Taide on hyväosaisten eurooppalaismiesten keksintö, jonka tulevaisuus kuuluu kaikille

Me too -keskustelu on ravistellut taidemaailmaa ja taiteilijaneron myyttiä. Taideinstituutiota on myös jo pitkään kritisoitu muun muassa yläluokkaisuudesta ja Eurooppa-keskeisyydestä. Debatissa on hyvä muistaa, että taiteen käsitteeseen ja instituutioon liittyy lähtökohtaisesti paljon ongelmia, jotka johtuvat juuri siitä, että taide on yläluokan keskieurooppalaisen miehen kehittämä käsite ja instituutio.

 

Tämän jutun voit myös kuunnella äänikirjana, kesto 12:14.

Miksi maalaustaidetta pidetään taiteena mutta koristeompelua ei? Entä miksi taiteilijoiden omaperäisyyttä arvostetaan enemmän kuin muiden ihmisten? Vastaukset löytyvät taiteen käsitteen ja instituution historiasta, joka on laskentatavasta riippuen 200–300 vuoden mittainen. Taiteen käsitteen kattama ala sekä sen määrittämä instituutio ovat muuttuneet paikoin miltei vuosikymmenestä toiseen.

Käsite boas artes (sittemmin belle arti, beaux arts, fine arts) esiintyi jo 1600-luvulla portugalilaisen kuvataiteilijan Francisco de Holandan tekstissä. ”Kaunotaide” yleistyi käsitteenä kuitenkin vasta 1700-luvulla, jolloin se sai jotakuinkin nykyistä ajattelutapaamme vastaavan sisällön.

1700-luvulla “taiteen” käsitteen alle niputettiin yhteen joukko keskieurooppalaisen yläluokan esteettisiä harrastuksia. Aiemmin maalausta ja kirjallisuutta, tai vaikkapa näyttämötaidetta ja kuvanveistoa, oli vain satunnaisesti pidetty samanlaisina. Seitsemän taiteen järjestelmä (maalaus, veistotaide, runous, musiikki, tanssi, arkkitehtuuri ja kaunopuheisuus) kehitettiin tukemaan myös arkkitehtuurin ja vielä keskiajalla matematiikan osana opetetun musiikin kehitystä. Samalla uudet ihanteet, kuten mielikuvitus ja ilmaisu, nousivat kaunotaiteiden iskusanoiksi.

Kriitikot, museot, taiteen tutkimus ja se, että taiteilijoita ja heidän koulutustaan rahoitetaan valtion ja kuntien toimesta, ovat tämän historiallisen kehityskulun tulos. Edustamansa luokan, sukupuolen tai ruumiillisen työn takia instituutiomuurin taakse jäivät koristeompelijat, puutarhurit ja kansantanssijat – puhumattakaan romanien kaltaisista etnisistä vähemmistöistä, joiden kulttuurien omimisesta tehtiin vakiintunut käytäntö esimerkiksi klassisessa musiikissa (”mustalaisromanssit”).

Taiteen kehitys, joka kulki Pohjois-Italiasta Ranskan kautta lopulta 1800-luvun Saksaan, oli laajasti ajatellen ”keskieurooppalaisen” yläluokan miehen projekti. Siinä kulttuurisesti konstruoituun taiteilijuuteen rakennettiin ajatus siitä että miestaiteilija sai olla feminiininen (naisten maskuliinisuudessa sen sijaan ei nähty taiteellisia potentiaaleja). Taiteilijalle sallittiin vapaus olla vaikeasti ymmärrettävä sekä yleisön yläpuolella, ja hänen työnsä nostettiin tieteen rinnalle inhimillisen toiminnan huipulle.

