taas 1980−1990-luvun vaihteen ”huumorirapiksi” leimatut Raptori ja Pääkköset esittivät tuotantoaan suomeksi.

Toista aaltoa (1999–2007) luonnehtii rapyhtye Fintelligensin läpimurto valtavirrassa. Kolmannen aallon (2008–2018) aikana suomirap vakiinnutti paikkansa suomalaisen populaarimusiikin kentällä, jolloin merkittävää menestystä saavutti lahtelaisräppäri Cheek.

Meneillään oleva neljäs aalto (2018–) on nostanut esiin aiempaa isommin räppäävät naiset ja mustat ja ruskeat räppärit Suomessa. Tällä hetkellä Spotify-listoilla, YouTube- ja TikTok-videoilla ja muualla sosiaalisessa mediassa esiintyvät aiempaa huomattavasti enemmän myös mustat ja ruskeat suomalaiset artistit, joiden (vanhempien) juuret ovat (myös) Suomen ulkopuolella, kuten Sexmane, Turisti ja Yeboyah.

Tärkeää tilanraivausta hiphopin parissa erityisesti feministisestä näkökulmasta ovat tehneet muun muassa tutkija, DJ Inka Rantakallio ja toimittaja Heini Strand, joiden toimittama teos Kuka kuuluu? Kirjoituksia hiphopista ja feminismistä (2021) avaa erityisesti ei-miesnäkökulmaa kulttuuriin ja sen piirissä rakentuviin identiteetteihin.

Muuttuvasta suomalaisuudesta

Viime vuosina Suomessa on laajemmallakin yhteiskunnallisella tasolla herätty rotu- ja etnisyyskysymyksiin ja siihen, miten monimuotoista suomalaisuus oikeastaan onkaan. Tärkeän sysäyksen ei-valkoiselle näkökulmalle antoi kirjailija, toimittaja Koko Hubaran vuonna 2017 perustama Ruskeat Tytöt -media, joka keskittyy nimenomaan ”toiseksi” rodullistettujen kokemuksiin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vastaavia kokemuksia käsittelevät teokset Third Culture Kids ja Mixed Finns ovat tuoneet lisää näkökulmia suomalaisuuteen valkoisen valtaväestön ulkopuolelta. Samaan keskusteluun osallistuu myös tuore tietokirjani Aina ollu tääl. Suomiräp 4.0, jossa 33 haastattelemaani rap-artistia käy läpi niin suomirapin historiaa ja nykytilaa kuin (anti)rasismia, suomalaisuutta ja identiteettejäkin.

Työskennellessäni kirjan parissa olen pyrkinyt tiedostamaan oman kirjoittaja-asemani sekä sen, että lopputulos olisi ollut varmasti erilainen, jos sen olisi tehnyt akateemisen kentän ulkopuolella toimiva ei-valkoinen kirjailija.

Mist sä tuut, räppiskene

Mustan musiikin ja kulttuurin perinne, kuten funk, rhythm ’n’ blues sekä mustat saarnaajat ja heidän puheensa, elää vahvasti rapmusiikissa ja siihen liittyvässä, New Yorkin Bronxissa 1970-luvulla syntyneessä hiphop-kulttuurissa. Hiphop syntyi osana afrikkalais- ja latinalaisamerikkalaisten nuorten katukulttuuria ja marginalisoinnin kokemuksia, ja siihen kuuluvat tyypillisesti MC:t eli räppärit, levyjä soittavat DJ:t, graffititaide sekä breakdance-tanssityyli.

DJ:t esiintyivät alun perin katubileiden keskushenkilöinä, mutta vähitellen tähän rooliin ja yleisön huudatukseen nousivat räppärit. Ensimmäisiä hiphop-bileitä järjesti jamaikalaislähtöinen DJ Kool Herc vuonna 1973, ja ensimmäisenä virallisena, laajempaa suosiota saaneena levytyksenä pidetään Sugarhill Gangin kappaletta ”Rapper’s Delight” vuodelta 1979.

Rapmusiikin juuret yltävät Länsi-Afrikan grioottiperinteeseen eli suulliseen tarinankerrontaan ja orjien puuvillapelloille asti. Teknologiset innovaatiot, kuten boomboxit ja ”samplaaminen” eli valmiiden musiikkiteosten uudelleensovittaminen ja yhdisteleminen, mahdollistivat puolestaan rapissa uudenlaisten äänimaailmojen kehittymisen.

