Tunnetta jengeistä

Turvallisuusuhka: Katujengit rekrytoivat lapsia rikollisiksi (Iltalehti)

Iso selvitys: Tällaisia ovat uudenlaiset pelätyt rikollisjengit ja niiden johtohahmot (Ilta-Sanomat)

Johannan poika liittyi katujengiin – perhe joutui jättämään kotinsa (Yle)

Muun muassa näin raflaavasti suomalaiset pääuutismediat ovat uutisoineet katujengeistä, niiden mahdollisesta yleistymisestä ja levittäytymisestä Suomessa sekä niiden luomasta pelon spiraalista. Tämänkertaisen Ilmiön teemaviikon aihe Tunnetta jengeistä valottaa medioissa ja poliittisissa keskusteluissa vellonutta jengi-ilmiötä menemällä valokeilassa olevien jengiuutisten taakse. Tämä teemaviikko on saanut nimensä siitä huomiosta, että keskustelu jengeistä on ja on kautta aikojen ollut vahvasti tunnepitoista ja tunteilla ladattua. Jengeihin yhdistyvillä peloilla, moraalisella paheksunnalla kuin myös ihannoinnilla myydään lehtiä, kulttuurituotteita, edistetään poliittisia pyrkimyksiä, kuten maahanmuuton rajoittamista, tai pyritään kontrolloimaan joidenkin ryhmien, kuten keskiluokkaiseen malliin sopimattomien nuorten tai maahanmuuttajataustaisten tilaa ja elämistä. Tunteilla on taipumus kumuloitua, kasautua ja ennen pitkää muodostua mustavalkoiseksi totuudeksi. Jengikeskustelun analyyttinen tarkastelu on paikallaan, jotta säilytämme todellisuuden värikylläisyyden, ja näemme erilaisten ilmiön taustalla vaikuttavien prosessien yhteydet paremmin.

Moraalipaniikista myötätuntoiseen ymmärrykseen

Teemaviikon aloittaa talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuon artikkeli, jossa hän kuvaa miten ruotsin merimiesslangista peräisin olevasta sanasta sukeutui sosiaalinen ongelma ja niin sanottu yhteiskunnan hyvä vihollinen, ”joka ei ole politiikassa tai yhteiskunnan rakenteissa, vaan vaanii niiden ulkopuolella.” Samalla kun jengi on kasvoton, yhteiskunnan ulottumattomissa väijyvä uhka, se esitetään julkisessa puheessa toimijana, jonka toiminta on kiistattoman moraalitonta ja yhteiskunnan normeja rikkovaa. Kuten Salasuo artikkelissaan kirjoittaa, oli jengi laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun levittäytyessään käsitteenä populaarikulttuurin kuvastojen, kansainvälisten esikuvien ja sotien jälkeisen nuorison normeista poikkeavaa käytöstä paheksuvan puheen siitos.

Monesti moraalisten päänpudisteluiden jyrkentyessä jengielämään alkaa yhdistyä myös hohtoa, etenkin jos sen keulakuvaksi esittäytyy tai esitetään omanarvontuntoinen ja rikollista elämää glorifioiva rap-artisti. Tätä rap-musiikin ja jengielämän oletettu liittoa lähtevät purkamaan räppitutkijat Erica Åberg ja Annukka Saaristo. Åberg ja Saaristo kirjoittavat jengiepidemiasta, joka perustuu heikkoon todistettavuuteen, median aiheuttamaan huoleen ja jonka lietsomiseen myös viranomaiset ja poliitikot osallistuvat. Samalla tapaa heikko todistettavuus ja heikot yhdyslinkit liittyvät rap-lyriikkojen ajateltuun rikollisuuteen kannustavaan vaikutukseen. Artikkelissaan Åberg ja Saaristo osoittavat, kuinka rap-musiikki – siinä missä mikä tahansa muukin kulttuurituote – vaatii niin sanottua katulukutaitoa eli kykyä tulkita genreä sen historian ja tyylikielen kautta. Toisaalta rap-musiikissa leikitellään rikolliskuvastoilla ja hyödynnetään huomiotalouden kohuja keräävää logiikkaa. Åberg ja Saaristo ehdottavat, että ennemmin kuin rap-lyriikoille heristeltäisiin sormea, poliittisten päättäjien, viranomaisten kuin tavallisten ihmisten olisi paikallaan pysähtyä kuuntelemaan sitä, minkälaisesta todellisuudesta ja maailmasta lyriikat kertovat.

Katujengejä koskevassa katsauksessaan maantieteilijä, rauhan- ja konfliktintutkija Samu Pehkonen kuvaa, miten moraalipaniikin ja turvallistamiskiihkon vallassa keskustelu katujengi-ilmiöstä helposti typistyy tietynlaisten ”poikkeavien” yksilöiden taivasteluun ilman että katse suunnattaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, joiden paineessa ilmiö kasvaa. Pehkonen on tehnyt ruotsalaisesta, katujengejä käsittelevästä journalistisesta kirjallisuudesta katsauksen, jonka kautta välittyy ne ruotsalaisen yhteiskunnan kipukohdat, jotka Suomessa monesti poliittisessa keskustelussa sivuutetaan puhumalla yksiulotteisesti ”Ruotsin tiestä”. Päätyminen katujengiin on monesti lukuisten yhteiskunnallisissa rakenteissa jäytävien vastoinkäymisten summa tai tulos siitä, että ryhmät tai yksilöt on jätetty kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Kuten Pehkonen toteaa: ”Hurjimmillaan kyse ei ole edes syrjäytymisestä, sillä voiko sellainen nuori syrjäytyä, jolla ei ole alkujaankaan ollut mahdollisuutta tulla osalliseksi.”

Mutta kuka puolustaisi jengiin kuuluvien oikeuksia? Kaupunkitutkijoiden Lotta Junnilaisen ja Juuda Tammisen tekstissä Miten Amirista tuli Player Character ääni annetaan katujengiin kuuluvalle Amirille. Teksti tuo esille vastauksia siihen, miten katujengi-ilmiö ja maahanmuutto kytkeytyvät toisiinsa. Tässä teemaviikon päättävässä tekstissä todetaan, että suhtautuminen katujengiläisiin on itseään ruokkiva kehä, jossa leimaamalla jengiläiset ”hirviömäisiksi ulkopuolisiksi” ja kohdistamalla heihin kovenevia rangaistuksia, katujengi-ilmiö jatkaa kasvuaan. Siksi moraalipaniikki, pelko, vihan lietsonta ja ennakkoluulot ovat auttamattoman toimimattomia välineitä ongelmien purkamisessa. Sen sijaan tarvitaan ”myötätuntoista ymmärrystä”, kuten Pehkonen toteaa, jotta ehkäistään väkivallan kasautumista ja rakennetaan rauhanomaista yhteiskuntaa. Tämä Pehkosen toteamus todentuu Junnilaisen ja Tammisen tekstin Amirin vastauksessa, kun häneltä kysytään, mikä olisi estänyt häntä päätymästä rikolliseen elämään:

”Ihmisten tuki. Jos ihmiset ois voinu olla vähän enemmän mun tukena, ei olis kiusannu mua niin paljon, ois ottanu mukaan. Mä en olis ollu niin ulkopuolinen, jos ne olis kohdellu mua niin kuin muita.”

Ilmiö toivottaa antoisia lukuhetkiä näiden kiehtovien tekstien parissa.