Näkymä oopperatalosta, joka on täynnä yleisöä

"Taiteen" vakiintuminen ja globalisoituminen

Taidejärjestelmä kuljetettiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla niin Euroopan metsäiselle reunalle Suomeen kuin siirtomaihin. Siirtomaissa se jätti varjoonsa paikalliset historialliset perinnöt, kuten vaikkapa intialaisen kalan (osittain taiteellisia käytäntöjä sisältävä luokitus) ja japanilaisen yugein (joka loi yhteyden esimerkiksi musiikin, kalligrafian ja ikebanan välille). Tästä ovat kirjoittaneet avartavasti mm. Akira Amagasaki ja Arindam Chakrabarti. Mitä olisimmekaan voineet oppia toisilta järjestelmiltä?

Vuosisatojen saatossa taiteen instituutio muodostui vahvaksi. Se yhdenmukaisti taiteita ja niiden käytäntöjä. Kritiikki, palkinnot, museot, hieman myöhemmin myös konserttisalit ja vakiintuneet yleisöt tekivät taiteesta oman saarekkeensa eurooppalaisessa kulttuurissa, joka levisi eurooppalaisen diasporan ja kolonialismin mukana maailmanlaajuiseksi.

Jos keskiajalla runoilijat ylistivät monotonisesti Jumalaa, arkkitehtien nimiä ei tunnettu ja kuvanveistäjiä pidettiin ”vain” ruumiillisen työn tekijöinä, taidejärjestelmän synty antoi toimijoille jotakuinkin yhtenäisen, luovuutta korostavan ja kunnioitetun roolin kaikilla taiteen aloilla. Vastaavasti kaikki taidesuuntaukset tuntuvat edelleenkin kulkevan kaikkien legitimoitujen taiteiden läpi: jos surrealismi aikanaan vaikutti kaikkiin ”taiteisiin”, nykyäänkin uudet tematiikat ja trendit (kuten posthumanismi tai antroposeeni) läpäisevät aina koko kentän.

Pari jäällä taitoluistelukilpailussa

Koska taiteen järjestelmä loppujen lopuksi rakentui esteettisesti katsoen varsin sattumanvaraisesti, voi miettiä miten olisi käynyt esimerkiksi vielä 1800-luvulla taidenäytännöissä esiintyneelle taitoluistelulle, mikäli se olisi vakiinnuttanut paikkansa järjestelmässä. Se olisi varmasti jakanut samat dadat, surrealismit ja postmodernismit kuin muutkin taiteen alat. Ainakin kerran jäälle olisi varmaan heitetty verta ja ulosteita, esitetty tyhjää jäätä ja tuotu jäälle luistimettomiakin esiintyjiä.

Me too -keskustelu on nostanut pintaan yhden taiteen järjestelmään jo sen syntyajoista elimellisesti kuuluneen ongelman, neromyytin. Filosofi Christine Battersbyn Gender and Genius (1989) on hyvä johdatus neron käsitteeseen, joka kypsyi samaan aikaan taiteen institutionalisoitumisen kanssa 1700-1800-luvulla. Vielä renessanssiaikana genio viittasi pikkutarkkaan käsityöläiseen. Taiteen järjestelmässä käsitettä alettiin kuitenkin käyttää vain sellaisista miehistä, joihin pystyi liittämään haastavan persoonan, omalakisuuden ja teknisen taituruuden tapaisia ominaisuuksia. ”Nero” oli yhtä aikaa kulttuurisen kehityksen huippu ja yhteydessä ”villiin luontoon”.

”Taiteilijuus”, johon tulkitsijat ja kokijat alkoivat kasvavasti keskittyä, kantaa vieläkin jälkiä tuosta neromyytistä, vaikka virallisesti siihen onkin otettu etäisyyttä. Pablo Picasson elämäkertaa, jonka kuvissa ikääntyvä taiteilija juoksee nuorten naisten kanssa rannalla, luetaan enemmän kuin hänen teoskatalogejaan.