Pääosin valkoisessa suomirapissa genren afrikkalaisamerikkalaisia juuria ei nykyään välttämättä enää tunnisteta tai niitä ei nähdä merkityksellisinä. Pitkän linjan helsinkiläisräppäri Gracias pohtiikin, ettei Suomessa (enää) juurikaan tunneta rapmusiikin taustaa. Tietämättömyys pätee Graciaksen mukaan erityisesti suomirapin nuorempiin ikäpolviin:

”Ehkä suomiräpissä on menty siihen pisteeseen, et nykysukupolvi ei oo ihan perillä näistä lähtökohdista. Moni valkoinen suomalainen räppäri ei koe antirasismia tai kannan ottamista omakseen. Ne kuitenkin harjottaa mustaa amerikkalaista kulttuuria, millä ne vaurastuu ja hyötyy. Nää epäkohdat särähtää ja häiritsee mua aina välillä. Ei olla tehty tarpeeks duunii ja selvitetty, mistä tää genre on lähtösin, ja kuvitellaan, et suomiräppi on vain jokin oma genre, joka on syntyny täällä.”

Omaa rasisminvastaista työtään jo vuosikausia tehnyt räppikonkari Paleface julkaisi keväällä 2023 Autofiktio-albumin, jolta löytyy myös kappale ”Valkoinen katse”. White gaze -käsitteen on tehnyt tunnetuksi kirjailija Toni Morrison. Se viittaa siihen, miten lukijaksi tai katsojaksi oletetaan aina valkoinen ihminen tai miten yhteiskunta laajemminkin toimii valkoisuuden normien pohjalta (vrt. male gaze, ’mieskatse’). 

Kaamasmukasta Kontulaan

Aivan kuten rap-artistit Hassan Maikal ja Yeboyah kuvaavat kirjalle nimensä lainanneessa biisissään ”Aina ollu tääl”, Suomi on aina ollut etnisesti ja kulttuurillisesti moninainen. Alkuperäiskansa saamelaisista lähtien näillä leveyspiireillä on ollut etnisesti moninainen väestö. On vanhempia vähemmistöjä, kuten tataarit ja romanit, on uudempia, joita luonnehtii 1990-luvulla alkanut laajamittaisempi maahanmuutto ja uudet, täällä syntyneet sukupolvet. Heillä kaikilla on myös keskenään hyvin erilaisia kokemuksia ja historioita.

Koillis-Helsingin Tapulikaupungista kotoisin oleva romaniräppäri Taisto Tapulist avaa omia kokemuksiaan romaneiden syrjinnästä suomiräpissä. Hän nostaa esille esimerkiksi sen, miten romaneita ei usein päästetä hänen keikoilleen:

”Kun me ollaan keikoilla kierretty Suomea, totta kai myös romanit on halunnu tulla kattoon meitä, sellasetkin, joita mä en tunne. Mutta moni baari on sanonu, että mustalaiset ei saa tulla sisään. Niin on käyny monia kertoja. Mä oon aina nauranu sitä, et mustalainen on siel esiintymässä, mut kun mulla on tämmöset vaatteet (mustat farkut ja musta Nike-collegepaita), niin ne ei oo ajatellu sitä.”

Konkreettisten baarin ovien lisäksi voidaan tässä kohtaa nähdä yhteys myös yhteiskunnan symbolisiin oviin, jotka eivät kaikille aukene. Romaneita on asunut Suomessa jo vuosisatojen ajan, mutta yhä edelleen 2020-luvulla he kohtaavat syrjintää eri muodoissa.

Suomalaisuuden kyseenalaistamista – erityisesti etnisyyden, kansalaisuuden ja identiteetin kokemisen suhteen – on kohdannut myös esimerkiksi helsinkiläisräppäri Nisa, jonka vanhemmat ovat kotoisin Somaliasta. Hän kokee, että nimenomaan valkoisten suomalaisten kommentit ja asenteet ovat vaikuttaneet siihen, ettei hän ole lopulta kokenut voivansa kutsua itseään suomalaiseksi.

”Mä oon kasvanu ja syntyny täällä, so basically mä oon suomalainen. Mut mun on tosi vaikee sanoo, et mä oon suomalainen, koska sana suomalainen like, it’s white. Aina, kun joku kysyy, mist sä oot, mä selitän, että mä oon suomalainen, mut sit mä oon myös, et you know my parents are from Somalia, I’m Somali. Ettei uskalla niinku claim Finnishness.”