Edellisestä johtuen taiteilijan persoonaa ja hänen elämäänsä pidetään toisaalta myös eettisesti merkittävinä hänen teoksilleen. Ruukuntekijän, kokin tai jopa muotoilijan (ala on aina sisältynyt vain puoliksi taiteen instituutioon) eetos ei merkitse useimmille ihmisille juuri mitään, ellei kyseessä ole julkisuuden henkilö. Kirjailijan tai teatteriohjaajan poliittiset tai seksuaaliset hairahdukset sen sijaan tekevät monille mahdottomaksi heidän teostensa arvostamisen.

Toisaalta taiteilijalle on sallittu ja sallitaan eri asioita kuin muille. Taiteilija saa olla eksentrisempi kuin kaupunkisuunnittelija ja käyttäytyä huonommin kuin virkamies – eritoten, jos hän on menestynyt taiteilijamies. Jotkut taiteilijat käyttävät tätä hyväkseen ja venyttävät käyttäytymisen rajoja, joista välillä sitten käydään neuvottelua.

Jatkuvasti muuttuva taide

Filosofi Carole Talon-Hugon on kirjoittanut siitä, miten ajatus taiteilijan vapaudesta kehitettiin varsin lyhyellä aikavälillä, miltei samaan aikaan taiteen järjestelmän vakiintuessa 1800-luvun vaihteessa. Elimellisesti taideinstituutioon liitetystä ”taiteilijan vapaudesta” on ajan myötä tullut monille normi tai sääntö, jonka rikkomista ei sallita. Kun taiteilija venyttää radikaalisti yleisön sietokykyä, häntä kritisoiva leimataan helposti sivistymättömäksi idiootiksi.

Taiteen miehuus, valkoisuus ja ylä- tai keskiluokkaisuus seuraavat taiteen alkuperäistä luonnetta. Myös “syvällisyyden” ja ”originaalisuuden” tapaiset ideologiset termit edustavat taidekäsityksen rakentajien kulttuureja ja yhteiskuntia yhtä lailla kuin se, että komiikka luokitellaan pinnalliseksi tai että vaaleanpunainen posliini on kitschiä. Syvällisyyden ja alkuperäisyyden ajatuksia 1700-1800-luvulla viljellyt keskieurooppalainen kulttuuri on näin jättänyt pitkäaikaisia jälkiä taidejärjestelmään omine väri- ja arvojärjestelmineen.

Kun julkisessa keskustelussa pohditaan esimerkiksi naisten, etnisten vähemmistöjen, ei-eurooppalaisten tai köyhien (joilla myös on aina ollut esteettiset kulttuurinsa) asemaa taiteessa, onkin syytä muistaa, että kulttuuriset konstruktiot ovat aina jonkun luomia ja että ne tukevat luojansa ajatusmaailmaa. Tässä mielessä taiteen näkeminen keskieurooppalaisena yläluokan miehen käsitteenä ja järjestelmänä tulisi olla luonnollista siinä missä budolajien näkeminen japanilaisena tai samban näkeminen brasilialaisena ilmiönä.

Olisi tärkeää myös tiedostaa, että taide on kaikkea muuta kuin muuttumaton ilmiö. Ranskassa yleisö saattoi istua piippu suussa ja terästetty kaakao kädessä lavalla klassisen musiikin soittajien kanssa, kunnes se kiellettiin vuonna 1759. 1800-luvun lopussa luovuttiin kaunopuheisuuden pitämisestä taiteena. 1960-luvulta lähtien taidemaailmaa on muuttanut vahvasti naisten ja ei-keskiluokkaisten ihmisten nouseminen taiteilijoiksi. Jotakuinkin 1980-luvulta lähtien ei-eurooppalaiset kulttuurituotteet aloittivat ”nousun” historiallisista museoista taidemuseoihin. Nyt ollaan vihdoinkin purkamassa neromyytin sukupuolittuneita rippeitä.

Mitä haluamme tulevaisuuden taiteelta?