Koska suomalaisuus vertautuu monen mielessä yhä edelleen valkoisuuteen, ei Nisa koe voivansa omaksua sellaista suomalaisuutta. Vierailut vanhempien kotimaassa Somaliassa ovat kuitenkin antaneet hänelle myös uudenlaisia eväitä oman identiteetin käsittelyyn ja somalialaisuuden ja suomalaisuuden rinnakkaiseloon.

Toistuvasti eksotisoitu toinen

Toisaalta suomalaisuuteen liittyy joidenkin etnisten ryhmien kohdalla myös yhtäaikainen pakkosuomalaistaminen ja toisaalta eksotisointi. Alkuperäiskansa saamelaisista ei tänäkään päivänä kerrota suomalaisissa koulukirjoissa juurikaan tietolaatikkoa enempää, eikä ainakaan heidän omalla äänellään. Osittain tästä johtuvan tietämättömyyden takia suomalaisten käsitykset saamelaisista perustuvat usein eksoottisiin, vahingollisiin stereotypioihin ja väärään tai rajattuun tietoon saamelaisista, heidän historiastaan ja elintavoistaan.

Saamelaisen kulttuurin omimista on tapahtunut valtaväestön toimesta vuosikymmeniä. Eräs viimeaikainen esimerkki tästä on räppäri Uniikin esittämä kappale ”Nunnuka lailaa” (2015), jonka musiikkivideolla esiintyy niin tekorumpu kuin shamaania esittävä ja stereotypioita toistava hahmo. Uniikin kappale kierrättää ja toisintaa 1980-luvun lopulla ja -90-luvun alussa pyörineiden Hymyhuulet-, Pulttibois- ja Manitbois-televisiosarjojen saamelaisia rasistisesti esittäviä sketsejä.

Saamelaisartisti Áilu Valle avaa tuntemuksiaan siitä, miltä tuntui jälleen kerran kohdata omaan alkuperäiskansaan liitettäviä rasistisia stereotypioita populaarimusiikissa, tällä kertaa rapissa:

”Kun Uniikin biisin mainoskuvat tuli julki, mie mietin, että mikä helvetin juttu tää on. Mie laitoin jo sen yhden kuvan perusteella Facebookiin päivitystä, että nyt mennään pahasti metsään. Tää ei voi olla hyvä juttu. Olis kannattanu tarkistaa taustat.”

Vastapuheen kautta on kuitenkin mahdollista nähdä maailma toisin: Vallen samanniminen kappale, jonka Saamelaiskäräjien nuorisoneuvosto tilasi häneltä heti Uniikin teoksen ilmestymisen jälkeen, haastaa katsomaan asiaa nimenomaan saamelaisten omasta näkökulmasta ja puhuu stereotypioita vastaan. Se rakentaa näkemyksiä monimuotoisesta, luonnonläheisestä saamelaisuudesta ja herättelee valtaväestöä oppimaan alkuperäiskansasta: ”Vai oliks se sittenkään niinku luulit? Aijaa / Ei hättää, tule kuuntelemmaan, ei tiedolla ole rajjaa”, Áilu Valle räppää.

Tulevaisuuden perhosvaikutukset

2020-luvulla näemme mediassa ja populaarikulttuurissa yhä enemmän muitakin kuin valkoisia valtaväestöön kuuluvia ihmisiä. Representaatio, eli jonkin ihmisryhmän esitystapa tai esittäminen, on yhä moninaisempaa. Se, mitä ja keitä näemme eri rooleissa yhteiskunnassa, vaikuttaa myös omalta osaltaan siihen, minkä koemme olevan mahdollista meille.

Myös räppärit voivat omalta osaltaan toimia roolimalleina uusille sukupolville. Kasvaessaan Viljakkalassa, Tampereen kupeessa, räppäri-laulaja Jesse Markin ei juurikaan kokenut samastumista tai löytänyt ”oman näköisiään” eli mustia ja ruskeita idoleita Suomessa. Esikuvat olivat alun perin nimenomaan musiikkiin ja musiikkivideoihin keskittyvän Music Televisionin räppivideoilla.

Kohdatessaan kerran nuoren faninsa metrossa Markin tajusi omakohtaisesti, että Suomessa on vihdoin päästy siihen tilanteeseen, että mustia ja ruskeita esikuvia on myös Suomessa:

”Joku nuori poika tuli äitinsä kanssa mun luokse, ja äiti kysyi ekaks, saako poika tehdä niin. Sit me lyötiin nyrkit yhteen, ja se näytti äidilleen peukkua. Mä olin vain, et ei saakeli, tätäkö tää nyt on. Siis hyvällä tavalla. Sit ne lähti menee siitä, mut se riitti mulle. Olin vähän hapoilla siitä, koska mä oon ollu sen pikkupojan asemassa. Tavallaan se on se lähtökohta, että pystyy antaa hyvää energiaa toiselle ja pistää hyvän kiertämään.”