Kiinnostavaa on se, että siinä missä kapitalismille tai saastuttaville elintavoillemme etsitään jatkuvasti vaihtoehtoja, taide käsitetään usein edelleenkin luonnollisena, universaalisti inhimillisenä ilmiönä. Taiteen tukemista jatketaan liittämällä siihen yhä uusia käytäntöjä. Elokuvaa on puskettu taiteiden perheeseen lujaa. Samoin sarjakuvaa. Demokratian jano asettaa paineita vetää ei-eurooppalaisia esteettisiä kulttuurimuotoja taiteen piiriin, vaikka yhtä hyvin voisi tukea eri kulttuurien vaihtoehtoisia järjestelmiä arvostaa ja luokitella kulttuuria tai vaan purkaa jo lähtökohtaisesti ongelmallista taidejärjestelmää.

Aika näyttää, muuttavatko uudet käytännöt taidetta vai muuttuvatko ne taiteen perinteiden mukaisiksi. Jo dada vastusti ja karnevalisoi taidetta mutta tuli loppujen lopuksi nielaistuksi samaan tukevasti asemoituun ”ryppyotsaiseen” instituutioon, jota se oli avoimesti kritisoinut.

Tärkeintä on ehkä ymmärtää se, että taide on historiallisesti varsin lyhytaikainen ajattelutapa, joka on pikemminkin muokannut taiteellista työtä ja esteettisiä kulttuureja kuin seurannut niiden luonteesta. Voimme myös vaikuttaa taiteeseen käsitteenä ja instituutiona.

Taide käsitetään usein edelleenkin luonnollisena, universaalisti inhimillisenä ilmiönä.

Mitä haluamme käsitteen kattavan? Haluammeko herättää henkiin historiallisia vaihtoehtoja? Kehitämmekö uusia? Millaiset pelisäännöt haluamme taiteeseen? Kaikki muutokset ovat pitkällä tähtäimellä mahdollisia, monet lyhyelläkin.

Pidämme taidetta olemuksellisesti yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme kuuluvana ilmiönä, mutta olemme olleet varsin passiivisia sen kriittisessä uudelleenajattelussa. Taideinstituution taloudellinen ja sosiaalinen, elämänmuodollemme monin tavoin keskeinen rooli ei mielestäni salli sitä, että pieni eliitti (yhdessä ammattilaisten kanssa) yksin päättäisi sen kohtalosta, sisällöistä, pelisäännöistä ja vaikutuksesta kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme.

Mitä sitten todella tarkoittaisi se, että taide kuuluisi kaikille? Sitäkö, että keskieurooppalaisen yläluokan tapa ajatella estetiikkaa levitetään kaikille? Vai sitä, että suostuisimme näkemään yhä useammat esteettiset kulttuurit arvokkaina myös silloin, kun niiden piirteet eivät jotenkin tuntuisi sopivan siihen, mitä voi kutsua ”taiteeksi” tai luontevasti esitellä julkisissa taidepalveluissa? Silloin ei ketään tarvitsisi vetää kotisohvalta taidemuseoon laadukkaiden saksalaisten poliisisarjojen ääreltä.

Käytössämme on toisaalta jo pelkästään TV:n ja radion välityksellä jatkuvasti paljon erilaista taiteellista ja esteettistä kulttuuria. Ehkä taidejärjestelmä tulisikin nähdä tätä tarjontaa täydentävänä? Ennen kaikkea ei ole kuitenkaan enää mitään syytä, miksi järjestelmän tulisi ajaa vain yhden ryhmän etuja.

 

***

Kuvat järjestyksessä: Stale Grut (Unsplash), Pixabay, Pixabay, Liam McGarry (Unsplash), Stale Grut (Unsplash)

Kirjoittaja

Max Ryynänen

Max Ryynänen

Max Ryynänen on Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin teorian vanhempi yliopistolehtori ja Helsingin yliopiston estetiikan dosentti, joka keräsi koulutuksensa Helsingin yliopiston lisäksi Uppsalasta, Pisasta ja Templen yliopistosta Philadelphiasta. Ryynänen oli mukana rakentamassa taidemaailman uusiin tarpeisiin luotua Visual Culture, Curating and Contemporary Art -maisteriohjelmaa Aalto-yliopistossa. Hän myös johti ohjelmaa 2016-2019.