Identiteettien moninaisuus, limittäisyys ja päällekkäisyys luonnehtii monen kirjassa esiintyvän artistin kokemusta. Kuten Nisankin esimerkki yllä korosti, ollaan sekä täältä että sieltä, riippuen kontekstista. Kulttuurintutkija ja teoreetikko Homi K. Bhabha onkin puhunut kulttuurien välisestä kolmannesta tilasta (third space), jota luonnehtii hybridisyys eli kulttuurien sekoittuminen, monimuotoisuus ja liikkuvuus.

Rapmusiikki voidaan nähdä tällaisena yhdistävänä ja ikään kuin kulttuurien välisenä tilana ja kielenä monelle nuorelle. Jamaikalais-suomalainen räppäri Diison korostaakin sen merkitystä kaveriporukoita yhteensitovana tekijänä, erityisesti pääkaupunkiseudulla:

”Rap-musiikin rooli tässä on se, että se voi vaikuttaa nuoriin niin, että ne kokee olevansa samaa kulttuuria, vaikka ne on erinäköisiä. Eikä sitä enää ihmetellä, vaan tilanne normalisoituu. Musta tuntuu, että nykyään nuoret vähemmän erittelee esimerkiks somalikavereita ja muita kavereita. On vaan kavereita. On yhteinen musiikkimaku ja yhteinen slangi.”

Tamperelainen räppäri Pajafella jatkaa samoilla linjoilla. Hän näkee musiikin ylipäätään vahvana vaikutuskeinona ja muutoksen mahdollistajana.

"Jos joku tänään kuulee mun biisin, se voi vaikuttaa siihen vielä tulevaisuudessa. Se on sellanen butterfly effect, että joku saa oman idean sen perusteella, mitä se kuuli jossain, ja 20 vuoden päästä se voi muuttaa koko maailmaa. Sitä ei voi ikinä tietää."

Suomalaisuuden monimuotoistuessa rapmusiikki voi toimia avaimena erilaisiin kokemuksiin ja identiteetteihin. Omalta osaltaan se voi välittää ja rakentaa – niin sanoituksissa kuin artistien kannanotoissakin – suvaitsevaisempaa ja rasisminvastaisempaa tulevaisuutta. Ainakin jos osaa katsoa yli huolipuheen ja moraalipaniikin, jota viimeaikaiset mediakuvastot ovat olleet tulvillaan.

Artistisitaatit ovat kirjasta Westinen, Elina (2023). Aina ollu tääl. Suomiräp 4.0. Helsinki: Johnny Kniga.

Kirjallisuus

Bhabha, Homi K. 1994. The Location of Culture. London: Routledge.

Eid, Mona, Koko Hubara, Caroline Suinner & Kiia Beilinson 2022. Third Culture Kids. Helsinki: Otava.

Hubara, Koko 2017. Ruskeat Tytöt. Helsinki: Like.

Jäske, Alice, Janina Waenthongkham & Priska Niemi-Sampan 2022. Mixed. Suomalaista elämää kulttuurien risteymässä. Helsinki: Kosmos.

Paleface (oik. Karri Miettinen) & Esa Salminen (2019). Kolmetoista kertaa kovempi. Räppärin käsikirja. Helsinki: Like.

Rose, Tricia 1994. Black Noise. Rap Music and Black Culture in Contemporary America. University Press of New England, Hanover, NH.

Kuvat: bannerikuva flows2000 / mid80showwedo (lisenssillä CC BY-SA 2.0). Muut kuvat järjestyksessä Po Sing Tew / Kari Faux (lisenssillä CC BY-NC-SA 2.0), Andy LoPresto / SoulStice & GMG Trio @ Frederick 80 (lisenssillä CC BY-NC 2.0), Piano Piano! / Sugarhill Gang - Rapper's Delight Long & Short Version 7inch Single (lisenssillä CC BY 2.0), Daniel Lobo / Martha Cooper (The Hip Hop Files) by Stranger Crew (lisenssillä CC BY 2.0) ja feureau / MTV - Music Television ad from the 80s (lisenssillä CC-BY-NC-SA 2.0).