Ryynäsen viimeaikaisiin julkaisuihin kuuluvat mm. yhdessä Kevin Tavinin ja Mira Kallio-Tavinin kanssa toimitettu Art and Excess (Palgrave MacMillan, 2019), Zoltan Somhegyin kanssa kirjoitettu Learning from Decay (Peter Lang, 2018) sekä kulttuuriperinnön filosofiaa käsittelevä ”From Haunted Ruin to the Most Touristified of All Cities” (teoksessa Janette Bicknell, Jennifer Judkins & Carolyn Korsmeyer (toim.), Philosophical Perspectives on Ruins, Monuments and Memorials; Routledge 2019). Tällä hetkellä Ryynästä työllistävät mm. päätoimittajuudet The Journal of Somaesthetics -lehdessä (Richard Shustermanin ja Falk Heinrichin kanssa) ja Popular Inquiry: The Journal of the Aesthetics of Kitsch, Camp and Mass Culture -lehdessä (Jozef Kovalcikin kanssa).

Ilmiön artikkeli perustuu Ryynäsen teokseen The Philosophy of Central European Art: History, Establishment, and Competition, jonka julkaisee Rowman & Littlefield.

Kotisivut

Twitter: @MaxRyynanen

Lue seuraavaksi

Keskeinen taustakirjallisuus

Achebe, Chinua. (1965.) “Foreword: The Igbo World and Its Arts.” In (/foreword to) Herbert M. Cole and Chike G. Aniakor, Igbo Arts: Community and Cosmos, ix-xii. Los Angeles: Museum of Cultural History.

Amagasaki, Akira. (2010.) ”Art Outside Life and Art as Life.” In Ken-ichi Sasaki (Ed), Asian Aesthetics, pp. 30-40. Singapore: NUS.

Chakrabarti, Arindan (2016). “Contemporary Indian Aesthetics and Philosophy of Art.” In Arindan Chakrabarti (ed), The Bloomsbury Research Handbook of Indian Aesthetics and the Philosophy of Art. London: Bloomsbury Publishing. Pp. 1-24.

Goehr, Lydia. (1992.) Imaginary Museum of Musical Works: An Essay in the Philosophy of Music. Oxford UK: Oxford University Press.

Kristeller, Paul Oskar. (1951.) “The Modern System of the Arts: A Study in the History of Aesthetics”. Part I. Journal of the History of Ideas, Vol. 12 No. 4 (Oct., 1951), pp. 496-527.

Kristeller, Paul Oskar. (1952.) “The Modern System of the Arts: A Study in the History of Aesthetics.” Part II. Journal of the History of Ideas, Vol. 13 No. 1 (Jan., 1952), pp. 17-46.

Maillard, Chantal. (2010.) “What is Meant by “Art” in India – Western Misunderstandings.” In Ken-ichi Sasaki (ed), Asian Aesthetics, pp. 188-196. Singapore: NUS.

Shiner, Larry. (2001.) The Invention of Art. A Cultural History. Chicago and London: The University of Chicago Press.

Talon-Hugon, Carole. (2017.) Le conflit des heritages. Avignon: Actes Sud-Papiers.

Tatarkiewicz, Władysław. (1980). A History of Six Ideas. Warsaw: University of Warsaw, Polish Academy of Sciences.

Woodmansee, Martha. (1994.) The Author, Art, and the Market: Rereading the History of Aesthetics. New York: Columbia University Press.

Avainsanat: kulttuuri luokka sukupuoli taide

– 23.3.2020